Part 25

Millä tavalla edellä puheena olleesta psykologisesta ajasta päästään ajan fysikaaliseen käsitteeseen, jota ehdottomasti tarvitsemme? Vastaus epäilemättä kuuluu: mikäli aika on mitattavissa, on se fysikaalinen objekti. Sitä varten on välttämätöntä ensinnä sopia jostain ajan mittayksiköstä. Semmoisena voi tulla kysymykseen vain joku periodinen tapahtuma, olkoon tämä sitten planeetan kiertoliike, valonsäteen jaksottainen värähtely tai joku muu luontainen tai keinotekoinen ilmiö. Ajallinen »kestävyys» merkitsee silloin fysikaalisessa suhteessa mittalukua, joka ilmaisee, kuinka monta ajanyksikköä sisältyy jonkun toisen tapahtuman alun ja lopun väliin; ajallinen »järjestys» taas sitä vastaavaisuutta (Zuordnung) joka vallitsee tutkitun tapahtuman eri vaiheitten ja ajanmittaajana käytetyn tapahtuman eri vaiheitten kesken. Yhtä selvää kuin fysikaaliseen avaruuteen nähden on fysikaaliseen aikaan nähden, että sen täytyy olla täydellisesti relatiivinen, suhteellinen käytettyyn mittayksikköön. Erikoisesti on huomattava, että koska ajallinen kestävyys fysikaalisessa suhteessa vasta tulee _määritellyksi_ senkautta, että tapahtuma mitataan jotakin aikayksikköä käyttämällä, ei fysikaalisessa suhteessa olisi mitään sisällystä kysymyksessä, minkälainen sitten itse aikayksikön ajallinen kestävyys on, onko se suuri vai pieni. Tässä suhteessa voidaan toistaa _Poincaré_'n avaruuteen nähden tekemä ajatuseksperimentti. Voidaan ajatella, että aika äkkiä rupeaisi virtaamaan tuhannen kertaa hitaammin, että yksi vuorokausi venyisi yhtä pitkäksi kuin kolme vuotta, yksi vuosi yhtä pitkäksi kuin tuhannen. On selvää, että jos tämä ajan hidastuminen koskisi yhtälailla kaikkia luonnontapahtumia, ei se olisi fysikaalisesti millään tavalla todettavissa; fysikaalisen ajan yksikön venyessä tarkalleen samassa suhteessa kuin mitattavat tapahtumat, pysyisivät relatiiviset mittasuhteet tarkalleen samoina; ainoassakaan fysikaalisessa yhtälössä ei muuttuisi mitään. Siis voidaan päätellä, että kysymyksellä, voiko fysikaalinen aika joutua moisten muutoksien alaiseksi, ei ole mitään sisällystä ensinkään. Mutta _psykologiseen_ aikaan nähden tällainen kysymys on täysin järjellinen, sillä psykologinen aika on jotain absoluuttista eikä relatiivista. Saattaapa sanoa, että psykologisessa ajassa alituisesti esiintyy ainakin vähäisiä aiheita mainitunlaisiin muutoksiin, toisinaan tuntuu meistä aika kiitävän eteenpäin peloittavalla nopeudella, toisinaan matavan sietämättömän hitaasti. Ei tunnu mahdottomalta, että jos olisi olemassa järjellisiä olentoja, joiden elämällä olisi sellainen intensiteetti, että se kuluisi loppuun yhden meikäläisen vuorokauden kuluessa, he pitäisivät tätä suunnattomasti paljon pitempänä ajanjaksona kuin me, että he esim. eivät missään tapauksessa käyttäisi sitä ajan yksikkönä.

Tämä osoittaa, että yhtävähän kuin havaintoavaruudesta säilyy fysikaaliseen avaruuteen mitään muuta kuin mitattavan kolmiulottuvaisen kontinuumin käsite, mutta sensijaan ei niitä absoluuttisia kvaliteetteja, kuten esim. näkökoko ja näkömuoto, joita edelliseen sisältyy, yhtävähän sisältää fysikaalinen aika psykologisen ajan kvalitatiivisia absoluuttisia aineksia. Jokaisella kokemallamme ajan katkelmalla on absoluuttisen määrätynlaisen kestävyyden vaikutelma; minuutti, joka juuri on kulunut umpeen, tuntuu määrätynpituiselta riippumatta siitä, mittaammeko sen sekunneissa tai muulla tavoin. Fysikaalinen aika ei toisin sanoen ole mitään muuta kuin eräs yksidimensionaalinen kontinuum johonka kaikki mitä ikinä luonnontapahtumia on voidaan sijoittaa määrättyihin kohtiin. Jos siis otetaan yksi fysikaalisen avaruuden ulottuvaisuuksista ja fysikaalisen ajan ulottuvaisuus, niin huomataan, että nämä käsitteet periaatteessa voidaan rinnastaa keskenään--seikka, joka hämmästyttävällä tavalla on tullut ilmi _Minkowskin_ neliulottuvaisen maailman käsitteessä, jossa--tosin imaginäärisellä luvulla julkilausuttu--aikasuure on täysin koordinoitu avaruuden kolmen ulottuvaisuuden kanssa.

* * * * *

Niin ylipääsemätön juopa kuin näyttääkin aukeavan kvaliteetittoman fysikaalisen maailman ja lukemattomissa kvaliteeteissa loistavan ja soivan välittömän kokemuksen maailman välillä, on kuitenkin merkillistä todeta, että puhtaasti psykologisten lainalaisuuksien nojalla syntynyt luontainen, havainnollinen maailmankuva kantaa runsaasti merkkejä periaatteessa samanlaisista eliminatioprosesseista kuin ne ovat, jotka ovat päätekijöinä fysikaalisen maailmankäsityksen syntymisessä. Tämä ilmenee m.m. siinä, mitenkä luontainen maailmankäsitys puhuu esineiden konstanttisesta ko'osta ja muodosta. Näköaistin predominanssista johtuu, että esineiden koko ja muoto meille näkeville merkitsee etupäässä _optillista_ kokoa ja muotoa. Helposti jää tällöin huomaamatta, että havainnossa itse asiassa ei ole mitään konstanttista kokoa ja muotoa annettuna: jokaisen esineen näkökoko ja näkömuoto vaihtelee etäisyyden ja näkösuunnan myötä. Mutta me pidämme nämä vaihtelut pelkästään näennäisinä, ja määräämme esineen »todelliseksi» ko'oksi sen, jossa se nähdään sopivasta _vähäisestä_ etäisyydestä ja »todelliseksi» muodoksi sen, jossa se esiintyy _kohtisuorassa_ näkösuunnassa. Miksi juuri tämä etäisyys ja tämä perspektiivi on valittu siksi, joka muka paljastaa esineen sellaisena, kuin se »todellisuudessa» on? Yksityiskohtainen tutkimus, johon tässä ei voida puuttua, osoittaa, että tämän vaikuttavat elementaaripsykologiset prosessit, joissa _kosketusaistin_ osuus esiintyy ratkaisevana tekijänä. Kun ottaa huomioon, että kaikki avaruuden mittaaminen viime kädessä merkitsee esineen _manuellia_ käsittelyä, tulee tässä ilmi huomattava analogia siinä, miten sekä luontainen että fysikaalinen maailmankäsitys ajattelevat esineiden ko'on ja muodon.

Tämä analogia menee itse asiassa huomattavasti pitemmälle kuin ensi hetkessä tulee huomanneeksikaan. Meidän havaintomme ovat tosiaan monasti ikäänkuin karkeita mittauksia, kuten eräs fyysikko _(Eddington)_ on äskettäin väittänyt. Erityiset kokeet ovat osoittaneet, että me tavallisissa oloissa olemme vallan kykenemättömät ilmaisemaan esim. mikä kymmenen metrin päässä oleva distanssi täyttää yhtä suuren osan näkökentästä, kuvastuu siis yhtä suurena verkkokalvonkuvana kuin oma eteenojennettu kätemme. Sensijaan on meidän varsin helppo tällaisessa tapauksessa ilmaista sellaista, jota ei ollenkaan havaita: suunnilleen kuinka monta kertaa pitempi omaa kättämme on kymmenen metrin päässä oleva esine. Meidän huomiomme sitoo siis kokonaan ja ehdottomasti se, mitä pidämme esineen _mitattavana_ »todellisena» kokona, riippumatta itse aistivaikutelmasta.

Mutta vielä merkillisempää on, että itse aistivaikutelma on joutunut muovauksen alaiseksi niiden samojen psykologisten prosessien taholta, jotka määräävät m.m. sen, mitä pidämme esineiden todellisena kokona ja muotona. On helppo huomata, ettemme näe esineitä läheskään niin kuin meidän itse verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä. Luotamme poispäin astuvan ihmisen kuva pienenee verkkokalvollamme puoleen, kun hän kahden metrin päästä on tullut neljän metrin päähän, mutta itse näkökoko vähenee tuskin huomattavasti; tämä tulee selvästi näkyviin vasta paljon suuremmilla etäisyyksillä. Samoin mitä näkömuotoon tulee. Tämä voidaan erikoisen havainnollisesti osoittaa suorittamalla vastaavia kokeita leikkauksen kautta näkeviksi tulleilla sokeanasyntyneillä, heidän tehdessään ensimäisiä näköhavaintojaan. Tällaiset potilaat näkevät likellä pidetyn pikkulautasen samankokoisena kuin suuren vadin, joka pidetään vastaavassa määrässä kauempana. Jos heidän edessään käännetään visiittikorttia, eivät he ollenkaan tajua, että kysymyksessä on ko'oltaan ja muodoltaan konstanttinen kappale, vaan verkkokalvonkuvan muutosten mukaisesti he havaitsevat jotain, jonka muoto lakkaamatta vaihtuu toiseksi. Vasta vähitellen syntyvät ne psykologiset (resp. sentraalifysiologiset) mekanismit, joiden vaikutuksesta suunnaton määrä muutoksia eliminoituu maailman havaintokuvasta pois. Kaikkein valtavin näistä eliminatioprosesseista on se, jonka kautta me näemme liikettä ainoastaan silloin kuin esineiden keskinäiset paikalliset suhteet muuttuvat, mutta ei sensijaan niissä lakkaamatta toistuvissa tapauksissa, jolloin silmäinliikkeiden johdosta niiden kuvat kiitävät ohi. Mitenkä tavattomasti maailma tällöin itse asiassa huojuu meidän silmissämme, se havaitaan kouraantuntuvasti vasta silloin, kun-- niinkuin _Stratton_ kokeissaan teki--linssilaitteen avulla käännetään verkkokalvonkuvat päinvastaisiksi: silloin verkkokalvonkuvat katseen liikkuessa kiitävät odottamattomiin suuntiin ja esineiden _nähdään_ liikkuvan.

Näiden eliminatioprosessien lisäksi tulevat yhtä tärkeät assimilatio- eli täydennysprosessit, joiden kautta me joka hetki ja mitä suurimmassa määrässä täydennämme aistivaikutelmat esineiden havainnoiksi ja mielteiksi. Ajatellaan ihmistä, joka astuu puolipimeään huoneeseen. Jos kysymme häneltä, mitä hän siinä näkee, koettaa hän ilmoittaa, mitä _esineitä_ hän luulee saamiensa epämääräisten aistivaikutelmien tarkoittavan; sensijaan hän luontaisesti ei suinkaan koeta kuvata itse näitä aistivaikutelmia. Itse asiassa havaintoamme ja tämän sisältämää ajattelua läpikotaisin vallitsee esineellinen asennoitus; s.o. me käytämme aistimuksia ja mielteitä etupäässä vain niiden funktionaalisten yhteyksien _merkkeinä_, joiden kautta simultaanisista ja suksessiivisista vaikutelmista rakentuvat esineiden ja niidenvälisten kausaalisuhteiden käsitteet. Saattaa sanoa, että fysikaalinen maailmankäsitys sisältää tämän, jo alkeellisessa aistihavainnossa vaikuttavan esineellisen asennoituksen puhtaaksiviljeltynä: toisaalta on eliminatioprosessit viety niiden äärimäiseen päähän, kunnes kaikki kvalitatiiviset ainekset on poistettu; toisaalta tämä maailmankäsitys valtavasti ylittää ne rajat, mitä inhimilliselle aistitoiminnalle on asetettu, tässäkin siis vapauttaen meidät subjektiivisista rajoituksista.

Viimeksi esitetty näkökohta ei luullakseni ole vailla merkitystä arvosteltaessa fysikaalisen maailmankäsityksen luonnetta.

Äärimäiseltä positivistiselta kannalta, jota fyysikkojen kesken varsinkin _Ernst Mach_ on tarmokkaasti edustanut, on näet esitetty, että koska me olevaisesta tiedämme vain sikäli kuin se esiintyy inhimillisinä aistivaikutelmina ja muina tajusisältöisinä, ei myöskään fysikaalinen maailmankäsitys saa sisältää mitään sellaista, joka periaatteessa lankeaa aistimustemme piirin ulkopuolelle: fysiikka ei muka lopultakaan voi olla muuta kuin aistimustemme kuvailua. Tätä vastaan on minusta sanottava ennen muuta, että jos tämä vaatimus olisikin tietoteoreettisesti perusteltavissa--jota se nähdäkseni ei ole--, niin olisi sen toteuttaminen kuitenkin psykologisesti mahdoton. Tavalla, jota mikään tietoteoreettinen argumentatio ei voi muuksi muuttaa, on meidän psyykemme primitiivisimpiä havainnoltaan myöten asennoitunut siihen, että se käsittää ja käyttelee aistimuksiamme ainoastaan välttämättä oletettujen tajuamisestamme riippumattomain, todellisuuden funktionaalisten yhteyksien _merkkeinä_, eikä yleensä kiinnitä niihin mitään huomiota, ellei niitä voida täten käytellä ja käsittää. Toisin sanoin voidaan tämä ilmaista sanomalla, että jokainen vähäisinkin fyysillinen olio ja tapahtuma on niihin aistivaikutelmiin nähden, joiden kautta se on meille annettu, transcendenttinen siinä _loogillisessa_ merkityksessä, että kun me lausumme jotain sen ominaisuuksista, niin ehdottomasti tarkoitamme jotakin, joka ylittää pelkän annetun vaikutelmakompleksin. Jokainen fyysillinen kappale esim. josta meillä on näkö- ynnä kosketusaistimuksia, sisältää aina, sellaisena kuin sen _ajattelemme_, enemmän kuin nämä: esim. me kosketamme ja näemme vain kappaleen pintaa, mutta pidämme sen sisuksen, jota emme aktuaalisesti havaitse, yhtä todellisena kuin pinnan. Kun siis fysiikka olettaa semmoista, jota periaatteessa ei voida havaita--esim. elektronit--, niin se itse asiassa menettelee periaatteessa samalla tavalla kuin luontainen maailmankäsitys, joka ehdottomasti kuvailee transcendenttisia esineitä oleviksi.

Koetin alussa osoittaa, kuinka millään kvaliteeteilla--ei myöskään niillä mitä epäilemättä sisältyy havaintoavaruuteen ja elettyyn aikaan--ei voi katsoa olevan fysikaalista realiteettia, koskapa ne ovat jotakin, joka periaatteessa ei ole mitattavissa. Johdonmukaisesti loppuun ajatellen sisältää tämä, että fysikaalinen maailmankuva oikeastaan on puhtaasti käsitteellinen--ei siis oikeastaan ollenkaan mikään »kuva», vaan eräs käsitekompleksi. Tämän koetan lopuksi osoittaa.

Monet fyysikot ovat kuvailleet, että meidän korkealle kehittynyt luonnonkäsityksemme pitäisi paikkansa myöskin sellaisten olentojen maailmassa, jotka olisivat rakennetut kokonaan toisin kuin me ja joiden aistikvaliteetit siis olisivat kokonaan toiset kuin meidän. Mutta tämä on mahdollista vain sikäli kuin kaikki kvaliteetit on eliminoitu fyysillisestä maailmankäsityksestä pois. Sillä kaikki kvaliteetit, joiden keräymänä todellisuus meille kuvastuu, ovat meidän psyykillisestä organisatiostamme riippuvaisia ja sellaisina tykkänään subjektiivisia--myöskin ajan ja avaruuden kvaliteetit, ja ainoastaan se että näiden annettujen kvaliteettien kesken vallitsevat juuri nämä suhteet, on jotakin, joka ei mitenkään voi saada selitystä meidän organisatiostamme. Esim. elektromagneettisten värähdysten käsite, jonka kautta me ilmaisemme valo-, lämpö- ynnä sähköilmiöitten lainalaisia funktionaalisia suhteita, saattaisi toisella tavalla rakennetulle olennolle merkitä vallan toisia kvaliteetteja, mutta mikäli heidän maailmansa olisi samojen peruslakien alaisina kuin meidän johtuisivat he tästä huolimatta välttämättä samoihin elektromagneettisiin lakeihin kuin me.

Uskon, että ne tietoteoreetikot ovat oikeassa, jotka väittävät, että kaikki mikä on olemassa on kvalitatiivista, että mitään puhtaasti kvantitatiivista maailmaa ei voida ajatella. Sillä, kuten minusta näyttää, jokainen kvantiteetti on lopulta eräs todellinen tai oletettu _mittaluku_ (tai sellaisten systemi), ja luvut ovat abstraktisia käsitteitä eikä konkreettista todellisuutta. Mutta juuri tällaisena käsitteellisenä systeeminä, ja ainoastaan sellaisena, saattaa eksaktisella maailmankäsityksellä olla kantavuus, joka valtavasti ylittää inhimillisen kokemusmahdollisuuden satunnaiset rajat. Se ei saattane olla mikään transsubjektiivisen todellisuuden adekvaattinen _kuva_, koska kaikki todellinen täytynee olettaa kvalitatiiviseksi ja konkreettiseksi ja tämä maailmankäsitys on käsitteellinen ja abstraktinen. _Meille_ tämä maailmankäsitys saa definitiivisen sisällyksen senkautta, että se ilmaisee määrättyjä funktionaalisia suhteita siinä konkreettisten kvaliteettien materiaalissa, joka meidän maailmamme on. Mutta tämä materiaali saattaisi olla vallan toinen ja maailmankäsitys kuitenkin olla oleellisesti sama, ainoastaan sen konkreettinen tulkinta olisi toisenlainen. Tämä näyttää olevan m.m. _Helmholtzin_ ajatuksen ytimenä, kun hän ajatteli, että meidän eksaktinen tietomme ei sisällä mitään transsubjektiivisen todellisuuden _kuvia_, vaan ainoastaan sen käsitteellisiä symboolisia _merkkejä_, joiden muodostaman systemin avulla me voimme teoreettisesti ja käytännöllisesti vallita olevaista--ainakin jossain määrin.

(_Aika_ 16, 231-243)

* * * * *

ALAVIITTEET

[1] Tämä vaikeasti suomennettava sana kuuluu ruotsalaisissa Bergson-käännöksissä »nuflöde».

[2] Sielutieteen pääpiirteet, s. 189.

[3] josta esimerkin tarjoaa Harald Höffding. Hän likipitäin asettaa yhtäläisyysmerkin »sielullisen synteesin» ja sielunelämän välille yleensä. Kts. lähemmin Aika 1912, s. 37.

[4] L'automatisme psychologique s. 476.

[5] Sivumennen huomautettakoon tässä siitä omituisuudesta että ranskalaiset mielellään nimittelevät filosofisia suuntia niiden alkuunpanijan mukaan; nimitykset »voltairianismi», »renanismi», »bergsonismi», ovat käytännössä. Kantilaisuutta nimittävät ranskalaiset mielellään »kantismiksi», kun sensijaan saksalaiset puhuvat »transcendentaalisesta idealismista». Tässäkin ranskalaiset valitsevat helppotajuisimman ilmaisutavan.

[6] Tosin on Renanilla tämän rinnalla laajempikin ja epämääräisempi filosofian määritelmä: filosofia on vain »une facon de prendre la vie et les choses» (L'Avenir de la science, s. 55), »une manière de poésie comme une autre» (Essais de morale etc. s. 455).

[7] Merkityksessä: evankeelisen kristillisyyden maailmankäsitys ja elämänjärjestys.

[8] »Taistella toivotonta taistelua ja kuolla maineetonna».

[9] _G. Wolff_, Entwicklungsphysiologische Studien. I. Die Regeneration der Urodelenlinse, Archiv f. Entwicklungsmechanik, I, 1895. Myöskin: Beiträge zur Kritik der Darwinschen Lehre (1898). Itse ilmiön todenperäisyyden on sen jälkeen todennut m. m. ruotsalainen _E. Müller Oscar Hertwig_in laboratoriossa Berlinissä (kts. _O. Hertwig_ Zeit- und Streitfragen der Biologie, Heft 2, Mechanik und Biologie, 1897, s. 80).

[10] _Spemann_, Zur Geschichte und Kritik des Begriffs der Homologie, Kultur der Gegenwart -sarjan Allgemeine Biologie (1914) s. 79.

[11] _G. Wolff_, Mechanismus und Vitalismus (2 p. 1905) s. 40.

[12] M.t. s. 20 j.n.e.

[13] M.t. s. 14.

[14] Tämän vuoksi ei myöskään »neovitalismia» voida kuitata käyttämällä aseina kausaali- ja energiansäilymisprinsiippiä.

[15] Seuraavassa luvussa tulee esitettäväksi, kuinka »mekanistinen prinsiippi» orgaanisen tapahtumisen alalla tulee lähemmin määrätyksi »darwinistisen prinsiipin» kautta. Jälkimäisen omaksuminen on loogillisesti välttämätöntä, niinpian kuin yritetään yhtenäistä maailmanselitystä ottamalla lähtökohdaksi _epäorgaaninen_ tapahtuminen. Tosin juuri tämän lähtökohdan valinta ei ole loogillisesti välttämätön.

[16] _Spemann_in ja _Lewis_in kokeet kuvaan _J. Loeb_in mukaan, Vorlesungen über die Dynamik der Lebenserscheinungen. 1906. s. 302.

[17] _Spemann_, Kult. d. Geg., Allg. Biol. s. 83.

[18] Vrt. esim. »kehitysmekaniikan» perustajan Hallen professorin _Wilhelm Roux_'n lausuntoa _Driesch_istä: »Mitä tulee Drieschiin, meidän on, vastustaessamme häntä teleologina, tunnustettava, että tämä tutkija on käyttänyt teleologisia hypoteesejaan usein terävänäköisellä tavalla hyväkseen ja on kokeittensa tuloksilla suuresti edistänyt kehityksen mekaniikkaa koskevaa tutkimusta.» _W. Roux_, Die Entwicklungsmechanik (Vortr. und Aufsätze, Heft I) 1905, s. 269.

[19] _Hume_, Enquiry Concerning Human Understanding, neljäs luku, edell. osa.

[20] m. t. seitsemäs luku, edell. osa.

[21] _Wundt_, Über psychische Causalität, Phil. Studien 10 (1894) s. 109.

[22] M.t. neljäs luku, edell. osa.

[23] M.t. viides luku, jälk. osa.

[24] M.t. neljäs luku, jälk. osa.

[25] _W. Roux_, Über kausale und konditionale Weltanschauung (1913) s. 11. (Osaksi minun harventamani.)

[26] _W. Roux_, Die Entwicklungsmechanik (Vorträge und Aufsätze über Entwicklungsmechanik, Heft I) 1905, s. 135. Roux'n kanta on eräiden muiden biologien taholta saanut osakseen ankaraa vastustusta-- kysymyksenalainen väittely on loogillisessa suhteessa hyvin opettavainen. Kts. m.m. _O. Hertwig_, Zeit- und Streitfragen der Biologie, Heft 2, Mechanik und Biologie, 1897, _M. Verworn_, Kausale und konditionale Weltanschauung, 2 painos 1918. Sama Hertwig osoittautuu kuitenkin itse »ante-humelaisen» kausaalikäsityksen kannattajaksi, kun hän m.m. lausuu: »Prosessi, jota sanalla 'kehitys' tässä ymmärretään, rakentuu milloin enemmän, milloin vähemmän pitkästä sarjasta muodonmuutoksia tai metamorfooseja, joista aikaisemmin esiintyvä on sitä seuraavan ennakkoehto, ts. on siihen _syyn ja seurauksen_ loogisessa suhteessa.» (Das Werden der Organismen, 2 pain. 1918 s. 174).

[27] Lukuunottamatta sitä kylläkin huomattavaa nykyisten luonnontutkijain ryhmää (_Mach, Ostwald, Poincaré, Ziehen_ y.m.), jotka--osaksi nimenomaan _Hume_en liittyen--tietoisesti harrastavat tieteittensä loogillisten perusteiden selvittelyä.

[28] _H.S. Jennings_, The Behaviour of the lower Organisms. Käytettävänäni on vain saksalainen käännös: Das Verhalten der niederen Organismen (2 painos 1914), s. 392.

[29] Esim. _Becher_, Naturphilosophie (Kultur der Gegenwart -sarjassa) 1914 s. 104.

[30] _v. Kries_, Logik (1916) s. 93. Kuuluisan fysiologin ja ajattelijan tietoteoreettinen kanta, jonka hän esittää mainitussa laajassa teoksessaan, on kyllä muuten muistutuksille alttiina.

[31] Kts. seuraavaan esim. _Wallach_in kirjoitusta Organische Chemie. Kultur der Gegenwart -sarjan _Chemie_-osassa ss. 197-257.

[32] Loogillisessa katsannossa aivan samantapainen ilmiö havaitaan »alkuaineiden periodisessa järjestelmässä». Senkautta että alkuaineitten ominaisuudet ovat niiden atomipainojen »periodisia funktioita», saattoi _Mendelejeff_ ennakolta sanoa kolmen tuntemattoman ja myöhemmin keksityn alkuaineen ominaisuudet, joiden kohdalla järjestelmässä oli aukkoja.

[33] _Becher_, Naturphilosophie s. 115.

[34] _Schopenhauer_, Die Welt als Wille und Vorst. (ed. 1881) II. s. 145.

[35] _Kirchoff_, Vorlesungen über mathematische Physik und Mechanik, 1877.

[36] Vrt. _E. Albrecht_, Die »Überwindung des Mechanismus» in der Biologie. Biol. Centralbl. XXI (1901) s. 101 ja seur.

[37] _Hume_, m. t. 7 luku, edell. osa.

[38] _M. Wentscher_, Über physische und psychiche Kausalität (1896), s. 74.

[39] Kts. esim. _Mill_, Logiikka, III kirja, 5 luku, 9 §.

[40] Aivan samanlaisten spekulatiivisten ajatuskehittelyiden kautta kuin yllä on kuvattu saadaan absoluuttisen, kaikkea sisältöä puuttuvan »minän» käsite syntymään. Kun tämä absoluuttinen »minä» sitten »pyrkii», on toimivan psykofyysillisen yksilön sijaan astunut metafyysillinen kompleksi, joka vapauttaa kaikista kysymyksistä. On mieltäkiinnittävä psykologinen kysymys, kuinka teräviltä ajattelijoilta, kuten _Th. Lipps_iltä, on voinut jäädä huomaamatta, että tällaisen spekulatiivisen keinottelun kautta sielutieteen tärkeimmät problemit vain on saatettu ratkaisumahdollisuuksien tuolle puolen, mutta ei suinkaan ratkaistu; onhan »minän» »pyrkiminen» edelleenkin kompleksi oloseikka, joka antaa aihetta kysymyksiin.

[41] Koko kysymys »tajunnanelementeistä» ja pyrkimys redusoida kaikki tai ainakin kaikki intellektuaaliset tajunnansisällöt aistimuskomplekseiksi, on katsottava vanhentuneeksi senjälkeen kuin kokeellinen itsehavainto on osoittanut, että korkeamman asteen ajatus- y.m. elämyksiä ei läheskään aina voida fenomenologisesti eritellä.

[42] Kts. tutkimustani Über die Motivation und die Entscheidung (väitöskirja 1916).

[43] _Lotze_, Kleine Schriften I (1885) s. 172.

[44] _Müller & Pilzecker_, Experimentelle Beiträge zur Lehre von Gedächtnis (1900) s. 35.

[45] _Lewandowsky_, Über Abspaltung des Farbensinnes durch Herderkrankung, Berl. kl. Wochenschr. (1907) s. 1444. Monatsch. f. Psychiatrie XXIII. _Poppelreuter_, Die psychischen Schädigungen durch Kopfschuss im Kriege I, 1917.

[46] _Valkenburg_, Zur Kenntnis der gestörten Tiefenwahrnehmung. D. Zschr. f. Nervenheilkunde 34 (1908).

[47] _Balint_, Seelenlähmung des »Schauens», Monatschr. f. Psychiatrie und Neurol. (1909) XXV.

[48] _Goldstein_ und _Gelb_, Zeitschrift für die ges. Neurol. und Psychiatrie 41, 1918.

[49] _O. Selz_, Die Gesetze des geordneten Denkverlaufs (1912) s. 261.

[50] _H. Liepmann_, Das Krankheitsbild der Apraxie, Monatschr. f. Psychiatrie VIII, 1900, s. 1. Vrt. myös: Über Störungen des Handelns bei Gehirnkranken, 1905.

[51] _Liepmann_, Über Störungen des Handelns, s. 40. Itse liikuntokyvyn täydellinen säilyminen kävi ilmi m.m. siitä, että potilas pystyi suorittamaan yksityisiä--kuten _Liepmann_ otaksuu, sensomotoorisen »lyhytsulun» kautta tapahtuvia--liikkeitä, esim. napittamisen, kunhan hän vaan sai reijän ja napin sormiinsa.

[52] Vrt. _v. Monakow_, Die Lokalisation im Grosshirn und der Abbau der Funktion durch kortikale Herde, 1914, s. 562.

[53] Studien über motorische Apraxie, 1905.

[54] _v. Monakow_, m. t. s. 494.

[55] Vrt. _Wundt_, Über psychische Causalität und das Princip des psychophysischen Parallelismus, Phil. Studien, 10 (1894) s. 38.

[56] _Lotze_, Mikrokosmus, I (neljäs painos, 1884) s. 321.