Chapter 2

Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään merkillistä Arnoldin silmissä.

-- Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester.

-- Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että ymmärrät minua, vastasi Ester.

-- Mutta, rakas Ester, me vietämme häämme ensi sunnuntaina, puhui Arnold.

Hämmästyneenä kääntyi Ester häneen ja tahtomattaan hän kysyi:

-- Senkötähden?

Mutta sitte hän punastui.

-- Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.

Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erillään toisistaan.

-- Suostuthan sinä, Ester? kysyi Arnold vihdoin.

-- Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.

-- Mitä ihmisillä on meidän kanssa tekemistä?

-- Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.

-- Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.

-- Niin.

-- No kahden viikon perästä sitten?

Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.

-- Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.

Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

-- Sitten olen _kokonaan_, ikuisesti sinun.

He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti. -- --

Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään -- ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä tirskutti.

-- Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri oli päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa seuraavaa kohtausta.

-- Ah, kun täällä on suloinen tuoksu... Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti käsiään yhteen lyöden.

Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.

-- Missä isävainajasi kuva on? kysyi Ester.

Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen silmänsä synkistyivät.

-- Ester, olen särkenyt kuvan -- tahallani, hän vihdoin sanoi.

-- Miksi? kysyi Ester ihmeissään.

-- Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen sen rikkonut.

-- Etkö hänestä pitänyt?

-- En, ja hänen kuolemansa jälkeen olen häntä ruvennut sadattelemaan.

-- Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.

-- On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa, kerron sinulle, miksi häntä halveksun.

Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin itsekseen:

-- Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.

Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli Utuselän. Hän huokasi.

-- Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.

Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:

-- Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!

-- Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.

-- Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?

-- Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.

-- Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä, vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.

-- Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.

-- Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle, sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.

-- Niin, sen minä teen.

Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti konetta.

-- Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.

-- Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.

-- Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.

-- Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka päivä.

-- Eipä se siitä parane, enemmän pahenee vain.

-- Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat yksinäisyyttä.

-- Sinä et sitä ymmärrä.

Kun Ester ei virkkanut mitään, jatkoi Arnold entistään hiljemmin:

-- Minä en ole normaali.

Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold veti hänet lähemmäksi itseään.

-- Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et saa sitä tehdä, ethän...

Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan. Mutta hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla mahdollinen. Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin kaulaan.

-- Minä rakastan sinua, hän kuiskasi.

He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille epävarmana kuin neuvoa kysellen:

-- Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä kotiinkin.

-- Mene toki. Saatpa vielä yksin kotonasikin olla.

-- Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin.

Ester löi häntä hiljaa poskelle ja naurahti onnellisin ilmein:

-- Niin, _kaksi viikkoa_!

Hän pyörähti ympäri ja katosi kevein askelin portista sisään.

Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa perään ja ohjasi sen hotellin rantaan. Hän oli tänä iltana vapaa. Ester varmaan ymmärsi hänet oikein.

Vasta seuraavana päivänä Arnold saapui kotiinsa. Hän nukkui koko päivän.

5.

Valkaman salin seinää kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa kultakehyksissä. Mutta Arnold ei antanut asettaa sitä isävainajansa kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle. Siinä, missä isän kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin pingoitettu musta silkkivaate. Säretyn ison peilin paikalla oli entistään komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen kuvan näyttävä peili.

Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja sänkykamari. Niistä olikin entiset huonekalut kadonneet kuin näkymättömiin.

Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneenä. Se oli tapahtunut viikko ennen häitä. Ei kukaan huomannut, oliko hän juopunut vai selvä, eikä kukaan tiennyt mistä hän tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen ja iskenyt säpäleiksi huonekalut kahdessa huoneessa.

-- Ne ovat isäni saastuttamat, hän oli huutanut.

Mutta kohta olivat entistään upeammat huonekalut ilmestyneet entisten sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siinä ne olivat saapuneet. Lattiat, seinät ja kattokin olivat näissä huoneissa ihka uudet.

Usein oli Arnold ollut poissa kotoa vähän ennen häitä. Ja silloin, kun oli kotona, hän asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyräili ja käveli edestakaisin. Välistä taas pysähtyi yhteen paikkaan pitkäksi aikaa.

Oli vain pari päivää enää siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan kotiinsa. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen tulisesti ja varmana:

"_Minun Esterini!_

Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen päältä häidemme ajaksi. Asetan sen sitten jälleen paikoilleen. Olen tilannut niin suuren höyrylaivan kuin suinkin sillan läpi mahtuu sinua tänne tuomaan. En tahdo sinua Asralla tänne retuuttaa, sillä samalla aluksella voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin rautakannella, niin eipä toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka sinut tänne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut säilyttää ikiomanani. -- sinun täytyy luonani viihtyä, luonani viipyä. Varusta siis itsesi kärsiväisellä luonteella ja ota viihdytystä mukaasi. Uhraan kaikki, kunhan sinulle vaan saan hyvän olon, tahdon unohtaa kaiken maailman saatuani sinut luokseni.

Ilmoita myöskin tuttaville, etteivät hommaisi veneitä tai muita kulkuneuvoja, sillä minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva odottaa täällä, kunnes vieraat palaavat.

Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pitävän -- ystävämme.

Sunnuntaina olen ajoissa luonasi.

_Oma Vernerisi._"

Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.

Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen taivaalla.

Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.

Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen sitten huoneessaan.

-- Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti rengiltään.

-- Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen keulassa halkojen vieressä.

-- Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin selän takana.

-- Eihän täällä mitä, vastasi Arvi epävarmana.

Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli nimi: Ester Lilieroos.

-- Mitä, mistä tämän olet saanut?

-- Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan, eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.

-- No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihkeänä koriin.

-- Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua tenäsi...

-- Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.

-- Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin mennessään.

Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden tahtoi tehdä.

Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna ja naisen vaatteita hänen käsissään.

Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.

Hän käveli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia parisänkyjä ja vuoroin pöydälle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen sänky oli Esterin -- ja tuo toinen hänen.

Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllensä Esterin hameen ja heittäytyi oikeanpuoleiseen sänkyyn.

Valkaman kartanon peittivät kesäyön varjot helmaansa.

6.

Häät vietettiin suurella kiireellä. Vihkiminen toimitettiin kaupungin kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perillä syötiin pulskat päivälliset.

Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina välkkyivät Arnoldin silmät, kun hän kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja.

Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. Hän oli laittanut asiat niin, että laiva viipyi perillä vain neljä tuntia. Sitten hän tahtoi vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi tahtonsa perille. Kaikki kävi kuin itsestään.

Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.

-- Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun he sisään astuivat.

Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin hänen käsivarteensa.

* * * * *

Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni, antoi hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.

-- Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester, kun näki rekeä pois vietävän.

He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden.

-- No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken entisyyden hävittää, vastasi Arnold.

-- Kerro, kerro, kehoitti Ester.

-- Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin varsilla. Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen...

-- Kavalluksen? keskeytti hänet Ester.

-- Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen -- kuten niin moni muu saksalainen -- ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi. Näin ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja hiukan engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa olikin.

Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, -- Suomessa kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären pauloihinsa.

Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester huomasi hänen levottomuutensa.

-- Verner, ellet tahdo kertoa -- -- ja jos se on ikävää...

-- Ei, ei, kyllä minun täytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi...

Hän poltti muutaman savun ja jatkoi sitten:

-- Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka...

-- Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa.

-- On ystäväni, on!

Arnold nousi seisaalleen ja käveli kiivaasti.

-- Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän juuri selvä olikaan?

-- Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää kuin silmäterää... Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian onneton. Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta tulee "isän poika", minusta muka tulee "mies".

Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi:

-- Verner, älä kerro enempää, älä kerro!

-- Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi Arnold.

Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.

Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.

Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin loukkautunut.

Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.

Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat selkenemään.

He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän olisi sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.

Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa. Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut virkaveljensä.

Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa, keitti hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi ne nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta hän koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin viittaukset.

Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön varjoissa.

Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.

-- Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön!

-- En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.

Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan kamariin ilmestyi valoa.

Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on irvistyksissä.

Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen jykevät iskut.

Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan häpeällistä. Ja vieläkin enemmän...

Ester alkoi tajuta mitä Verner oli tarkoittanut sillä, ettei hän ollut normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus... Oi, ettei Ester voinut sitä auttaa!

-- Ester, anna minulle anteeksi!

Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet värähtelivät tunteellisesti.

-- Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold.

-- Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi hänen käteensä.

-- En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, minä nukkuisin sitte niin hyvin?

-- Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen lausutuksi nuo muutamat sanat.

-- Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja poistui omaan huoneeseensa.

7.

Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä. Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin sanonut, ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin toivoi.

-- Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeissään kysynyt.

-- Se olisi niin kovin ikävää, oli Arnold lyhyesti vastannut.

Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot", siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli -- eikä se suinkaan harvoin tapahtunut -- oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.

Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä. Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.

Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri mihinkään, ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.

Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut lähtevänsä virantoimituksille.

Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt. Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.

-- Miksi lukitsit oven? hän vaimolleen ärjäsi.

-- En tiennyt sinun kotiin tulostasi.

-- Et siis minua odottanut?

-- Olen sinua kauvan odottanut. Mutta minä olen sairas.

-- Ja siksi sinun on sulettava minulta ovi?

-- Verner, anna minulle anteeksi, en sillä mitään pahaa tarkoittanut.

Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo kiilto.

-- Pyydätkö sinä anteeksi? Ester!

Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet sänkyyn ja suuteli häntä tulisesti.

-- Verner, minä olen niin kovin sairas, valitti Ester.

Mutta Arnold ei häntä kuullut.

-- Verner, mistä hakija sinut löysi, kun näin pian jouduit kotiin, kuule, mistä?

-- Mikä hakija? huudahti Arnold vihdoin kiihtyneenä.

-- Minähän lähetin sinua noutamaan ja ilmoittamaan...

-- Minua noutamaan?

-- Niin, ja ilm...

-- Sinä siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksipä oletkin taas noin kylmäkiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, hän ylenkatseellisesti jatkoi, hyppäsi pois sängystä ja poistui. Salista kuului kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla pirstaleina.

Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia hänet herätti yöllä nöyrästi niiaillen:

-- Herra nimismies, kuulkaa.

-- Mitä? ärähti Arnold.

-- Saako tohtoria lähettää hakemaan, rouva on niin kovin sairas, että ihan hourii.

-- Herran tähden, onko rouva sairas? Heti paikalla lääkäri tänne!

Kartanossa tuli kiirettä ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai ajaa vaikka kuoliaaksi.

Mutta kun Ester houreestaan heräsi, näki hän Arnoldin sängyn vieressä polvillaan, kyyneleet silmissä.

Taaskin anteeksi pyyntö sai sovittaa tehdyn rikoksen.

-- Oh, jos tietäisit, miten minä kadun, valitan, puhui Arnold.

Ester ei jaksanut mitään virkkaa, puristi vain hellästi Arnoldin kättä.

Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan. Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi. Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä vaarallisempia oireita.

-- Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa juomassa. Sellainen raukka minä olen. -- Tuskin voinenkaan enää muuksi muuttua...

Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan huoneeseensa.

Kun hän katsoi peiliin, huomasi hän korvallisellaan harmaita hivuksia.

-- Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen -- ja lumi putoilee hivuksiin, hän ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.

Hän ei ymmärtänyt itsekään itseään. Kummallista. Hän luuli aina vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän myönsi nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi? Siksi kun jälleen saapui juovuksissa kotiin.

-- Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi kävelyään.

8.

Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta. Valkeiden, laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet. Mutta kaunis oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta suurempi kasvi auringon lämpymän säteen siimestää.

Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista, lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama sietämätön elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea avaamasta, särkyi se kirveen iskuista -- ja sen jälkeen särkyi aina joku huonekalu, kallisarvoinen esine.