Part 10

Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies -- lihava, likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla sanalla.

"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen. "Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun tuollaista talossa tapahtuu."

Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir -- ja kun me emme tienneet siitä mitään -- ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön", sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?" huudahti Jifferdene. "Ette tienneet -- mutta ettekö te tiedä, mitä vieraita teillä on täällä?"

"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä. "Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat -- ne ovat tässä aivan lähellä, ihmiset -- merenkulkijat -- tahtovat päästä tänne mihin aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse -- vaimoni ja minä -- me olemme päivisin kovassa työssä -- ja panemme yhdeltätoista maata. Sen jälkeen -- me emme tiedä, kuka talossa lienee -- niin on laita!"

"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin -- me tahdomme tavata häntä siis."

Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka, kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia. Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan, sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi itseään, ei sanoin eikä teoin.

"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene. "Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli tänne."

Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki valmiiksi.

"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä menee levolle --"

"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman. "Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa -- kaikki vieraita. Kauppiaita. Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."

"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on sitten hiljaista -- aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia yli kahdentoista -- keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja aamiaisesta edeltä käsin -- kuten sääntönä on -- neljä shillingiä. Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten tupakoimaan."

"Tarjosiko hän teille ryyppyä?" kysyi Jifferdene.

"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan, mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."

"Ennenkuin jatkatte", keskeytti Jifferdene, "voitteko kuvailla nuo miehet?"

"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen- tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa -- varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan -- sen satuin huomaamaan."

"No niin", sanoi Jifferdene. "Tapahtuiko mitään?"

"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia, hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä -- nämä herrat juovat minun kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan ja juomaan yhdessä."

Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli jonkinlainen anteeksipyyntö.

"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin toiselle herrasmiehelle --"

Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.

"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään. Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"

"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli tuonut", vastasi yövartija. "Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin he kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille heidän huoneensa."

"Miten te tiedätte, että he olivat juoneet pullon loppuun?" kysyi Jifferdene.

"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan. Tyhjä oli!"

"Olivatko he selvät?"

"Selvätpä hyvinkin -- aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan kohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle."

"Ette kuullut mitään riitelemistä tai muuta?"

"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat juodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista -- kauppa-asioista ja muista sentapaisista."

"Entä heidän makuuhuoneensa?" kysyi Jifferdene. "Olivatko ne lähekkäin?"

"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen -- hänellä, jonka me löysimme kuolleena -- oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista oli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero viisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista."

"Milloin te sen jälkeen näitte heidät?"

"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla seitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät halunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä."

"Huomasitteko minne päin he lähtivät?"

"He lähtivät astelemaan telakoille päin", sanoi yövartija.

"Hyvä -- ja entä kolmas mies?" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen.

Yövartija irvisteli.

"Niin!" sanoi hän. "Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä panen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta illalla. Palvelusmies -- hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo, etteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen mukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme oven. Ja silloin -- no niin -- siellä oli verta! Puukko isketty -- suoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja."

"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven suljettuna, herrat", huomautti rouva Kellerman. "Siellä ylhäällä on nytkin muuan konstaapeli vahdissa -- ehkä hän odottaa teitä?"

"Ehkä", myönsi Jifferdene. "Lähdetään sinne."

Kerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin ennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka johti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi virkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan nähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua olimme kaikki numero viidessätoista.

"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu", huomautti poliisi hiljaisella äänellä. "Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne kutsuttiin."

Yksi silmäys vuoteeseen riitti minulle -- olin iloinen kääntyessäni pois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt heti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella kädellään.

"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä", mutisi hän. "ja ikkunakin on avoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?"

Hän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä oli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin puolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala porttikäytävä.

"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan kautta", huomautti Jifferdene miettivänä. "Minun oma mielipiteeni onkin, että joku niin teki -- tuosta toisesta jutusta en oleta mitään! No niin -- katsellaanpas sitten ympäri."

Hän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen vaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen yllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen käsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin -- vanu olkapäillä oli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi saattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee kuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen -- arvokkaita esineitä muuten -- oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko, jossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen pankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi; aivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä oli -- mutta tyhjänä.

"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!" huomautti Jifferdene merkitsevästi. "Mutta -- ei hän niiden vuoksi tullut!"

Lähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja sieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin Jifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.

"Saitteko mitään ilmi?" kysyin minä poispäin astellessamme.

"Erään seikan panin merkille", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. "En myöskään luule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan hotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä lukolla ja vahvalla salvalla -- ei millään semmoisella turhalla korusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli -- käyttikö hän kumpaakin?"

"Ei ollut voinut käyttää salpaa", huomautti toinen salapoliiseista, "koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty eteen --"

"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!" sanoi Jifferdene. "Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä! Se on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage", päätteli hän, kun me olimme päässeet kahden kesken. "Eikö kertonutkin herra Cheng meille, että tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja --"

"Arveletteko siis, että molemmat ovat saman käden työtä?" kysyin minä.

"Varmastikin!" vastasi hän. "Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin seurasi Quartervaynen jälkiä tänne -- ja teki hänestä lopun. Kinu se oli!"

"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne hotelliin?" kysyin minä.

"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita -- kuten hän itsekin. Ei, -- joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa tänne!"

Hän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty pehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli poistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen juomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen sivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja peukalon jäljet.

"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!" sanoi Jifferdene voitonriemuisena. "Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen tekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä ollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme käsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta -- kuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani päivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja..."

Mutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en sanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin hänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen, että luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni pois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin eräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa enkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin Lontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie Mansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.

KOLMASTOISTA LUKU

Neiti Hepple puuttuu asiaan

Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja, oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin, ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello, sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin jostakin -- todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta -- ja laski kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.

"Hoi, mies!" tiukkasi hän.

"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"

"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"

"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa se!"

"Oma asiani!" vastasi hän. "Entä te?".

"Mitä se teille kuuluu!" sanoin minä. "Päästäkää käteni, taikka --".

Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.

"No, mitä nyt!" huusi hän. "Kuka siellä?"

Minä ennätin ensin.

"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä täällä olen -- Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! -- Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän alueellanne --"

"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."

Herra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.

"Miksi ette sanonut, kuka olitte?" kysyi hän.

"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä?"

Hän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.

"Kysykää emännältänne", mutisi hän.

Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan. Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä. Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.

"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"

Peggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.

"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies -- Robindale. Mutta -- te?"

"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa", vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista -- vuokrasin yksityisauton -- tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille kertoa -- kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on sukeutunut murha -- oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala -- en tiedä, miten menetellä!"

"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä, sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti -- täällä olemme turvassa!"

Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna, ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä, istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia, kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme, kun lopetin.

"Niin on asia!" sanoin päätteeksi. "Ja mitä on minun tehtävä?"

"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte -- Neamoresta ja aamiaisesta Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se kuitenkin tulee."

"Olkoonpa niin -- mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani", vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin, ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa -- ja sellainen varmastikin on olemassa! -- saaneet tietää paljon asioita, joita he toivoakseni eivät nyt tiedä."

"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."

"Mitä sitten?" kysyi Peggie.

"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen -- emme tiedä mitä. Chuh Sin, tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia kelmejä -- eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä. Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"

"Herra tiesi" sanoin minä. "Mutta arvelen -- etteivät löytäneet!"

"En minäkään usko!" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. "Minä _en_ usko, että he löysivät. Sentähden --"

"Ovat he edelleen vaanimassa?" jatkoin minä.

"Aivan niin!" myönsi neiti Hepple. "Ja vielä me kuulemme uudesta murhasta!"

Peggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme nähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita tiukasti silmiin.

"Neamore -- hänkö on seuraava?" sanoin minä vilkaisten neiti Heppleen.

"Luullakseni on", vastasi hän. "Jos he tietävät -- mitä te tiedätte."

"Ja jos he edelleen jatkavat", sanoin minä, "niin entä seuraava järjestyksessä -- lady Renardsmerekö?"

Neiti Hepple pudisti päätään.

"Ei kai!" vastasi hän. "Luulenpa -- jos he vain pääsevät asiain perille -- että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan epäile, että tuo esine -- joka varmasti on aivan harvinaisen kallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia tehdään sen takaisinsaamiseksi -- nyt on Pennithwaiten hallussa!"

"Te luulette, että minä kuljetin sen hänelle?" sanoin.

"Niin luulen!" myönsi hän. "Minusta tapausten kulku oli seuraava: Holliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa jo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät Lontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä olivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten, että Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee asiat -- joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady Renardsmeren erikoisen heikkouden."

"Minkä heikkouden?" kysyin minä.

Neiti Hepple katsahti Peggieen ja hymyili.

"Luulenpa jokaisen tietävän sen!" sanoi Peggie. "Se on julkinen salaisuus!"

"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä", huomautti neiti Hepple. Sitten kääntyi hän minuun taas. "Lady Renardsmerellä", jatkoi hän, "on tavaton intohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät sir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden ostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse ei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää -- ehkäpä pankissaan tai jossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi -- olisinpa luullut teidänkin kuulleen niistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin joku vuosi sitten -- satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen sitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat -- ja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle ulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka olivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki tuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu esine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman suuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne ja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että hän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät viemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana päivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!" lopetti neiti Hepple, läiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. "Ja minä olen kyllin utelias myöntääkseni, että toivoisin tietäväni, _mitä_ se on!"

"Niin olen minäkin!" sanoi Peggie. "Taas uusi iso timantti arvatenkin."

Hetken aikaa harkitsin ääneti asioita.