Chapter 3

Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu, Mi toisien jälkehen pyrkiä koittaa, Vaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu Ja raukea velttous jo kohta sen voittaa.

Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän Ja sinne mun toivoni vain halajaapi, Mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui, Se lentoni vauhtia vaimentaapi.

Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu Ja toisien rinnalla riehua koitan, Vaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti, Niin toivon mä sentään, mä kohtalon voitan.

Syysyönä 1892.

ONNENSA KUKKULALLA.

Hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, Sen kuiskasi mulle hän vasta. Miten voisin mä hillitä mieltäni siis, En huoli mä maailmasta.

Viis veisaan mä siitä, jos köyhä mä oon, Ja jos leipäni maailmalla: Hän on mun, hän on mun! sen tiedän mä vain, Mun ainoan taivas-alla.

Salatieto se sentään vielä nyt ois, Sitä sulle en juoruta saisi -- Mut onneni viesti jo tahdottain Yli huulteni huilata taisi.

Ja tietköhön vain koko maailma sen, Minä voittajan käynnillä kuljen: Hän on mun, hän on mun, minun ainoastaan, Minä vain hänet syliini suljen.

Minä vain olen häntä nyt suudellut -- Sekä äitinsä aamuin ja illoin -- Ihan suulle mä suutelin, kerran vain, Voi, kuinka hän purppusi silloin!

Hän on puhdas kuin pulmunen päivällään Ja tuntehen lämpöä täynnä -- Lie tuttukin sulle hän ennaltaan, Jok' on koulut ja kaikki jo käynnä.

Mitä tässä mä sentähän kerronkaan, Tuhat vuottahan kertoa voisin. Sinä voitkin jo onnea toivottaa! -- Myös sulle mä semmoisen soisin.

1892.

UNTA.

Et sinä siis se ollutkaan, Jot' äsken suutelin, Kun uinuin lehdon varjossa; -- Mä tyhjää tavoitin.

Se sinisilmäs ollut ei, Min ylläin aina näin, Kun haaveistani havahduin; -- Mä taivaan kaaren näin.

Ei sun siis lämmin hengähdys, Min tunsin poskillain -- -- Se suvi-ilman hyväilys Ja päivän paahde vain.

Ja ääni, jota kuunnellen Mä uinuin autuuteen? Se lehdon leivon laulu vaan Ja vieno loiske ve'en.

Siis kaikki unta, unta vain! Myös itse unta lien? Tään unten haavemaailman Kai hautaan myös mä vien.

NIIN USKOLLISNA KUIN TAIVAHAN TÄHDET.

Niin uskollisna kuin taivahan tähdet Iäti vilkkuvat vierekkäin, Niin uskollisna kuin koitto ja päivä Iäti toistahan syleilee;

Niin uskollisna kuin rantaman ruusu Valohon taipuvi kaihossaan, Niin uskollisna kuin aalloton lampi Taivahan häiviä heijastaa;

Niin uskollisna kuin ulapan kuohut Iäti toistahan kaulailee Ja kuolevat rannalla kalliohautaan Pitkähän suukkoon ja syleilyyn --

Niin uskollisna, oi sulhoni sorja, Sun kanssasi elämän aallokon käyn, Sun tauttasi yksin mä elää tahdon Ja kuolla sun kuumahan suudelmaan.

HÄN.

Hän iloinen oli kuin talveton toivo Ja hellä kuin äitini armahan suukko, Oli raitis kuin keväimen tuoksuva ruusu, Oli kaunis kuin pilvetön päivyen nousu, Tuhat-ilmeinen kuni sielukas silmä Ja puhdas kuin unelma uinuvan lapsen -- Suvituulosen lailla hän luokseni leijas Ja kaikosi pois kuni vuoristokaiku.

VASTAISEN AI'AN VIENO AUERPILVI.

Vastaisen ai'an vieno auerpilvi Elosi huolet kaikki hunnutkoon, Keväisen aamun hellin tuulenhenki Unelmas untuvaiset varjelkoon?

Toiveesi hennoimmatkin helpehyiset Syksyisen hallan öiltä säilyköön, Kirkkaana lehdon lähteen silmän lailla Sekeinen sielus taivas päilyköön!

Tunteesi nuorten aamuliljain lailla Povesi puhtoisuutta tuoksukoon, Keijuiset lemmen virttään viehkeintä Ikuiset ai'at korvaas kuiskikoon!

Jos sentään joskus otsas taivahalle Osuisi pilvi, vaikka pieninkin, Kesäisen hellän tuulenhengen lailla Sen hiljaa, hiljaa kauas poistaisin!

KUIN LEIKKII LÄMMIN SÄDE SUVIPÄIVÄN.

Kuin leikkii lämmin säde suvipäivän Kesäisen vehmaan lehdon liepehellä, Niin leikkii silmäs viehkeen lämmin katse Uhoten tuntees nuoren tuoreutta.

Kuin hymyy metsän ruusun raitis nuppu Rusoisin huulin lempiperhollensa, Niin hymyilet sä suullas hurmaavalla -- Ken sitten lempiperhos olla saapi?

On kevään aika lyhyt Pohjolassa -- Niin väleen kuolee ruusut kaunihimmat; Iloitse, leiki siis, sä säde päivän, Pian voi tielles tulla syksyn pilvet.

1893.

HYLJÄTTY.

Aallot toistaan armastellen Kaulaa rannan kaislikoita, Vuorten huiput suuteloita Saavat taivaan pilvilöiltä; Maata päivyt mairittaapi, Lammen laineet kultaa kuuhut, Tuuli tuonta tuudittaapi, Kentän kukkaa päivänperho --

Mun ei kulta konsaan muista Mairitella marjuttansa, Suo ei sulhon suuteloita Eikä huoli huolivasta: Muistaa mieron morsianta, Naurattaapi naista toista.

ET LEMPESI HAAVOJA LÄÄKITÄ VOI!

»Et lempesi haavoja lääkitä voi, Älä, ystävä, koitakkaan! Kun tahdot sä polttoa jäähdyttää, Sydänkirvely kiihtyy vaan.

Et lempesi muistoja haudata voi, Älä, ystävä, koitakkaan! Kun luulet ne kuollehen ainaiseks, Nepä hetkisen uinuu vaan».

Niin, hetken ne uinui, hetken vain, Kunis, koito, mä yksin jäin: Heti entistään yhä selvemmin Sinut sieluni silmällä näin.

Minä näin sinun istuvan vierelläin, Sulosuukkosi tunsin mä myös -- Ja mun hellät ja lempeät syleilyt Suli suojaten ympäri vyös:

Ja silmäsi säihkyvän eessäni näin, Kuten muistin ne vanhastaan Ja hurmaunein sinut katsein join Ja unhotin taivaan ja maan.

Ja ne viileät iltamat muistin mä taas, Miten ennen me istuttiin, Kun järvyen laineilla karkeli kuu Ja me lapsina haaveiltiin.

Koti meidän se kauniiksi laitettais, Talo taidetta huokuis vain -- Ja aivan sä sait minut suunniltaan Elontyötäni ennustain.

Minä maani ja kansani laulaisin, Tämä kansa mun ymmärtäis Ja kerta kun sitten mä kuolisin pois, Mun työni ja maineeni jäis.

Sinä kunnian kukkuran kantaisit, Jos sulhosi suureks sais -- Voi, kultani kallein, ainoisin, Jos vain sinut saavuttais!

Vaan nyt sinä haihtunut haave oot, Joka rauhaani häiritset; Miks aina sä eessäni kangastat, Kun sentään sä antau et?

En lempeni haavoja lääkitä voi, En, ystävä, koitakkaan; Tosin luulin ne kerran jo kuolleen pois, Nepä hetkisen uinui vaan.

KUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VYÖ.

Kuin huolivi kuutamon kultanen vyö Tuon tumman tunturi-lammen, Niin valaiset mieleni mustan yön Sinä hellällä vienoudellas.

Läpi kasteenhelmien hymyilee Sulopäivyen koitossa ruusu, Niin myös läpi lempesi kyynelten Sun sielukas, sininen silmäs.

Kuin kesäisen taivahan ruskot vain Läpi auerharsojen hohtaa, Niin hieno ja lämpöinen purppuravuo Luo ruusuja poskesipäille.

Kuni vierivän virran ulpukka vain On valkea, raitis ja puhdas, Niin oot, oma kultani armaisin; Lumen kanssa sä kiistata taidat.

Kuin lauhkea tuulonen keväimen On tuores ja lämmin ja hellä, Niin lie sinun morsius-suudelmas -- Oi, jospa sen kohta mä saisin!

NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.

Niinkuin merten myrskysäillä Laine toistaan tavoittaa, Vuoroin vuoreks kuohahtaapi, Vuoroin laaksoks lankeaa.

Niin mun mielein aallokossa Riemut, murheet vaihtelee, Suistuu milloin syksyn yöhön, Milloin taivoon taistelee.

Laine suuri, lakkapäinen Vaatii synkän syvänteen, Valo kirkas keskipäivän Luopi vahvan varjosteen.

Kun on toiveet tuiki suuret, Suuri myös on pettymys -- Tyynny, taltu, myrskymieli, Se on sentään -- täytymys!

Heitä tultes turhat roihut, Vaivu tuhkaan tunteines, Pohjan viiman vilu henki Jäätää sentään sydämmes.

Kätke lempes liiat liekit Poves pohjaan synkimpään, Sinne hautaan harmahimpaan, Kunne toiveet kätketään.

Sitten haudan merkin lailla Kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, Nukkuu nuoret toivehet.

Siis jos mua säälit, impi, Liiku hiljaa haudallain, Ettei ottais tulta tunne, Jonka uneen kerran sain!

NEITI B:LLE.

Kuinkas eksyit sä, kumma kukka, Kuuman aavikko-kosteikon, Kuinkas eksyit sä kauas tänne, Kussa varmaan sun kylmä on.

Sulle valju on Suomen taivas, Sulle kolkko on ilma sen: Tääll' on tuntehet taltuksissa, Jäistä järkeä ihminen.

Niin on silmäsi syvät, tummat Kuin on lampuet sydänmaan, Niin on tunteesi tulta täynnä Kuin ei Suomessa koskonkaan.

Lämmön hehkua luonas hengin, Joka jäänkin jo sulattaa -- Mutta kauanko pohjan kylmää Jaksat, kukkanen, vastustaa?

1892.

IMPENI.

I.

Kaunis ja soinnukas myös On rastahan raikas laulu Pohjolan kevään vilpeessä yössä Kauniimpi soinnulta vain On ääni mun armahain, Kun lahdella iltasin soudellaan Ja vaarojen kaikuja kiusaillaan.

II.

Kirkas ja hempeä myös On vilkkuva ehtoontähti, Mi kuutamon kilvalla taivaalta välkkyy Kirkkaampi, hempeempi vain On silmä mun armahain, Kun koivujen kalveessa kisaillaan Ja lempemme tunteita kuiskaillaan.

III.

Tarkka ja tunteva myös On äityen kuuleva korva, Kun lasta hän syysyön helmasta vartoo -- Tarkempi-kuuloinen vain On sentähän armahain, Kun rannalla iltasin istuissaan, Hän vuottavi aironi kolketta vaan.

1893.

MÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.

Kera kultani rantoja kuljeksin Ohi kumpuen, jolla me muinoisin Oli istuttu iloa lyöden.

Tähän jäimme ... ja kumpikin vai'ettiin, Suviaikojen riemuja muisteltiin.

Allani peilinä päilysi lampi, Ylläni siintävä kuulteli taivas, Eessäni karkeli lämpöinen auer Ja vierellä impeni istui.

Mä onneni muistoja ääneti nautin Ja silmillä armahan silmiä etsin -- Vaan silloinpa nurmella rakkahan kummun Nään orvokin suuren ja kalpeen.

»Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan? Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?»

»»Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein Mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, Siks onpi se suuri ja kalvas»».

Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka; Nyt näin: oli poskien ruususet poissa.

Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin: Mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä! Mä suutelin häntä ja itkin.

1893.

ÄITINI SILMÄT.

Kun uinuin lassa mä kehdossain, Näin taivahan tähtyet vuoteeltain -- Mut kirkkaampina kuin tähtönen koin Ain' ylläni valvovan nähdä mä voin Oman äitini armahat silmät.

Nyt tultua neitojen maailmaan Tuhansittain tähtiä kohdata saan, Sinerväistäpä kaksoistähteä vain Niin hellää ja vienoa turhaan hain Kuin armahan äitini silmät.

1892.

KAUNIIMPI SENTÄÄN.

Kaunis on katsoa kielosen itkemä helmi Aamulla varhain kastehen kimmeltäissä, Kun taivahan rantoja kultaavi nouseva päivä -- Kauniimpi sentään äityen silmässä kyynel, Lasta kun verkkaan kehdossa liekuttaissa Onnekas katseensa äkkiä taattoa kohtaa.

1893.

»VIATTOMUUDEN UNI».

(E. Vikströmin veistosta katsellessa.)

On silmäkulmillas ja poskipäilläs Ihanan puhdas ilme, viaton Ja ohimoillas väikkyy tunnon rauha Ja unes kyyhkyn unta myöskin on.

Niin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas, Min likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa; Hyveiden henget valvoo vuotehellas, Ne pilvet turman kauas tuulottaa.

Sees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut. Sun ylläs elon taivas kaareilee, Ja unessas kai päivän paistehessa Keväisen lehdon keijut kisailee.

Sun äitis vienon hellät kehtolaulut Elosi halki sulle soikohon, Ett' tunne puhdas kallein sun on aartees Jos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!

MIETELMIÄ.

»TUNNE ITSESI».

Kuin houkkio hulluja hourehiaan Yhä hautovi, toivoo vain, Kuin hulttio koirakin ruokkijataan Läpi etsivi maailmain -- Niin aatetta elämän etsinyt oon, Kunis koito jo kyllästyin, Niin juossut mä toisien jälkiä oon, Kunis vihdoin mä hengästyin.

Jään yksin -- ja sieluni sirpalehet Taas vankaksi tammeks saan, Min latvassa vuossadan hengettäret Nyt soittavat soitintaan; Mut pohjalta sieluni löydän mä sen, Mitä muualta turhaan hain: Elon-aate ja hengetär kaikkeuden Oli kätkössä rinnassain.

Kuin narri mä haavetta hapuilin, Oman aarteeni unhottain Kera varjoni vauhkona kilpailin; Sisällystäni sieltä mä hain, Mikä outoa, onttoa kuorta on vaan, Jos kuinkakin pettävä lie -- Niin, ystävä, onnehen korkeimpaan Oman sielusi tutkimus vie.

Koko luonto sun täytyvi yllättää, Tuhatkarvanen kaikkeus on; Vaan muita sä kuin voit ymmärtää, Oma itseys outo jos on? Siis syöpyös sielusi rikkauteen, Oma pohjasi sieltä sä luo, Elontarkotus, kätketty kaikkeuteen, Oman henkesi helmasta tuo!

1893.

ELON MAHTI.

Sä kysyt multa, mik' on elon mahti Ja mikä toimeen käskee kiihottain; Se uhraavainen lienee rakkausko Tai onko itsekkäisyyttä se vain?

Niin, itsekkäisyys vaiko rakkausko? Nää yhdess' elon mahdin muodostaa; Vaan kaiken ponsi ain' on vankka usko, Se voimaa antaa, mieltä kannustaa.

Tää usko olkoon, mikä olkohonkin, Kun johonkin se luottamus vain on, Se silmillemme kehrää taikahunnun, Ettemme nää kuin tyhjää työmme on.

Ja kumman kumma on se ihmelähde: Se toiveit', intoo, voimaa pulputtaa; Vaan tältä hetteeltä jos kauas käynet, Sun valtaa velttous, jouses laukiaa.

1893

KUKA ON ONNETON?

Mä luulin kerran tiedon onneen vievän Ja tutkin tieteitä ja maailmaa -- Vaan turha toivo: onneen ei vie tieto, Se ihanteet vain valheiks paljastaa. Ei onneton oo se, ken pettyy lemmessänsä, Ei onneton oo se, ken nääntyy näljissänsä, Vaan onneton, ken ihanteit' on vailla Ja ei voi elää perhon eikä -- porsaan lailla.

1892.

IVALLISIA.

»IHAN KAAVAHAN KEISARIKUNNAN!»

»Voi raukkaa rahvasta Suomenmaan, Jota verojen kuormilla vaivataan, Vain virkamiestä se hyödyttää -- Tämä surkeus meitä jo säälittää». Näin Moskovan lehti se itki.

»Niin, niin tämä surkea Suomenmaa, Sehän meidänkin mieltämme karvastaa; Ois hallusta herrain se saatava pois -- Kun tehdä sen hyödyksi jotain vois?» -- Ja Novoje Vremjakin itki.

Ja kyynelet heillä on silmissään He huokaavat suuressa säälissään, Ja yhdessä tuumin he miettivät näin: »Tämä kaikki on kääntyvä toisapäin, Kun autamme Suomen kansaa!

»On orjana, kurjana kansa nyt Monet kymmenet vuodet jo itkenyt Ja pyrkien kanssamme liittohon Se aikoja ammoin jo huoannut on: »Venäjältä on onnemme saapa!

»Venäläisiksi tahdomme tullakin, Venäläisinä nauramme herroihin: Kulijauhoista leipeä leivottais, Verokuormista vapaaksi rahvas sais, Venäläistyä tahdomme kaikki!»

Näin miettien tuumasta toimeen he käy Ja keinoja karttavan eivät he näy, Näät keinot ne tarkotus kaunistaa Ja sääli ja surkuhan velvoittaa: Pelastettava kansa on Suomen!

Se on saatava suurehen yhteyteen Ja huomaava omaksi onnekseen, Mitä etuja yhtymys heille tuo, Joka onnelan auringon paistetta luo Yli soisen ja surkean Suomen.

Mitä siitä jos antavat aksiisit Sekä venäjänkieliset kimnaasit? Verokuormat ne tietysti kasvaa vaan -- Vähät siitä, kun saatu on laitos maan Ihan kaavahan keisarikunnan.

Ota onnesi, kansa, jos ymmärrät, Nämä vaalithan järkesi määräävät! Ja tästähän riippuvi kohtalo sun -- Tee siis, kuten kuuluvi neuvoni mun Ihan Moskovan lehtien malliin:

Ota vastahan onnesi aurinko uus, Heit' hiitehen kieli ja kansallisuus! Mitä arvoa moisella moskalla on, Kun saamme me uljahan valtion Ihan kaavahan keisarikunnan?

1891.

TURVASSA VANHAIN JA VALTION!

Sä lassa et paljoa aatellut, Et päätäsi miettein vaivannut, Vain vanhempiisi sä turvausit Ja huolesi heille sä tyhjensit.

Muut silloin eestäsi aattelivat, Käsipuitakin suojaksi laittelivat, Ja että sun vaaraton käydä ois, Ihan ohdakkeetkin he nyhtivät pois.

Kuin tarhassa kasvoit, aitoja vaan Et lapsena sentään huomaakaan; Noin leikkien, tanssien luulet ain': On maailma tanssia, leikkiä vain!

Mut ruumis ja henki ne kuitenkin Yhä elpyvi aikana leikkeinkin, Jo tunnet sä voimia suonissas, Jo pyrkisit pois sinä tarhastas.

Vaan nytpä on eessäsi aidat nuo, Ne tuskinpa liikahtaa sun suo, Niin uhkaavaisina kohoovat Ja vapaan tiesi ne sulkeevat.

Emokulta sun varjeli ennen ain', Ettet sinä vaaraan joutunut vain, Ja jos milloin sä loitoksi uskalsit, Isän piiskasta tarhaasi palausit.

Nyt vanhat on äitisi toimessa, Myös piiskan he valtasi taatolta: Ken moittia heitä nyt uskaltaa, Se vanhasta taattojen piiskasta saa.

Ei itkuas ensiksi kuullakkaan, Saat huoleti ilmahan huutaa vaan: Tuhannet ovat laillasi huudelleet Mut -- huudettuaan ovat vaienneet.

Jos kiusaa sentään liiaksi teit Ja ruokailurauhan jos vanhoilta veit, Niin ehkä he armossa vastuun suo, Silitellen päätäsi lausuvat nuo:

»Tää tieten on tehtynä turvakseis, Ettei sua vapaus villitseis, Ja etkös sä nää kuin leutoa on Näin turvassa vanhain ja valtion!

Et tarvitse päätäsi huolittaa, Et järkeä vaivata, kuormittaa, Olet nöyrä ja tottelevainen vaan, Me eestäsi kylläksi aatellaan.

Viel' oot kovin nuori sä vuosiltas, Siks ei sun kuunnella huutojas, Mut vuota ja kärsi ja työtä sä tee, Sun vaivasi valtio palkitsee».

Sä kuuntelit tuota ja mietit näin: »Ei liene se niinkään mäntyyn päin; Sä asema yhteiskunnassa luo Ja sitten sä murskaa aidat nuo!»

Mut silmiä, poika, jos päässäs ois, Ne vanhojen kasvoista nähdä vois: »Nyt, laps, olet vaiti sä kumminkin, Tuo keino on auttanut ennenkin!»

ERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.

Niin musta on tumman tukkasi vyö Kuin synkin ja pilvisin syksynen yö Ja helmyet keskeltä suortuvien Ne välkkyvät tuikkeella tähtöisten.

On hieno sun poskesi pinnaltaan Kuin keväällä raitojen umput vaan Ja purppura niillä on hurmaavin Kuin ruskonen taivas on iltaisin.

Nuo silmäsi suuret ja kirkkaat on Kuin nousu on Pohjolan auringon Min pilvien juontehet varjostaa Kuin katsetta kulmasi kaunistaa.

Suu sulla on pienonen mansikkasuu; Sen mettä jos juo, niin hullautuu, Ja kaulasi luntakin valkeemp' on Ja rintasi kumpu on moitteeton.

Ihanteitaan luojasi kai unelmoi Juur hetkellä sillä, kun sun hän loi -- Ja työhönsä itsekin hurmaus' niin, Ett' jäi hältä järkesi -- unhoksiin!

1892.

ERÄÄLLE ÄIDILLE.

Liehumalla tyttäresi rakkaan kinterillä Koitat miestä toimitella hälle vaikka millä: Juokset tanssit, konsertit ja tutkin miesten mieltä, Kaupatessa kultiasi käytät juorukieltä.

Miehen hyvän, viisahan sä tahdot tyttärelles, Kun nyt kerran uhrin tään sä uhraat rakkaudelles. Jalo lie sun tarkoitus, sen kaikki kyllä myöntää, Vaan kuitenkin he kultasi ja tyttös luotaan työntää.

Syynä mikä olla voi? näin mietit ainiansa: Onhan tyttös lempeä ja kaunis, viisas kanssa, Ja kultia on kuormittain ja nuoren suloisuutta -- Siis miks ei miehet kiinni käy, se sulle viel' on uutta.

Jos kallis sulle tosiaan on tyttäresi armas, Jos voit sä kuulla totuuden, mi toisinaan on karvas, Tää keino paljo varmemp' on kuin tyttäresi kulta: Sä kosijoita kieleltäsi säästä kirotulta!

Sä yksinänsä tyttäresi anna toimiella, Hän tietää kyllä sulollansa miehet kietoella. Sä sillä aikaa kotonas voit kieltäs rauhoitella Ja ylipäänsä vaitioloon itses totutella.

KEVÄTKYLMÄT.

Kevätkylmä ne runteli tunteeni oraat, Vei henkeni helpehet hennoimmat; Mut lohdutus sentään pieni on mulla: Syyshalla ei harmaja paljoa saa.

ERÄÄLLE ARVOSTELIJALLE.

Kuin tulis kirjoittaa, sitä narrihan neuvot sä mulle, Vaikka sä ymmärtäin et kirjoa lukea voi.

VANHOJEN MATKIJALLE.

Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät, Vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät.

Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama, joka sun ei omas oo, vaan muilta lainaks saama! Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin, Joka miestä matkiessa otti taaton mällin, Puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin -- Kunnes huomas, kaikkialla että pilkkaa tehtiin.

1893.