Chapter 3

Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi -- vaikka salaisesti -- että Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. -- Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.

Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.

Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan tuonut, köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä pysynyt, ellei Verner olisi häntä ottanut -- armosta. Armosta, niin hän oli sanonut. Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se oli hyvä.

Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.

Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.

Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen. Mutta olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja usein olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka, hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta. Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.

* * * * *

Eräänä keväänä otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. Hän hankki kymmenen komeata hevosta, lähes sata lehmää ja kaikki taloustarpeet. Valkamaan tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisiä kävi nyt paljon enemmän herrasväen pakeilla, ja Ester sai emäntänä tarttua kovasti työhön talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin häneltä kaikenlaista. Hän sai päättää. Ja kun tiukka paikka tuli, täytyi hänen kääntyä pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman ratkaisemiseksi. Pian kääntyi Ester pienimmissäkin asioissa pehtorilta neuvoa kysymään, sillä hän luotti tähän mieheen.

Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin Pohjanmaalta. Hän oli nuorena päässyt oppikouluun, mutta erotettu neljänneltä luokalta, eikä saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. Hän tahtoi maanviljelijäksi, kävi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa.

-- Tämä on erinomaisen hyvä tila, oli Rikberg sanonut tiluksia tarkastellessaan.

Hänen työsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. Hän ei paljoa puhunut, mutta omistamansa vallan hän osasi käyttää. Arnold alusta alkaen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään hänen hommansa. Päivämääriä hän itsekin ensimmäisenä kesänä kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja huomasi paljon sellaista mistä hän ennen oli ollut vallan tietämätön. Näytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen kartanon. Esterkin kävi poskiltaan taas hiukan punakammaksi.

-- Luuleeko Rikberg tämän tilan viljelyksien kannattavan? kysyi Arnold erään kerran heidän istuessaan Arnoldin huoneessa.

-- En epäile sitä, herra nimismies, minun ymmärtääkseni tämä tila on paikkakunnan paras. Tänä kesänä on Valkaman peltojen viljasato sellainen, että sitä täytyy ihmetellä. Jos meidän sato merkitään yhdellä, niin sitä lähinnä parhaan talon viljasato koko kunnassa on merkittävä kolmeneljänneksellä. Tämän seikan voin puhtaasti numeroilla todistaa.

-- Vai niin, vai niin, sanoi Arnold hyväntahtoisesti hymyillen.

-- Entäs, millaiset metsät teillä on! Voin vakuuttaa, että satakaksikymmentä tuhatta ostaja maksaa ensi näkemältä, puhui Rikberg kiihkeästi.

-- Oikeinko totta?

-- Kyllä se on varma.

Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitkään Rikbergiin ja virkkoi haparoiden:

-- Olettekos te raittiusmies?

-- Minäkö? Eihän toki, vastasi Rikberg iloisesti.

-- No sitte saanen tarjota lasin konjakkia kahvin kanssa?

-- Kiitoksia, kyllä se menee.

-- Ester, huusi Arnold.

Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen näköisenä, mutta huomatessaan pehtorin hänen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sitä ei kukaan huomannut.

-- Kutsuitko minua, Verner?

Arnold meni vaimoaan vastaan, laski käsivartensa hänen olalleen ja virkkoi hellästi:

-- Toisitko meille hiukan kahvia ja konjakkia? Tarjoisin Rikbergille pienen lasin.

Esterin sielussa töksähti niin omituisesti. Hän tiesi, että jos hän vähänkään estelisi, suuttuisi Arnold. Niin hän oli aina tehnyt. Vaikka hän kuin pyytäen tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, hän kuitenkin raivostui, ellei pyyntöä täytetty. Hilliten itsensä vastasi Ester:

-- Tuon heti paikalla.

Ester poistui. Mutta mennessään tunkeutui huokaus esille:

-- Juoko tuo toinenkin!

Pian olivat kahvit ja konjakit Arnoldin kamarin pöydällä.

-- Juodaanpa sitten, sanoi Arnold lasiansa kohottaen.

-- Terveydeksenne, herra nimismies, vastasi Rikberg, juoden lasinsa pohjaan.

Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois -- ja äänettömin askelin katosi Ester omaan huoneeseensa.

Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen nyökäyttäen päätään.

-- Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.

Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään. Rikberg lähti ulos omille hommilleen.

-- Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä. Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis. -- Hm -- -- -- hm -- -- jospa minäkin olisin sellainen!

Mutta Arnoldia alkoi vaivata ikävät ajatukset. Hän joi lasinsa pohjaan.

Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli. Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti Ester:

-- Tuollaisen tulee miehen olla!

Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.

Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester. Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.

Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut. Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas rattailta ja saattoi sisälle.

Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat. Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.

-- Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja maanviljelystä.

Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen silmänsä paloivat.

-- Mitä se olisi? hän kysyi ja suuntasi kulkunsa omaan huoneeseensa.

Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.

-- Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen, selitti Rikberg.

-- Eikö sitä voi jättää huomiseen? kysyi Arnold hermostuneesti.

-- Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa. Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?

-- No, kyllä minä, kyllä minä, sopersi Arnold ja heittäytyi sohvalle.

Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän keskeytti:

-- Entäs sitten ... ja mitä sitten...?

Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin huoneesta.

Seuraavana päivänä, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg jälleen ja kyseli isännältään tosi asioita. Arnold ei vielä havainnut renkinsä eilistä menettelyä.

Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin ikkunaverho hiukan, ja sininen silmäpari loisti verhon ja ikkunapielen välissä.

9.

Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yhä useammin ja useammin hän viipyi kaupungissa tai pitäjällä tuttaviensa parissa. Hän oli alkanut kaihtia Rikbergiä, sillä hän häpesi elämäänsä ja heikkouksiaan. Vaimostaan hän ei juuri muutoin välittänyt kuin juovuspäissään.

Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia hänen käytöksestään. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa isäntäänsä vastaan tämän kotiin tullessa, oli hän keksinyt sopivan keinon, jonka avulla ehkäisi Arnoldin tuhotyöt. Niistä oli ennen kaikkea Ester, mutta myöskin Arnold itse hänelle sangen kiitollinen. Esterkin oli koettanut löytää jonkun neuvon hillitäksensä miestään rajupäällä ollessa. Mutta ne eivät auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan tämän antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia, silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut.

Voimaton oli Ester miestään vastaan. Selvillä päin oli Arnold aina myöntänyt vaimonsa olevan täysin oikeassa, vieläpä pyytänytkin, ettei tämä ikinä sallisi moista häväistystä -- mutta asia ei parantunut.

Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sitä kuin omaansa isännän hyödyksi. Usein hän Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa kysellen hänen mielipidettään talon asioissa. Ne olivat kasvattavia hetkiä, sillä Esterillä ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin ruuanlaittoon kuuluvat pikkutehtävät.

-- Mitä pidätte miehestäni? kysyi Ester kerran Rikbergiltä heidän keskustellessaan Esterin huoneessa.

Tämä katsoi kummastuneena kysyjään ja sanoi sitten miettien:

-- Pitääkö minun vastata suoraan ajatukseni vai saanko kierrellä?

-- Toivoisin teidän aina puhuvan suoraan ajatuksenne.

-- Tahdon sen tehdä, mutta yhdellä ehdolla.

-- Ja millä?

-- Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enkä sanojeni tähden saisi itselleni ikävyyksiä.

-- Olkaa siitä varma.

-- Hyvä, sitte sanon. Pidän miestänne sydämmensä puolesta mitä paraimpana ihmisenä, mutta käytöksensä puolesta hän on raukka.

Ester käänsi katseensa alas. Hän mietti jotain. Sitte vastasi:

-- Niin hän onkin. Te olette oikeassa.

-- Hyväsydämisillä ihmisillä on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia, selitti Rikberg vaatimattomasti.

Ester oli kauvan aikaa vaiti. Hän mietti itsekseen, mistä tuo mies oli oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon käytöksen ja saanut niin luontevat kasvonpiirteet? Ja hän oli vain tavallinen pehtori, työnorja?

-- Kuulkaa, mistä te olette kotoisin? kysyi Ester epäröiden ja katsoen ikkunasta ulos.

-- Pohjanmaalta. Olen köyhän torpan poika.

-- Oletteko te käynyt koulua ehkä? tiedusteli Ester.

-- Olen käynyt neljä luokkaa lyseota; mutta minut erotettiin sitten.

-- Eroitettiin? kysyi Ester hätäisesti. Mitä varten teidät eroitettiin?

Rikberg rykäsi, kohensi vartaloaan ja vastasi:

-- Löin uskonnonopettajaani korvalle. Se oli rikos.

-- Te löitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekö? huudahti Ester innokkaana ja kohottautui seisalleen.

-- Niin. Olin silloin vielä lapsi.

-- Mutta mistä syystä te sen teitte?

-- Ihan vähäpätöinen syy. Hän sanoi minulle, että valehtelin, vaikka minä puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lisäsi hetkisen kuluttua: hän nimittäin olisi tahtonut, että olisin valehdellut.

-- Vai niin, sanoi Ester. Mutta kuinka te olette tullut pehtoriksi?

-- Koulun jälkeen olin kolme vuotta kirjanpitäjänä eräällä maatilalla ja sitten menin maanviljelyskouluun. Sitä tietä on ratani jatkunut, ja nyt olen pehtorina teillä.

-- Vai niin, sanoi Ester painavasti ja jäi istumaan mietteisiinsä. Mutta hetkisen kuluttua hän kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne; saisitte niitä valita meidän kirjakaapista.

-- Kiitoksia. Olen teille kiitollinen, jos niitä saan.

Ja he menivät kirjakaapille kirjoja etsimään. Ester avasi laatikot, kaapin ovet selkiselälleen. Kun hän kurotti yläkaapin avaimeen, kohosi povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellyttävän kierroksen säärien ympäri. Rikberg huomasi hänet niin kauniiksi. Sääli tahtoi juurtua hänen sydämeensä, mutta hän haihdutti sen ja rupesi selailemaan kirjoja.

-- Luetteko te ruotsia? kysyi Ester.

-- Kyllä minä ymmärrän jotenkin hyvin sitä kieltä, vaikka olen unohtanut paljon. Äidinkieleni oli ruotsi.

-- Vai niin. Niin oli minunkin, virkkoi Ester ihmetellen.

Rikberg valitsi kirjastosta itselleen Heinen runokokoelman.

-- Te siis luette saksaakin? puhui Ester.

-- Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa jotenkuten.

Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin siltapalkin rakoon.

Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin. Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen poika. Ja Ester itse -- hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar, ja tuo toinen, hän oli -- pehtori.

Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei, ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei saanut tapahtua.

Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.

Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.

Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa. Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin kirjallisuutta.

Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä. Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli, kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä. Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean kartanon herran.

Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle sivulle: "Leise wehen, meine Lieder...", hän luki. Ja kyyneleet silmissä hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina toisti:

-- "Leise wehen, meine Lieder."

Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.

-- Minä olen niin sanomattoman onneton, hän huudahti.

-- Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella? Tekisin sen mitä mieluimmin.

-- En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. -- Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää myöskin sananne!

Rikberg tarttui hänen käteensä.

-- Sen teen, hyvä rouva, hän vastasi.

-- Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te annatte sen minulle anteeksi.

Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.

10.

Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti sitä seurata.

Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä häämeydellä huonetta.

Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti pysyttäytyä valveilla.

Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi ankarana:

-- Ester, oletko valveilla?

-- Olen, vastasi voimakas ääni.

-- Päästä sisälle.

-- En.

Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.

-- Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan huoneeseensa.

Tulet hän sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa päässä. Se tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein hän tahtoi ottaa kirveensä, avasi laatikon -- kirves oli poissa.

Raivostus oli täydellinen. Kuin tiikeri, ketteränä ja silmät palaen hän puhaltautui keittiön läpi sänkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli kiinni. Hänen nyrkkinsä ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten hän vetäsi nyrkkinsä pois, sillä se oli pimeässä sattunut peiliraamien särmään. Keittiöstä hän löysi ison halon.

Kun Ester kuuli miehensä kiihkeät askeleet taaskin salin puolelta ovea lähenevän ja ensimäisen halon sysäyksen oveen sattuvan, hän huudahti:

-- Verner, älä säre ovea, minä avaan sen!

Keittiön puoleisen oven hän ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereillä ja Rikberg seisoi keittiön keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa keskustellen. Ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut eikä tapahtuisi. Ester rauhoittui. Hän meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg näki hänen valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepeästi lattialla.

Oli kuulunut toinen ja kolmas jysäys.

-- Älä riko ovea, minä avaan sen, puhui Ester kiihkeänä, mutta pelkäämättä.

-- Avaa pian! kiljahti Arnold.

Ester väänsi kiireesti avaimen ympäri juosten heti nopeasti vastakkaiselle ovelle. Hän asettui selin keittiöön. Arnold veti voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna hän hyppäsi sänkykamarin lattian yli. Ester seisoi jäykkänä ja levollisena katsoen vainoojaansa. Mutta ihan viime silmänräpäyksessä, kun halko oli Esterin pään yläpuolella pudotakseen ja antaakseen hänelle tuhoisan iskun, katosi Ester kynnykseltä ja kaksi voimakasta kättä kohosi iskua vastaan ottamaan.

Rikberg oli Esterin takaa tarttunut hänen vyötäisiinsä ja siirtänyt hänet kuin pikku lapsen taaksensa, jääden itse iskettäväksi. Mutta lyönti oli jo heikko, sillä Arnold oli tahtonut lyödä vain vaimoansa. Rikberg otti halon ja välinpitämättömänä heitti sen lattialle.

-- Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?

Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen. Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.

Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla. Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä -- ja hän nautti siitä.

Mutta sitte Rikberg lähetti noutamaan lääkäriä.

Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin. Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus niistä kysyttiin, hän vain naurahti -- ja siihen sai tyytyä.

Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä -- kohtaus oli ohimenevää, säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.

-- Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä, kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä häpeäkään. Työni on kunniallista.

-- Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli, kun isästä tuli puhe.

Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi, jatkoi hän keveästi naurahtaen:

-- Kyllä se on totta!

-- Enhän epäilekään, vastasi Rikberg keveämmin.

-- Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut onnellista.

-- Minä tiedän, vastasi Rikberg osaaottavasti.

-- Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on jäänyt toteutumatta...

Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi vaivata Esteriä.

-- Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.

Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja selitti innokkaana:

-- Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti -- ja hän rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin -- sanokaa toki, eivätkö ne ole kauniita, eivätkö ole...?

-- Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti riemuiten.

Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja huuliaan vasten.