Part 3
Omenapuun oksat huojuivat ikkunan edessä ja pääskyset suhahtelivat ohitse. Villit mehiläiset eksyivät huoneeseen ja täyttivät sen surinallaan. Kuului kanojen kaakatusta ja kukon laulua. Saima Aalto makasi ja kärsi ja makasi ja ajatteli. Pitkin päivää eroitti kuokan ja lapion kalketta sekä suihkukannun viivoittavaa rapinaa, kun kastelu tapahtui. Kuului myöskin ihmisten kinastelemista ja toraa. Kuinka he saattoivat olla tyytymättömiä? He kävelivät, he juoksivat — eivätkä he kuitenkaan iloinneet. Mutta oliko hänkään, Saima, iloinnut liikkumisensa lahjasta, silloin kun se hänellä oli? Tuskat vaihtelivat luontoa. Milloin ne olivat yhtämittaista kuumaa kolotusta, joka ikäänkuin polki paikallaan ja lainehti siitä äärimmäisiin osiin ruumista, polttaen ohimoja ja sormenpäitä myöten. Milloin ne asettuivat kahteen tai kolmeen kohtaan, vasaroiden niistä toisilleen niinkuin mitkäkin kateelliset naapurisepät, jotka takovat kilpaa. Mutta alasimena oli tunteva, avuton ihmisruumis. Sitä pidettiin pihdeissä, sille ei ollut pelastusta, se väänteli ja värisi kuin poljettu mato ja pysyi naulittuna paikallaan. Useimmiten oli tuska paikallinen: pisteli, nyki, kirveli ja kipunoi jaloissa. Ajoittain se kiihtyi niin että hiki puhkesi esiin joka huokosesta ruumiissa. Tuskien mukaan näkivät silmät eri tavalla. Milloin musteni kaikki, milloin huojui, milloin näytti kaikki veripunaiselta, milloin vihreältä. Milloin näki silmä outoja värejä, jommoisilla ei ollut nimeä, syviä samettisia värejä, joiden imevä kauneus synnytti tuskaa ja kaipausta. Oli riuduttavan ikävä... jotakin ja jonnekin. Jotakin sellaista ikävää oli ennen tuntenut lukiessa satuja, vaikka ei milloinkaan näin pohjatonta ja polttavaa. Oli sellainen tunne ikäänkuin olisi maannut kaivossa, jonka vesi oli kokoontunut kärsimyksen hiestä. Ei päässyt liikahtamaan, vaikka kuinka olisi ponnistanut, ei voinut nostaa päätä eikä kättä ja oli yksi ainoa palava toivo: nähdä taivas ja ilma ja puut ja linnut. Ja oli sellainen tunne, että ruumis makasi hyvin pitkällä laudalla ja että sen piti venyä yhtä pitkäksi kuin lauta. Joka hetki tuntui siltä, että kaikki jäsenet menevät hajalle. Sydän läähätti tätä odottaessa. Tai tuntui siltä kuin lukemattomia peitsenpäitä olisi tungettu onnettomiin jalantynkiin. Toiset olivat kiiltävät, toiset ruosteiset, toiset olivat terävät, toiset tylsät. Pistot tunkivat sydämeen saakka, vihloen ja kivistäen. Mistä nämä mahdottomat ajatukset tulivat? Onnellisten menneitten aikojen pohjaa vastaan ne kasvoivat esiin kuin varjot.
Trast kävi talossa kerran viikossa — kesällä tarvittiin niin vähän puita ja kasvitarhassakin oli juuri tällä hetkellä hiljaisempi aika. Ukko istui silloin tuntikauden tytön huoneessa. Hän olisi mielellään ollut kauvemmin ja tullut useamminkin, mutta niinhyvin vanhus kuin tyttönenkin tunsivat, ettei talon hallitus siitä pitänyt. Sinä tuntina, jolloin Trast istui tuolilla Saima Aallon vuoteen ääressä, oli rouvalla pari kolme kertaa asiaa huoneeseen ja Ida tuli hänkin tuomaan tai viemään jotakin tavallista useammin. Mitä he pelkäsivät? Mitä he luulivat? Ystävykset eivät puhuneet mistään vaarallisista asioista. Trast oli käynyt Saiman äidin haudalla ja kertoi kuinka kauniisti orvokintaimet siellä kehittyivät. Pian tuo hän sieltä kukkasen. Tai hän kertoi kuinka kauniin saarnan rovasti oli pitänyt viime pyhänä kirkossa. Tai hän ihmetteli, eikö neiti Erkkilä todella ollut sulhasensa kanssa käynyt Lepolassa. Yhtäkaikki olivat maisterin herrasväet hyviä ihmisiä. Pienen sokean Ruutonkin he olivat toimittaneet kouluun, poika oppi siellä käsitöitä. Eiköhän sentään ollut kaikkein vaikeinta, jos oli sokea. Mutta varmaan oli joka tilaan annettu lohdutus. Ukko kuvasi tytölle kotinsa. Niin tarkkaan hän kertoi kaikki, aidasta, portista, perunamaasta ja valmuistutuksista lähtien vuoteeseen ja ikkunan verenpisaraan asti, että Saima tiesi löytävänsä kuin kotimökissä joka esineen, kun hän kerran voisi kävellä niillä keinotekoisilla jaloilla, jotka nyt kangastivat hänelle pelastajina ja johdattajina toimelliseen elämään. Ukko Trastilla oli kissanpoikanen. Se oli hyvin hauska ja leikkisä. Milloin se tarttui kiinni jalkaan, milloin se hyppäsi niskaan. Ja pahaa se teki, latki kerman astiasta pöydällä, kaatoi maitotuopin, varasti tuoreet kalat. Eilenkin se kuljetti niin suurta ahventa, että se painoi miltei enemmän kuin koko kissan-alku. Harmaa se oli, valkoista kaulalla, valkoinen seppel ympäri pään ja hännänpäässä valkoista. Ja silkkipintainen se oli, ei yksikään ihminen ollut niin puetettu kuin tämä pieni jumalanluoma. Mökin pihalla oli omenapuu, se oli oikein makeaa lajia. Ellin nimikko se oli, silloin se istutettiin, kun Elli syntyi. Syksyllä, kun tämän omenan hedelmät punoittivat, oli lapsilla usein asiaa Trastin mökille. Mutta kaikkein kauneimmat omenat olivat Saimalle määrätyt. Niitä ei kukaan saisi, se oli varma se. Saiman ikkunan edessä kehittyi siinäkin omenanalkuja. Hän seurasi pitkinä päivinä jokaista oksaa, jokaista pientä ja suurta haaraa, jokaista lintua, joka istahti puuhun, jokaista lehteä, jonka läpi aurinko paistoi, jokaista hedelmää, joka lupasi kasvaa suureksi. Hänen olisi tehnyt mieli puhua Trastille huolistaan ja epäilyksistään. Mutta joka hetki saattoi joku tulla, alituisesti kuului Idan hyräily ikkunan alta, talon rouvan askel tai Kaisan tyytymätön ääni. Kaikki he ikäänkuin vartioivat ystävysten yhdessäoloa. Ja ikäänkuin Trastkin olisi tahtonut välttää koskemista arimpaan asiaan, vakuutti hän uudestaan ja uudestaan, että hänen pieni tyttönsä oli tullut hyvien ihmisten luo ja että hänellä täällä oli koti.
Saima sai kutsua hyväntekijöitään sedäksi ja tädiksi. Täti tuli heti aamulla katsomaan miten hoidokki jaksoi. Kuinka hänen kasvonsa olivat tuskastuneet ja onnettomat! Väsymys ei koskaan poistunut silmäluomista, silmien alustat olivat pusseilla ja vivahtivat sinipunertavaan. Hänen pukunsa olivat lumivalkoiset, hänellä oli kalliita pitsejä ja rintaneuloja. Hän puhui tähän tapaan.
— No, sinä näytät voivan varsin hyvin. Se on oikein, koeta sinä vain parantua nopeasti. Me emme ole niin rikkaita kuin luullaan. Lääkärinlaskut eivät ole leikintekoa. Ja keinotekoiset jalkasi — en ensinkään ymmärrä mistä saamme rahaa niihin. Olin aikonut kerran lähteä kylpylaitokseen, mutta se matka täytynee jättää. Katso, eivät tässä muutkaan ole niin terveitä kuin miltä näyttää. Luuletko, että meillä on helppoa, sedällä ja minulla? Oi voi, kyllä herrat Lagerspets ja Lassén pitävät huolen siitä, ettei elämä Lepolassa ole tanssia ruusujen ja kukkasten päällä. Keitä he ovat? Hylkiöitä ovat, joista me olemme koettaneet tehdä ihmisiä. Vaikka se on onnistunut huonosti. Lassén on olevinaan sitä mitä sanotaan kirjailijaksi — Rudolf Ronka, sillä nimellä hän lienee jotakin julkaissut ja kyllä hän nosti suuren melun, kun ei meillä heti ollut tarpeeksi suurta kirjoituspöytää hänelle. Hänen on määrä saada jouluun valmiiksi jotakin, en tiedä runoako vaiko proosaa. Sen vain tiedän, että minä en tule lukemaan sitä töherrystä. Hän puhuu muuten hyvin mielellään sinusta ja tahtoisi päästä tänne sinua muka hoitamaan. Hän sanoo, että sinusta voisi kirjoittaa kirjan. Minulla, Jumala paratkoon, ei olisi mitään sitä vastaan, että hän tällä kirjalla maksaisi vaikkapa nuo jalat, jotka täytyy tilata. Mutta ole varovainen häneen nähden, älä antaudu puheisiin. Olen kieltänyt häntä tulemasta tänne, mutta jos hän jotenkuten pääsisi, niin pidätä hänet loitolla. Hän voisi vaikkapa — niin, vaikkapa suudella sinua, sellainen hän on. Juo, on käyttänyt morfiiniakin. Kerron sinulle tämän kaiken, koska nyt kerran olet talossa... Eihän tämä mikään itkun asia ole. Ei, ei, lakkaa sinä, itkeminen pitkittää tautiasi. Tohtori sanoo, että keinotekoiset jalat nykyään saadaan niin hyviksi, että huoleti voit kävellä niillä kuin omillasi. No, lakkaa heti paikalla, olenhan sanonut, ettei ole mitään itkun asiaa. Elämä ei ole leikkiä kenellekään, älä sinä luule olevasi onnettomin kaikista. Ei, ei, vaihtaisin mielelläni kanssasi ja makaisin tuossa koko päivän...
Saima Aalto tuijotti suurin silmin hyväntekijättäreensä. Joukko kysymyksiä pyrki hänen huulilleen, mutta ne tukahtuivat kaikki rintaan. Saattoiko sellainenkin ihminen olla onneton, joka käveli?
— Lagerspets, hän on sukulainen eikä valitettavasti kaukainenkaan, jatkoi talon emäntä. — Hänestä pitäisi tulla lakimies, hän on täällä lukemassa tutkintojaan. En tahtoisi kuulua niihin, joiden asiat joutuvat hänen ajettavikseen. En, oi hyvänen aika!... Mutta mitä sinä itket? Lakkaa jo. Olen sanonut: et ole onnettomin ihminen maailmassa...
Talon herra tuli harvemmin ja silloin oudon varovaisesti, ikäänkuin hän olisi peljännyt.
— No, tyttöseni, mitenkä käy? sanoi hän matalalla äänellä ja kuunteli. — Katso tässä sinä saat muutamia mansikoita, ne ovat ensimäiset. Älä viitsi mainita mamille eikä kenellekään muullekaan, että olen ne tuonut sinulle. Muuten vain. Olisi turhaa, tarkoitan, että kukaan siitä tietäisi... Syö nopeasti nyt... Aijai, nyt tuli lakanalle tahra... mitä me nyt teemme... Mitä hullua me nyt teemme...? Kaisa suuttuu, kun hänelle tulee pyykkiä... On parempi, että tahra on musta kuin punainen: minä otan uunista hiilen. Katso nyt. Eihän se nyt suuri ole. Ehkä voit olla kertomatta mistä se tuli. En tietysti tarkoita, että sanoisit valheen, sitä ei koskaan pidä tehdä, mutta eihän tarvitse turhanpäiten mennä kertomaan: setä kävi täällä ja... kyllä sinä ymmärrät Täytyy välttää riitaa Antavatko ne sinulle muuten täällä ruokaa? Sinulla on nyt uusi sairaanhoitajatar — suoraan sanoen Ida ei ole mikään sairaanhoitajatar, minä puolestani olisin pitänyt sen soturinaisen täällä koko kesän sinua hoitamassa. Hän oli siitäkin hyvä, ettei hän puhunut, teki työtä vain. Mutta mami päättää ne asiat, katso huvila on rakennettu mamin rahoilla, Anttolahan oli mamin. Todella, tiedätkö sinä edes mikä Anttola on? Kaunis maatila se on, mami on siellä syntynyt ja vanhusten kuoltua pidimme me sitä. Minä jätin virkani kaupungissa ja rupesin maanviljelijäksi. Mutta eihän maanviljelys kannata ja työväestä oli alituista rettelöä, meille tarjottiin hyvä hinta ja me myimme. Siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Mami ikävöi vieläkin Anttolaa, on parasta, ettet mainitse koko nimeä, mamin tulee aina paha mieli, kun vain puhutaankin siitä. Hän oli ainoa perillinen, hänellä kävi paljon kosijoita. Ja sievä hän oli — sitä ei uskoisi kuinka sievä hän oli, ja kuuluisa pienistä jaloistaan... Ei, nyt joku tulee... Kuule, ole vähän varoillasi Idaan nähden, Ida on vähän kiero, niin hyvä tyttö kuin hän onkin. Hän puhuu edessä hyvää ja takana pahaa, sellainen hän on. Hän pitää Lassénista, kirjailijasta, ja hän pelkää sinua... Niin, niin, sinua, kun Lassén aina puhuu sinusta hyvää. Se on tyhmää, sinä pikku tyttö, kyllä minä sen tiedän, mutta mitäpä tyhmille ihmisille taitaa. Hän voi kyllä, tämä meidän Ida, ruveta sotkemaan sinun ja mamin välejä... Ei hän niin pahaa tarkoita, mutta hänen kielensä on niin höllästi kiinni. Tahdoin vain sinua varoittaa. Ja ole nyt aivan levollinen ja parane. Ja huuda minua, minä kyllä kuulen, jos jotakin tarvitset. Olen nykyään kaalin kimpussa, se antaa työtä, mokomakin. Mutta kanat riemuitsevat: niin paljon herkullisia matoja! Mamin valkoiset leghornit rakastavat sellaista. Nyt Ida tulee...
—... Aikanii on niin iikäväää...
Saima Aalto kuuli hänkin Ida Saleniuksen hyräillen lähestyvän rannan puolelta, missä herrat olivat olleet maalaamassa puutarhapenkkejä. Hän pelkäsi, ettei maisteri ehtisi pois ja iloitsi, kun suuri palttinainen esiliina oli hävinnyt rakennuksen toiselle puolelle. Maisteri käytti puutarhatyössä esiliinaa. Mutta oliko hän muistanut ottaa pois kaalinlehden, jolla oli tuonut mansikat? Hiki nousi Saiman otsalle, kun hän ajatteli, ettei hän voi nousta etsimään kaalinlehteä. Minne lehti oli joutunut, oliko maisteri ehkä heittänyt sen eteiseen, vai makasiko se rypistettynä uunin edessä? Mitä tapahtuu, jos Ida löytää lehden? Varmaan jotain kauheaa... Lamauttava ahdistus tukahutti Saimaa kurkusta kuin jättiläiskouralla pusertaen... Ida astui sisään, yllään vaaleanpunainen puku ja poskilla punastus. Hän kävi kuitenkin heti vakavaksi ja alkoi katsella ympärilleen.
— Onko täällä käynyt joku? Mikä sinun on?... Älä viitsi, puhelimme tuolla juuri, että sinä varmaan pian olet niin terve, että voimme nostaa sinua päivisin ulos. Tahtoisitko? »Enkeli»... Oletko sinä enkeli? Oletko todella niin hyvä kuin miltä näytät?... Kuule, jos... jos Lassén tulee tänne, niin aja hänet pois, sillä hänellä on hyvin kiire. Hänen pitää jouluksi saada valmiiksi kirja, ja käsikirjoitus pitää lähettää paljon aikaisemmin. Hänen täytyy istua paperiensa ääressä. Sano sinäkin se hänelle... »Tuuolta tuottaisin kullalleeni ko'on kultaa ja hoopeaa... Tuuolta tuottaisin...» Mikä sopii minulle paremmin, sininen vaiko punainen? Minun täytyy saada uusi puku Eeva Erkkilän häihin. Ehkä sentään valkoinen on kaikista hienointa. Sano sinäkin tädille, että minun täytyy saada uusi puku. Katso, täti on, suoraan sanoen, vähän saita. Voi hyvä Isä, kerran on ihminen nuori ja täällä sydänmaalla ei totisesti ole paljon mahdollisuutta huvitella. Pojat uhkaavat syksyllä lähteä Helsinkiin — silloin totisesti en tiedä, miten täällä taas saa ajan kulumaan. Onhan se selvää, kuka täällä olisi vapaaehtoisesti. Aih... mitä nyt? Kuinka säikähdin. Älkää vain tulko ikkunasta, onhan ovikin. Täti suuttuu kovasti...
Lassén oli kavunnut kivijalalle ja katsoi sisään ikkunasta.
— Salliiko neiti Saima... Oi kuinka täällä on rauhallista ja suloista, oi, täällä ihminen uudistuu. Minä olenkin aivan lopussa. Täällä Lepolassa on kauheaa... täällä tulee hulluksi. Hän on itse pirun isoäiti, tuo valkopukuinen täti Roora pienine kuuluisine jalkoineen. »Voit tulla kastelemaan kurkkuja, Rudolf... Ei, ala tästä päästä... Menee sivuille... Sinä tuhlaat vettä. Jos tulee kuiva kesä, niin kyllä saat kantaa tarpeeksesi... Sinä hukutat taimet... Missä olit eilen illalla?... Et ollut kotona kello kymmenen. Me toivomme papin kanssa, että kaikki ovat kotona kello kymmenen...» Onko mokomaa kuultu: kesäiltana peitteen alla kello kymmenen! Ei, minä en ole täällä yhtä päivää. Vaikka varastaisin matkarahat, niin minä matkustan! Olen kärsinyt, olen purrut hammasta... mutta vesikin on minulle täällä sapelia sekoitettua. Ja täällä pitäisi minun _luoda!_ Oi, Saima neiti, antakaa anteeksi, että täytän teidän rauhallisen suojanne valituksillani, mutta en jaksa, en jaksa...
— Hiljaa, rukoili Ida Salenius. — Hiljaa, Jumalan tähden...
— Tottakin, sanoi kirjailija, havahtuen epätoivostaan, — setä etsii sinua, Ida. Mene nopeasti, minunhan oli määrä heti pyytää sinut...
Mutta kaunis nuori tyttö seisoi kuin naulittuna.
— Tule sinä mukaan, muuten en mene.
— Miksen minä sitten saisi jäädä tänne! Saima neiti, hetkinen — sallittehan minun olla täällä. Minä en jaksa mennä tuohon kirottuun puutarhaan, missä tora ja salattu viha kyllästyttävät ilman. Täällä ovat ruusutkin minulle inhoittavat, senvuoksi, että maa, josta ne ovat kasvaneet, on lannoitettu kiukulla ja pahoilla sanoilla. Mene nyt, Ida, ole hyvä, säästä meitä siitä nalkutuksesta, mikä seuraa, jollet... Ah, Saima, pikku Saima, lapsi, enkeli, eksynyt maan pahan päälle! Kertokaa minulle jotakin itsestänne... lapsuudestanne. Kuinka te jaksatte kantaa kohtaloanne? Niinkuin valkoinen karitsa te siinä makaatte keskellä susilaumaa. Tiedättekö... teistä minä tahtoisin kirjoittaa kirjan. Siitä vasta tulisi jotakin. Ah, Rudolf Rönkä tulisi sillä kirjalla suureksi... Runo se olisi... Hän on teille mustasukkainen, tuo pieni kana. Emme me ole kihloissa, älkää luulko. Minä en ole niitä miehiä, jotka heittävät pois vapautensa... Kuulkaa... Mutta miksi te vapisette? Lapsi, tehän menehdytte, mitä minä olen tehnyt...?
Vihdoin viimein sai tyttö sanat suustaan.
— Menkää pois... Kirjoittakaa kirjanne valmiiksi. Se kirja, jota olette aikonut. Teillä on kiire... Teidän pitää istua paperienne ääressä.
Lassén purskahti suureen nauruun.
— Vai niin... Minä tunnen hänen sanansa! Nuo kaikki hän on istuttanut teidän päähänne, se pieni kana. Ah, jos minä yleensä jaksan tässä helvetissä hetkenkään olla, niin sentähden, että täällä on enkeli, joka vilvoittaa tätä paahtavaa paikkaa...
— Kuinka te voitte puhua tuolla tavalla, te, joka _kävelette!_
— Te luulette, että se riittää ihmiselle, jos hän kävelee. Voi teitä, lasta...
Tytön harmaat silmät tummenivat mustiksi ja kapeat valkoiset sormet pusertuivat ristiin.
— Menkää ja kirjoittakaa ihmisille kirja... siitä... että he tietäisivät mitä se on, kun he voivat kävellä!
Rudolf Rönkä tuijotti puhujattareen pitkään. Sitten hän alkoi hymyillä ja veti sauhun paperossistaan.
— Lapsi, te ette tiedä, mitä ovat sielun kivut ja poltot! En pyhäile, puhun totta, kun sanon: vaihtaisin teidän kanssanne...
Hän vei kunnioittavasti huulilleen tytön käden ja läksi.
Saima Aaltoa kylmäsi: jo toisen kerran sanottiin hänelle, että hänen tilansa oli kadehdittava...
Lagerspets tuli sisään täynnä veitikkaa kuin poikanen.
— Neiti Saima, minä halkean, niin paljon olen syönyt mansikoita! Odottakaa te vain vähän aikaa, niin alkaa puutarhassa suuri syyllisen kysyntä. Mahdan olla paha ihminen, mutta niin perhanasti minua huvittaa kiusata tätiäni... Hän ilmoitti minulle tässä, eilen, että saan lähteä. Ei, täti Roora, siitä ei tule yhtään mitään! Minä olen Anttolan perillisiä niinkuin täti Roorakin, ei mikään maan mahti saa minua täältä pois. Se on sellaista, että täti ei kärsi minun suoruuttani, hän pitää sellaisista perin kieroista ihmisistä kuin Ida Salenius. Ida lavertelee makeasti, mutta minä puhun suoraan... Kai täti on teillekin kertonut juttuja minusta, kuinka minut humalaisena pantiin alas junasta. Perhanan valhe! En sylje lasiin, mutta en ikinä ole ollut humalassa... Siitä tulee hauskaa, jahka tulevat Eeva Erkkilän ja Allani Soivion häät. Silloin saa täti paistua punaiseksi kiukusta ja harmista, sillä häntä ei kutsuta häihin. Meidät kaikki kutsutaan — ja me menemme! Mutta ei tätiä ja setää. Teidät kutsutaan, neiti Aalto, niin, niin — miksei kutsuttaisi? Ja te tulette... ja olette kaikkein kaunein. Eikö Lassén ole teille puhunut? Perhana, taisin ilmaista salaisuuden: me kannamme teidät! Kantotuolissa te istutte... valkoisessa puvussa, kukkanen hiuksissa... Täti ja setä eivät pääse. Perhana sentään, kuinka punaiseksi täti paistuu... kiukusta ja kateudesta. St... Nyt se alkaa...
Hyvinvoipa, punaposkinen nuori mies asettui avonaisen ikkunan ääreen ja kuunteli huvitettuna ääniä, jotka vuorottelivat puutarhassa.
— Erehdys... kuka täällä olisi käynyt?
— Oi, hyvänen aika, kun juuri eilen panin merkille raakilot tässä kulmassa. Täällä on käyty. Oi, hyvänen aika! Sunnuntaina olisimme voineet syödä ne päivälliseksi...
— Joutavia. Koira olisi haukkunut.
— Miten se haukkuisi varkaita, kun sinä pidät sitä huoneessasi. Onko nyt laitaa, että koira pidetään sisällä... ja vielä kesällä...
-— Se ei ole ollut sisällä... Kysy vaikkapa Kaisalta... ethän sinä muita usko... tai Idalta — on sinun hengenheimolaisiasi... En ole koiraa nähnytkään.
— Sitten ovat varkaat kotiväkeä...
— Tai taivaan lintuja... Kyllä ne osaavat nekin...
— Eivät taida olla kotiväetkään paremmat. Oi, hyvänen aika... Mutta sen minä sanon, että nuo vetelehtijät saavat lähteä...
— Mutta ethän sinä nyt epäile isoja miehiä... Tietysti se on Miian työtä.
— Hän ei uskalla. Olen häntä niin kovistanut. Ei, ei se ole hän...
— No Ida sitten...
— Aina sinä Idaa sätit ja moitit. Hän on ainoa täällä, joka... Mutta sinä et tunne ihmisiä.
‒ Ja sinä heidät tunnet!
— En voi sanoa, että tunnen. Ainakaan en tuntenut sinua, kun sinun kanssasi menin kihloihin... Olisinpa tiennyt... oi, hyvänen aika!
— Roora...
— Mitä...
— Roora...
‒ Oi, hyvänen aika...
— Mutta pitääkö meidän elää tällä tavalla...?
— Minäkö sitten olen kaikkeen syypää...?
— En tiedä... Mitä sinä kokoat tänne vieraita ihmisiä, jotka hermostuttavat sinut tykkänään...
— Minäkö kokoan...? Oi, hyvänen aika...
— En tiedä, tiedän vain, että täällä tulee hulluksi... Ja kuinka hyvä meillä voisi olla. Eikö meidän ympärillämme ole paratiisi...
— Tässä paratiisissa on käärmeitä liian paljon... Katso tänne. Näitä olen omin käsin kitkenyt ja mullittanut ja tässä tulos, oi, hyvänen aika...
— Sinä katsot minuun aivan niinkuin ajattelisit, että minä olen syönyt mansikkasi... Ehkäpä ajattelet, että pikku Aalto on käynyt täällä...
— Oi, hyvänen aika, onko nyt pilasi sopiva vanhalle miehelle...
— Hänhän voi kuulla... Ikkuna on auki — etkö nyt yhtään ajattele!
— Minäkö aloin hänestä puhua? Sinä itse! Katso nyt, taas me olemme täydessä riidassa. Oi, hyvänen aika!
Ikkuna oli auki ja aviopuolisoiden puhe oli todella joka sanaa myöten kuulunut matalaan huoneeseen, missä Saima Aalto makasi. Lagerspets huomasi hänen kuulleen tarpeeksi, nousi ja sulki nopeasti ikkunan. Hän jatkoi vielä keskustelua äskeiseen tapaansa, puhuen häistä ja kepposesta, jonka Lepolan holhokit aikoivat valmistaa holhoojilleen. Saima seurasi suurin, vakavin silmin hänen liikkeitään, mutta ajatteli jotakin aivan toista. Hänen sielunsa sumu oli alkanut hälvetä. Yht'äkkiä hän oli alkanut ymmärtää jotakin, jota hän tähän saakka turhaan oli koettanut tehdä itselleen selväksi. Hän iloitsi, kun Lagerspets lähti. Hänen täytyi saada olla yksin.
Tai yksin ei hän ollut. Hän tunsi selvästi erästä läsnäoloa, joka teki hänet turvalliseksi ja onnelliseksi. Pitkästä aikaa hän näki edessään tien, jota hän oli kulkemassa. Se oli täynnä teräviä kiviä, mutta se oli valaistu. Hän ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut oikeus, hän ymmärsi, miksi hänet oli pantu tänne, näiden ihmisten joukkoon. Hän makasi kädet ristissä ja katseli auringon leikkiviä läikkiä permannolla. Omenapuiden oksat koskettivat ruutua, pääskysten vikinä kuului läpi suljetun ikkunan. Kuului myöskin kukon laulu ja tuntui eräänlainen huomaava kuumuus siitä kesästä, joka kypsytti kukintoja hedelmiksi. Hän ei tuntenut mitään tuskaa, valon virta oli temmannut hänet syliinsä ja täyttänyt hänet ylenpalttisella lämmöllä ja elävällä voimalla. Hän oli rikas, hänellä oli kaikki: elämä, kuolema, isä, äiti, hänellä oli Jumala, hän oli kiitollinen... kiitollinen...
Kaisa tuli huoneeseen tyhjä tarjotin kädessä. Ovi kolahti hänen jälkeensä ja suu lujassa puserruksessa aikoi hän koota astioita tuolilta vuoteen vierellä. Hän otti myöskin pöydältä kukkavaasin ja lakaisi tarjottimelle lehdet, jotka olivat varisseet. Hän ei puhunut yhtään sanaa. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Varmaan hän oli hyvä ja kunnollinen. Varmaan hän oli hyvin suuttunut. Vuoteessa makaava tyttö olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei keksinyt mitään. Varmaan hän vain olisi suututtanut Kaisaa. Tuntui siltä kuin auringon valo vähitellen olisi alkanut sammua huoneesta. Ei, hän ei päästä pois valoaan! Kaisa kuitenkin läksi leppymättä.
Täti tuli huoneeseen.
— Kuule sinä, täälläkö se Miia viettää aikaansa? Älä sinä kuuntele mitä hän sanoo, hän on hyvin huonon äidin lapsi. Vähämielinen hän on. Jollei hän pysy kitkemässä, niin hän saa mennä. Lepola ei ole mikään kasvatuslaitos... Mitä sinä naurat? No, mikä nyt on? Vastaa, etkö saa suutasi auki...
— Täti, hyvä täti, sanoi tyttönen, — en minä naura. Olen vain niin kiitollinen...
— Kiitollinen — mitä sinä höpiset? Olisiko joku kiitollinen? Älä uskottele minulle sellaista. Jos sinä osaisit kävellä, niin hyppäisit tuolla muiden mukana ja parjaisit ja panettelisit... Mutta pahaksi onneksi et pääse liikkeelle. Ei, älä ymmärrä minua niin, että soisin sinun iäti pysyvän tuossa, ei, kyllä suon, että pääset liikkeelle. Mutta et saa täällä pidätellä talon väkeä, heidän täytyy pysyä työssä. He tulevat tänne niin mielellään viettämään aikaa. Sinä olet hyvä toveri laiskoille ihmisille, sinä joka aina olet laiskana... No, joko sinä taas itket — olenhan sanonut, ettet saa itkeä. Oi, hyvänen aika, ei mitään saa sanoa nykyajan ihmisille: heti itketään...
— Täti, ei täti mene... Voisinkohan minä saada kirjoja. Olisin niin kiitollinen...