Chapter 2

Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet: Keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset? Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen, Toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.

Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu, Lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu, Tuuli tuima taltuit, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa: Kaikki vanhat luonnon merkit ukkos-ilmaa ennustaa.

Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin, Jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin; Vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan Ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.

Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee, Meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee, Kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen, Jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.

Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain? Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain? Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään, Kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.

Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee, Kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee, Kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys, Vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.

Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon, Kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on, Sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen, Ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.

Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie! Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie -- Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa? Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa.

»Ylös, joukko, yhteistyöhön! Kiinni köysiin joka mies, Kunnes lauhtuu myrskyilma, Kunnes vaaraton on ties! Nyt ei ole riidan aika, Vaan on yhteistoiminnan, Nyt voi surma vieraaks tulla, Viedä uhrit kuoleman!

Katsos kuinka mastot huojuu, Touvit sinkuu, voivottaa, Omaisuuttas irtahinta Kuinka vyöryt vallottaa, Kuinka kuohut raivokkaina Ryntää laivan kylkehen, Jotta haaksi saumoistansa Äännähtää jo huo'aten.

Ylös, joukko, jonka hurja Sokaissut on kiivastus! Aallot varmaan vievät kaikki, Ellei joudu pelastus; 'Yhteisvoimin yhteistyöhön!' Keskinäiset riidat pois -- Siinä yksin laivan turva Vielä ehkä olla vois!»

Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut, Meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut; Riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen -- Silloin herään -- -- -- Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.

Syyskuulla v. 1893.

KANSALLENI.

Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, Jos ai'ot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, Ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.

Ei nykyai'an sortaja voi saada laulajaa, Sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa -- Ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: Hänelle suista satojen myös siunausta soi.

Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, Sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain, Ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin -- Ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.

Sä pieneks kansaks mainitaan; se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pieninkin, Ja jos on voimaa hengen vain ja lakiin luottamus, Niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.

Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on Kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; Mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: Vain kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.

Kun seisomme kuin yksi mies mi turma tulleekin, Niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, Ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, Niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.

Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, Taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, Näät kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.

Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, Vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; Ja määrälläsi varmaankin on valo ainoo tie, Se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.

Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, Näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; Ja joukkos, vaikka pienikin kuin Kreikan aikoinaan, Se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.

Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain, Niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain! Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun: »Tuo jalo joukko jäljessäin, se onpi kansa mun!»

Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies! Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies! Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas -- Vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.

Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; Sä vielä työssä tarvitaan, vain vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, äl' ollos toivoton: Sun hengen voimaas lannistaa on nyt jo -- mahdoton!

JUHLARUNO

Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 18-20/6 1891.

I.

Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomellemme, Keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme, Vei järven jäät, ja nietokset ja nurmen nukan nosti, Ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.

Kuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa Ja raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa; Taas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi Ja tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.

Sen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi Ja taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöseksi, Ja heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa Niin arkaillen kuin epäileis ne jättää piiloansa.

Taas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla Ja metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla, Ne viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa, Ne kiistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.

Ne laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti Ja keväthellä heltehyt kun takatalven voitti, Nuo sirkku raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta: Kai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.

Ja luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan, Se puhtoisena havahtuu nyt neitsyt-aatoksistaan, Ja kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten Kuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.

Nuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa Tään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa -- Ja keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä Ja kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.

II.

Keväisen luonnon lainen On Suomen kansa: Kuin luonto kasvit, kukkaset Luo helmastansa, Niin loi ja luopi ilmoillen Tään kansan henki keväinen Ihanan taiteen kukkaisnummet, Vakaisen tieteen vankat tammet -- Ja kaikki kantaa Suomen leiman Ja kaikki juurtuu kansan henkeen.

Kun kevätpäivä koittaa taivahalla Valaisten vaarat, rinteet, hongikot. Eloisa tuuli tuntuu kaikkialla Havauttaa huojuun korven kuusikot -- Säteistä päivän, honkain huojunnasta Heräävät luonnon lauluniekat vasta; Liverrys täyttää kohta lehdot nuoret, Etäällä raikuu vastaan rantavuoret, Kajaten huomenkoiton kultaisuutta, Uhoten aamu-ilman ihanuutta.

Jo Suomen taivaallenkin koitti viimein Myös kevätpäivä. Nyt senkö pilveen peittäis kaakon usma Tai idän häivä? Ei koskaan, ei! Tää aurinko uus Valon voimalla tunkevi pilvestä taas -- Ole huoleti, kansa, on turvassa maas: Nyt valvovi itsetietoisuus.

Tää itsetietoisuus se lämmön loi Ja uusi aika raittiin ilman toi Ja näin sai vihdoinkin mun kansan huomen. Havautti huomenhenki myös Suomen laulajat, Keväisen leivon kanssa he kilvan laulavat Ja heidän soittoneuvoistansa Kuulee vanhan Väinön kansa, Kuinka sointuu suomenkieli, Kun on kansan kevätmieli Soiton saajan kanteleessa.

III.

Veisti vanha Väinämöinen, Lau'isti suvannon sulho Hau'inluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi. Kun oli soitto suorittuna, Valmihina vaskikieli, Käski nuoret, käski vanhat, Käski keskinkertaisetki Soittamahan soitintansa, Tuota ruotaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, Soitti pii'at, soitti poi'at, Vaan ei soitto sointununna, Laulu laululle tehonnut: Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Ääni kaikui karkeasti, Soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui, Ukko vanha uunin päällä; Urahti unisijalta, Nurahutti nurkastansa: »Heretkätte, heittäkätte, Luokatte, lopettakatte! -- Jos ei soitto Suomen kansan Vasta vaikuta paremmin Eikä hellemmin helise Taikka uuvuta unehen, Maku'usen maanittele, Niin vetellen viska'otte, Aaltoihin upotta'otte».

Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja i'än ikuinen, Itse otti ontelonsa, Hau'inruotaisen romunsa; Alkoi soitella somasti Kajahella kaunihisti, Itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä naisellista, Ollut ei miestä, eikä naista Eikä kassan kantajata, Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen ei sy'äntä sulanut Soitanto sulan urohon, Vienot virret Väinämöisen.

Näin on ennen soitettihin, Soitettihin, laulettihin, Kun oli ihanat ai'at, Lapsen ai'at armahaiset; Kuuhut kultasi kujamme, Pirttipalkit päivänpaiste, Vesillä venoset sousi, Mailla kärrit kieritteli.

Eipäs kuulunut konetta, Halonsyöjän sylkytystä Eikä vihlonut sydäntä Veturin vihaiset äänet Näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla.

Nytp' on tullut toinen aika Aika toiminnan totisen; Nyt on päivä pilvilöissä, Liennyksissä luojan taivas, Kaakossa kamala lonka, Halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, Lauluniekan laihemmankin Vuoro torvin toitotella, Soitella sotaisin äänin, Jotta untelot eläjät, Suosijat suloisen soiton, Saisi sitkaimen vetohon, Va'on pitkän pientarelle; Ehtis maahan siemenkylvö, Touko henkinen itäisi, Josta nousis nuori vilja, Oras hento heilimöisi, Ennen kaakon kalmatuulta, Hallan harmajan tuloa.

EN JOUDA, EN JOUDA!...

I.

Rusotaivaalla hohtavi purppurapilvet Ja päivyt jo maireena mailleen käy, Ja luonto on kaunis ja kukkaset tuoksuu Ja taivaalla myrskyn ei merkkiä näy.

Mut sorean Suomeni valtiotaivas Se lientyy, lientyy ja pilveilee -- En ehdi mä nauttia leikistä luonnon, Mun kansani kallihin kyyneilee.

Ja leivonen, kaivattu kumppali ennen, Nyt pyydän mä, koito, sun vaikenemaan: Mun kanteloraukka ei riemua siedä, Se kansani kanssa nyt itkee vaan.

Myös tummain silmäsi tulten säihkyt, Ne näin minä kyllä, mun impyein, Ja rintahan mullakin leimahti liekki, Sun toivoni morsiameksi jo tein.

Mut impeni armas ja viehkeä-huuli, Sun jouda en ruusuja suutelemaan, Mun kansani kallis ja murhekas maani Ne kutsuvat työhön ja taistelemaan.

II.

»Oi poikani, heittäös työsi jo pois, Jo ammoin on saapunut yö, Pian koittavi taivaalla huomenkoi -- Tuo valvonta voimasi syö!»

Oi äitini armas ja kultaisin, Et nyt mua työstäni saa -- En jouda, en jouda mä uinailuun: Kun vaarassa häilyvi maa.

»Oi, lapseni, nuorihan vielä sä oot, Mitä työsi se hyödyttäis? On kansalla valvojat vanhemmat -- Kuka kuntosi ymmärtäis?»

Voi äitini kallis ja kultaisin, Mua vaativi velvollisuus! Mitä siitä, jos nauravi harmaapäät, Mun puolella polvi on uus.

Minä nuoria kutsun ja innostan, Kunis kaikki he valveutuu -- Ja halpa se varmaan itse on, Joka tointani halveksuu.

»Oi, poikani, kaunista kaikki on tuo, Mut ken sitä huomaa, ken? Kuka kumma sun vaivasi palkitsee? Vain kuolema kostaa sen».

Voi äitini hellä ja herttainen, Mitä palkkoa pyytäisin? Kun kansani kallihin säilyis vain, Minä riemuiten poistuisin.

En vaadi mä valtoa ylhäisten, En kultia rikkaiden; Mun palkkani kansani onni on vaan Sekä henkiset he'elmät sen.

Niin, äitini hellin ja herttaisin, Ikä ihmisen lyhkänen on. En jouda, en jouda mä uinailuun, Mun täytyvi taistelohon.

»Voi, lapseni nuori ja kalpea, voi, Sinun intosi oivallan -- Ja Luoja sun toimesi siunatkoon Ja vieköhön huolet maan!»

Suursaaressa 1891.

MAISTERI-KEKKERIT.

Oli sauhua huone täynnä kuin taistelukentällä vaan Ja pöydällä pulloja seisoi kuin kannokko kaskesmaan, Yli-ympäri sikarin päitä sekä tahroja liköörin -- Kas semmoiselta se näytti ilokestissä maisterin.

Hän itse on hienoin herra ja silkistä rinnukset, Nenäkakkulat kallihit yllä ja korkeat kaulukset: Hän onpihan syntyä suurta ja pappa on arvokas mies Ja rikkautta heill' on myöskin, -- niin ainakin ihmiset ties.

Ja nyt hän on maisteri vihdoin, siis viisas ja oppinut on, Muka nyt ovat aseet valmiit elon tuimahan taistelohon -- Siis juoskoon hurmaava juoma ja pyöriös taivas ja maa, Toki sentään maisterimiessä vapauttahan nauttia saa.

»Hoi, kyyppari, pullosi poista! Tähän samppanjaas sinä tuo, Kovin käynyt on äiteliääksi iankaikkinen 'munkkisi' vuo! Hei, kumppalit, pohjaan maljat, niin saadahan samppanjaa, Se se silmiä kirkastuttaa ja mieliä kannustaa».

Näin reuhasi maisteri nuori ja kuorossa huusivat muut: »Jano juuri ei meillä nyt liene, vaan voipihan huuhtoa suut!» -- Niin olikin sauhua syöty! Kovin karvaita sikaarit! Oli äänissä karkea kaiku ja paineessa tenoorit.

Mut samppanjaa kun saatiin, pian kaikki jo miehistyi, Taas silmihin tuikahti tulta ja mielet jo virkistyi: Jo on joukkio soittoa vailla, joku kieliä koskettaa, Ja toiset ne huojuen säistää ja lauloa hoilottaa.

Yks sentään nurkkahan tuonne on hiipinyt hiljakseen, Hän tuskin on tilkkoa juonut, enin istunut itsekseen: Tuli maalta hän tuonoin vasta, ylioppilas nuori hän on, Sukulaisena maisterin tänne pääs seurahan hienoston.

Ujo onpi hän, kansanlapsi, ei tottunut teeskeilyyn, Hän seurassa vanhempainkin voi vaipua mietteilyyn; Ja hälle kun vahtova malja nyt tuodahan samppanjaa, Niin luotaan maljan hän lykkää ja vitkahan virkahtaa:

»Ei, serkkuni, tuota mä juomaa en sentään koskaan jois! Ken on kansoa köyhää nähnyt, sitä varmaan juoda ei vois! Hyvät herrat, te tiedätte kaikki: kato kansalta viljat vei Ja kun toisilta leipää puuttuu, niin moisia juoda ei».

Sai tulta jo lempeä silmä ja äänikin kirkastui Ja hän nääntyvät joukot muisti ja muistohon vilkastui: Hän näki nuo kalpeat kasvot, lapsjoukkion kerjäävän, Näki ryysyiset, surkeat äidit vilun kourissa kylmäävän.

Hänen mielensä kauas karkaa, ei herroja näitä hän nää: On nälkähän nääntyvä joukko hänen silmissä seurue tää, Tuo sauhu on kalman usmaa ja ruumiita pullot nuo Ja juoma on Tuonelan vettä, on musta ja katkera vuo.

Miten onkin hän tänne tullut, mihin kuulua ei hän voi! Mikä tylsytti tunteet hältä, kun hänkin jo mässäten joi? »Ei, ei! pois täältä mä tahdon, pois kansani kurjan luo, Sen vaivat ja näljät mä kannan, kunis kuolema lohtua suo.

»Hyvät herrat, mun lähteä täytyy, mua kutsuvi velvollisuus! Tähän seuraan en minä kuulu, sen vieras on kansallisuus, Minä kaukana korvessa synnyin, katovuodet ja hallat mä näin, Ilojuoma ei mullen maistu, nämä muistot on mielessäin.

Te kaupungin herroja ootte, on vierasta kansa ja maa, Ja vastaisuus sekä lapsuus teill' lietona kangastaa; Mut korpien keskehen käykää! Se samppanikaihonne vie, Minä vast' olen tullunna sieltä ja sinne on taas mun tie».

Ja hän toisihin riemuten katsoi kuin lausunut heille hän ois: Miks ette te kanssani seuraa, sehän kaunista kulkua ois! Hänen silmässä kyynelet kiilsi, vapis ääni ja sylkytti syön -- Ja hän hattunsa äkkiä tempas ja peittohon poistui yön.

Hänen mentyä kotvasen aikaa oli huoneessa hiljaisuus: Ei koskenut maljaan kenkään. Nous rintahan käskijä uus: Sun kansasi nälkään nääntyy, sinä samppanjaa vain juot! Omatunto sun palkitseisi, jos heille sä summan suot.

Oli raskasta huoneen ilma, oli hilpeys häipynyt pois, Kuka tiesi jo kuin olis käynyt, jos muudan ei huutanut ois: »Mitä hittoja istutte siinä kuin kirkossa istuttais, Hei, maisteri! Maljasi pohjaan! Ja sitte jos laulettais!»

Ja taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa Ja muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa: Ylimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt, Ei tahdo se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.

Vaan äskönen hilpeä mieli se seurasta poistunut on; -- Ei tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon -- Mikä kumma se sentään vaivas? Miks samppanja maistunut ei? Tuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?

KUMMAKOS JOS MAAMME KALLIS?

Tänne Suomen sydänmaille Luonnon vietti meidät toi, Synkät korvet, suot ja rimmet Kylvömaiksi meille soi.

Näille tehtiin toukojamme, Kaskiamme kaadettiin, Jotta Suomen suven tullen Siemen kylvää saatettiin.

Piilossansa kypsyi kylvö, Kunnes puhkes kuorestaan, Maamme kauniin maireheksi Tuoksui kummaa tuoksuaan.

Kylvö tää on kansanhenki, Joss' on vankka varustus; Siin' on toivo, siinä turva -- Siihen mull' on luottamus.

Suomen kansa katajainen Kesti myrskyt, tyynet sous, Käytti vuoroin kuokkoansa Vuoroin taistoon tuimaan nous.

Suomen kansan kirves kaasi Lakkalatvat hongat nuot, Suomen kansan aura käänsi Nurin nurmet, korpisuot.

-- Tääll' on karut kaskilouhet, Jylhät korvet, kovat työt, Tääll' on vilut talven viimat, Synkät syksyn hallayöt.

Tääll' ei kestä kurja kansa Eikä viihdy vieras mies: Meistä vain on Suomi sorja, Meille lämmin on sen lies.

Lämmin meille muistojamme, Taaton talvilies kun on; Senhän eessä kertoi äiti Öistä tuskan, turmion.

Varkain hiipi vainon joukko, Löysi turvetöllitkin, Ryösti karjat kytkyestä, Polki vuoden viljatkin.

Mutta Suomen sitkas kansa Luotti Luojaan, keväimeen, Leipoi parkit, pettuleivät, Kylvi kasket siemeneen.

Meidän työtä tietää niityt, Puhuu pellot, vainiot, Meidän sankarmuistojamme Kertoo linnain rauniot.

Meidän huokuu hikeämme Suomen suot ja manteret, Meidän hyötää hurmettamme Ahot, kankaat, tanteret.

Kummakos jos maamme kallis Siis on meille kaikillen? Kummakos jos emme sallis Kuoloon kurjaan käydä sen?

KUUSI KALLIOLLA.

Noin pystynä päin sinitaivasta Kun nostat sä uljaan pääsi, Niin luulisi, jotta jo taimesta Sun Luojasi vapaaks sääsi, Ja että sä vehmahan maaperän sait, Jost' ilman vaivoja ruokasi hait.

Mut kallion kylmänpä kyljestä Sun kukkea kruunusi nousi Ja tuulien touhussa myrskyllä Sun latvasi laulaen sousi, Mut runkosi vankka se taipunut ei, Jos lehväsen tuulis-pääkin vei.

Kun luottavan tyyneenä eessäni mun Tuoss' seisot kuin koskessa paasi, Teen aatoksissani vertailun: Jos tuo olis kulturi maasi! Sen juuret ne kansasi sielussa ois, Vaan latva se vapaana soutaa vois.

VUODEN VAIHEELLA.

Kuin sokean silmästä kyynel vaan On ikuisuudesta vuosi: Mä kyllähän kyynelet vierivän nään Ja aavistamaan Ne saattavat syntymälähdettään -- Mut sielun pohjan ja syvyyden, Ne peittävi terhene ijäinen.

Kun saituri ahnein aarteitaan Vain ihmissilmiltä vahtii, Niin salaisuuttahan ikuisuus. Ei viisainkaan Voi lausua, mimmoinen vuosi on uus; Vain henkemme silmähän kangastaa Tuo kumma ja verhottu kaukaismaa.

Soi tornista torvet jo keskeen yön, Ne uudelle vuodelle soittaa; Oi, jospa ne kansani valveuttais, Niin aljetun työn Myös henkinen kylväjä päättää sais; Ja vaikkapa hallakin viljat vei, Niin Suomeni sentään sortuis ei.

KERJÄLÄISEN JOULUILTA.

Kylmä, kolkko oli jouluilta, Tuhansittain talven taivahilta Tähtösiä tuikkaa vilkkuellen, Tuikkaa parvittain ja yksitellen.

Vinkuu puissa pohjan vinha tuuli, Luihin, ytimiin sen käyvän luuli, Varsinkin jos kulkenut lie tuolla Rauturannan aukealla suolla.

Yksin, ypö yksin tietä astui, Astui rientäin, jotta ruumis kastui, Soista tietä lapsi kerjäläinen, Repaleissa, vaikk' on tuuli jäinen.

Auki reuhottaa tuo rääsytakki, Niskaan lipumass' on vanha lakki, Yksin silmäripsetkin on jäässä, Kengät rikki -- tämmöisessä säässä.

Vilu taivaltajan suoniin tarttuu, Huu! kuin kylmä karttumistaan karttuu! Viel' on kartanolle virsta matkaa, Kulkuansa täytyy koettaa jatkaa.

Läpi ruumiin käy jo hyinen halla, Tähdet kirkkaat kiiluu taivahalla, Väristys käy pitkin selkäpiitä, Jalat jäykkyy, koht' ei voimat riitä.

Vielä hiukan kestä, lapsikulta, Kartanosta tuikkaahan jo tulta, Koita ponnistaa sä vielä hetki, Niin jo päättyis sulta kurja retki!

Vaan ei kenkään jaksa enempäänsä, Laps jo horjuu nälkää, kylmyyttänsä; Yhä taivaltaa hän sentään vielä, Lumi narskuu kengän alla tiellä.

Kirkkahina tähdet taivaan loistaa, Kirkkaat vilkkuu tulet akkunoista Kartanosta metsän takaa tuolta, Kyllä näkee lapsikin ne suolta.

Vaan ei liiku enää jalka kylmä, Umpeen painuu myös jo tumma silmä Nietokseen hän tuuskahtikin vasta, Kylm' ei säästä kerjäläistä lasta.

Tuskat tyyntyy, näljän vaiva haihtuu, Kuvituksen leikiks järki vaihtuu, Onnen maailmoita hälle näyttää, Köyhän raukan toivehet jo täyttää.

Tuoll' on taivas, siellä loistossansa Istuu Luoja maan ja taivahansa, Edessänsä enkeli on hällä, Äänellään mi kertoo lempeällä:

-- »Herra maailman ja taivahitten! Käskystäs kun kuljin maita sitten, Näin mä lapsen köyhän nääntyneenä Nietokselle kylmään jäätyneenä».

»Teithän niinkuin käskenyt oon teitä: Luoksein saattakaatte nääntyneitä?» Lausui viestillensä kaiken Luoja; »Hän on täällä» -- vastaa viestin tuoja.

Tähdet tuikkaa talven taivahilta, Kylmä, kolkko nyt on jouluilta, Kylmä tunkee ytimiin ja luihin, Tuuli vinkuu seinuksiin ja puihin.

Vaan ei kylmä enää kerjäläistä, Hän jo vaivoistansa pääsi näistä; Kunne toivoi, pääsikinkö sinne, Sit' en tiedä. Elo päättyy minne?

1890.

MIELIALOJA JA TUNTEITA.

SYKSYINEN MIELIALA.

Syystunto luonnossa ja taivas valju, Kukkaiset kuolleet, lehdet kellertää, Ei tunnu tuuli, kylm' on luonnon silmä, Vedenkin pinta tuskin värähtää.

On luonto tyyni, tyyni tunteettuutta, Tai ehkä uinuu sopusointuaan Tai väsyi luomaan ja nyt voimaa uutta Tuoss' imee ikuisista vuoksistaan.

On tyyntä kaikki, rauhan päivä loistaa Valjulta laelta sinitaivasten -- Miks sitten tuulispäänä tunne riehuis, Kai syyt' on kerran kuolla myöskin sen?

Niin ootkin tyyni taas, sä sydän raukka, Ett' oikein pelkään saavas talven jään; Tyhjyyden syvää rauhaakoon se lienee Tai liekkö tyyntä eellä myrskysään?

1891.

NIIN HERKKÄ KUIN HAAVAN LEHTI.

Niin herkkä kuin haavan lehti On tuulien suukkosille, Niin herkkä ja altis on mieleni mun Myös tuntehen tuulosille.

Niin täynnä kuin syys-yön taivas On tähtien kehriä noita, Niin täysi ja kirjava syömmeni myös Utuheikkoja on unelmoita.

Kuin pyörivi pyörteessä kaarna, Ei nielua virran se vältä -- Niin maailman pyörteessä häilyn mä myös, En kuilua kuoleman vältä.

1893.

TUULIAJOLLA.

Olen maailman touhussa rikkeynyt, Repaleina on sieluni mun: Epäkunnossa purteni purjeet on Ja venhoni ruoria tottele ei, Omin valloin vain sekä oikkuillen Tuul'ajolla vauhkona kiitää.

Mitä teen minä toivoton venhemies, Elon aavalla kerran kun oon? Oi, jospa nyt luotonen ilmestyis, Min suojahan haaksensa ohjata vois! Levon hetkeä tarvitsen.

Näät myrskyssä hukkasin määräni pään, Epäkuntohon purjeet sain; Vain pilkkunen maata jos kangastais, Mun henkeni ehkä jo voimaa sais -- Mut minne mä silmäni luonenkin, Nään aavaa, tyhjää ja aavaa.

TALVITUNNELMA.

Haihtuu riemu, vaihtuu onni, Hukkuu usko, luottamus, Kuluu kulta, pettää toivo, Kuihtuu kaunein kukoistus.

Sammuu tähti, lientyy taivas, Kuivuu lähde kuohuvin, Taltuu tuuli, voipuu aatos, Päättyy päivyt valoisin.

Katoovaist' on kaikki täällä, Suoltuu vyyhti elämän. Miks mä muista poikkeus oisin? Luonto täyttää tehtävän.

Tullos siis, sä rauhan neiti, Kylvä lunta sydämmeen, Tyynnä niinkuin talven luonto Käyn sun syliis ikuiseen.

VÄSYKSISSÄ.

Nuor' oisinko minäkin ollut, Tuli-intoa uhkuillut Ja toiveinko rintani tuorein Ois kerran se kohoillut?

Ja aiturin laillako aatos Myös mittasi taivaat ja maat, Ja raivosi sortoa vastaan -- Miss' aiat on onnekkaat?

Olen riemuinnutko mä myöskin Kuin lapsonen mieleltäin Jako mull' oli puhtahat tunteet Sekä hellyyttä syömmessäin.

Minä myöskinkö kerran se lemmin Ihanaisinta immyttä maan, Hänen suutelin ruusuista suuta Kuin äityet lapsuttaan.

Tavottaissani taivahan kaarta Olen uupunut voimiltain, Minä hulluhan autuutta hourin, Utuhienoa onnea hain.

Elo särmäkäs, karkeasyinen Vei haavehet hienoiset, Peräpohjolan tunturituulet Hyys tuntehet terheniset.

Iva ilkeä turmeli mielen, Kun pilkaksi kaikki se löi -- Elon nautinto hengetön, ontto Poven surkean-tyhjäksi söi.

Mihin sai multa herttahat hetket, Sitä, koito, mä tiedä en -- Pian onko jo aikani tullut, Sitä aavista myöskään en.

Nuor' oisinko minäkin ollut? Näin olleeni ilmoitetaan, Mut totta se ei toki liene -- Kai unta on ollut se vaan!

MÄ OLEN KUIN SIIPEHEN AMMUTTU LINTU.