Part 2

Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin», sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule sisään... olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita ihmisiä... Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan... Ei, Trast, sanoinhan teille jo telefonissa...» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen...» »Mitä te sitten häntä tänne tuotte... Ei, porttia ei avata... Trasti tottelee vain ja paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!...»

Jalatonta ihmistä!

Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan, hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä. Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin. Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi: yli yksitoista... Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas...

Äiti on kuollut.

Ja häneltä, Saimalta, ovat jalat poikki. Molemmat jalat...

Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin tahtoi... Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.

Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan, — hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on jano, Miina menee vesisaaville... Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin, Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla...

Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.

Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?

Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa. Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa, astua alas vuoteesta... Jumala... mitä Jumala on tahtonut ja tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa. Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin onneton...!

Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.

Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin. Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän kylmä.

— Ei saa sillä tavalla. Ole hiljaa nyt. Kukaan ei tee sinulle pahaa...

Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli, kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri, ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut...

Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:

— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä? Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.

Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha, joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.

Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?

Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua kuiskaten.

‒ Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä tänne on tulijoita... Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan. Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä ottaa likaisen...

‒ Mistä minä tiesin.

— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille! Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna hänelle housut... anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi vanhat harmaat... Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän raukan.

— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on maalattu?

‒ Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen luona on maalattu. Oi, hyvänen aika...

— Ruoka jäähtyy...

— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka ehdin.

— »Jahka ehdin»... Niin, sinullahan on niin paljon työtä...

— Mutta sano silloin minulle, muuten tärvelen kaikki vaatteeni. Tiedätkö mitä vaatteet nykyään maksavat?

— Mitäs hän. Toisen kukkarosta menee. Etkö olekin tahrinut omiakin vaatteitasi. Älä koetakaan sitä peittää minulta, näen, että olet koettanut bentsiinillä ottaa pois tahraa — etkö sinä tiedä, että maali lähtee tärpätillä? Bentsiini sen vain levittää. Ja pitääkö nyt käyttää valkoisia housuja sellaisessa työssä! Oi, hyvänen aika. Miia, sano Kaisalle, että hän yht'aikaa puhdistaa herra Lagerspetsin takin. Oi, hyvänen aika. Tai saat itse puhdistaa, Janne. Ehkä sitten muistat paremmin varoa. Kaisalla on sitäpaitsi työtä yllin kyllin. Ja kun maalaat toiset penkit, niin merkitse ne, muuten saamme aamusta iltaan puhdistaa vaatteita.

— Olkaa hiljaa, ei hän nuku...

— Nukkuu, on tainnoksissa. Hänhän sai kloroformia. Menkää nyt syömään, vihdoinkin...

‒ Kyllä sinäkin, Lassén, saisit olla polttamatta.

— Älä sinä pyhäile, savu tekee hänelle vain hyvää. Jos hän tuosta herää, aion ensi työkseni opettaa hänet polttamaan. Muuten hän täällä menehtyy...

— Ja sillä sinä luulet hänet pelastavasi.

— Tiedänpä millä olen itseni pelastanut...

— Nyt minä olen tuonut pöytään puuron ja lähden mansikkamaahan. Ei ole minun syyni, jos kaikki on kylmää...

‒ Kuinka monta kertaa olenkaan teitä käskenyt.

— Mikset sitten itse tule?

‒ Vai voisin minä jättää sairaan? Ukko Trast lupasi varmasti tulla häntä noutamaan mökkiinsä ja tuoda mukaansa diakonissan, mutta — eipä häntä kuulu! Saan kauniisti istua tässä. Päällisetkin minun tänään piti saada saliin, aurinko hävittää tykkänään uudet huonekalut. Mutta istu tässä.

— Täti menee, minä istun tässä.

— Vai luulet minua niin kovaksi, että heittäisin sairaan sinun haltuusi. Et tunne minua. Ei, menkää te vain ja syökää.

— Luuleeko täti sitten minua niin kovaksi, että saattaisin istua syömässä, kun tässä vieressäni nuori elämä riutuu pois. Täti ei tunne minua.

— Olkaa hiljaa, hän kuulee kaikki.

— No, ja entä jos kuulee: emme ole sanoneet mitään pahaa.

— Tulee olemaan hauskaa nähdä milloin Trast saapuu...

‒ Sitä saamme odottaa.

— Älä sinä siinä pyhälle, lähde pois aamiaiselle...

‒ Pane toki pois tupakka, etkö näe, että se koskee hänen silmiinsä...

-— Hänen pitäisi jo herätä... Hänellä on edessä kauheat tuskat...

— Raukka... raukka...

‒ Ja mitä se valittamisesta paranee... Menisitte nyt... No, nyt tulee papikin takaisin — se vielä puuttui.

— Missä te viivytte kaikki? Ei ole suolaa pöydässä.

— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.

— Saisi Kaisakin sellaiset toimittaa.

‒ Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida... missä Ida on? Anna sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut... Vihdoinkin. Ah... oh... Oi hyvänen aika... No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun? Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?

— Näen.

Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön huulten väliin.

— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt, sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no tietysti sinä olet sairas... Mitä? Nyt hän kuolee...!

Rouva Kaunisto huusi niin, että koko talonväki kokoontui paikalle.

Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan, että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki. Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.

Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.

— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, — Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?

Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä luottamusta:

— Uskon.

— Niinkö, lapseni, iloitsi ruustinna. — Sitten olet onnellinen.

Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui, siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.

Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi:

— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette. Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko rakkautensa.

— Niin... kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, — jääkö hän eloon... ja antaako hän rakkautensa... ja ansaitsemmeko sen. Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä. Kiittämättömyyden saa palkakseen.

Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin, vakavin silmin ja kysyi:

— Onko minun äitini jo haudattu?

Ruustinna taisteli kyyneliään vastaan.

— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli... Rovasti näki hänet... minun mieheni nimittäin... ja hän oli ollut niin rauhallisen ja onnellisen näköinen.

Tyttönen sulki silmänsä. Ruustinna itki hiljaa.

— Saako... virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, — saako minun äitini kauniin arkun?

— Saa toki, lapseni... sen lupaan sinulle!

Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön vaaleille hiuksille.

— Saako hän valkoisen arkun?

— Niin, en tiedä... valkoinen arkku kuuluu aivan nuorille... Mutta...

— Minun äitini oli nuori! pääsi kiihkeästi sairaan huulilta ja hikipisarat valuivat alas otsaa.

— Jos sinä tahdot, lapseni, niin hän saa valkoisen arkun...

— Minä tahtoisin, että minun äitini haudattaisiin sinne missä minä olen...

— Ja niissä sinä tahtoisit olla? Tahdotko kotipuoleesi vai jäätkö tänne?

— Jos minut pidetään täällä...

— Olet tullut hyvien ihmisten luo. Tästä talosta ei kukaan ole lähtenyt ilman apua.

— Jos minun äitini haudattaisiin tänne...

— Teemme niin, kaikki tehdään, lapseni, niinkuin sinä toivot. Ja tiedätkö: ehkä sinä vielä tulet kävelemäänkin. Nykyään voidaan tehdä keinotekoisia jalkoja niin hyvin, että ne miltei ovat kuin omat... Se on kyllä hyvin kallista, mutta... olet tullut hyvien ihmisten luo, jotka myöskin ovat rikkaat.

Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan, ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta opettajaksi.

Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa? Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.

Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään outoa.

— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast tahtoo.

Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi hämmästyä.

— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?

Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti kupariastiat.

— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.

Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.

— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö taas? Sinä sen saat päättää.

‒ Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?

Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä, jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista. Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:

— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te molemmat olette niin herttaisia!

Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että miltei kuului ruokasaliin.

— »Yritämmekö taas, papi?»

— »Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?»

— »Sinä sen saat päättää, pani.»

— »Suloinen mami, sinä sen päätät.»

Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.

— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.

Ja perinpohjaiseen tapaansa kertoi hän juurta jaksain, miten ensin oli toivottanut tytölle pääsyä pahasta maailmasta parempaan, mutta kuinka hän sitten oli sanonut Jumalalle, että hyvyyttäkin tarvitaan eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja. Hän oli niin pitkäpinnainen jutuissaan, ukko Trast, vaikka hän muuten oli niin rehellinen mies ja vaikka hän oli Lepolan väille suorastaan välttämätön, hän kun toimitti heille kaikkinaista pientä, tärkeää palvelusta.

— Päivänsäde hän on...

— Se nähdään sitten...

‒ Hän on paras kaikista mitä olen taloon tuonut...

— Sillä totisesti ette paljoa lohduta.

— Hyvä rouva, se on kaikki junan syy, että herrasväkeä rasitan. Ne ovat kaikki olleet junan tuomia. Juna tuo paikkakunnalle kaiken liikkuvan väen...

— Mikä heitettiin alas vaunusta senvuoksi että hän oli humalassa, mikä mistäkin syystä... Mutta seuraavalla kerralla käännän teidät takaisin portilta.

— En tuo enää ketään. Mutta kun täällä Lepolassa oli hyviä ja onnellisia ihmisiä, niin... Ei, en tuo enää ketään.

— Olen teille suuttunut, Trast.

— Rouva antaa anteeksi.

Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin isä kaivattua vastasyntynyttään.

— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin, eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä, minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.

Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa. Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.

Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar. Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen, joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta, missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.