Part 23
Toisaalta olemme vastustaneet sellaista katsantotapaa, että puheenalainen prinsiippi olisi tulkittava mekaanisen luonnonkäsityksen vaatimalla tavalla, että se nimenomaan biologian alalla sisältäisi vaatimuksen elämänilmiöiden fysikaalis-kemiallisesta selittämisestä; toisaalta olemme esittäneet, että puheenalainen prinsiippi voidaan loogillisesti yhdistää »darwinistiseen prinsiippiin» ainoastaan sillä hypoteettisella edellytyksellä, että elollinen tapahtuminen viime kädessä perustuu elottomaan ja on tästä saanut alkunsa. Toisin sanoin: »mekanistisesta prinsiipistä» seuraa välttämättömyydellä, että kaikki, myöskin elollinen tapahtuminen, on teleologisesti indifferenttiä--_jos_ voidaan uskoa, että elollinen tapahtuminen sattumalta on syntynyt elottomasta. Tällöinhän »mekanistinen prinsiippi» on saanut jotain erikoista sisältöä.
Mutta pitääkö puheenalainen edellytys paikkansa?
Voimakas skeptillinen henkäys tuntuu meidän aikamme tieteessä. Yhdeksännentoista vuosisadan maailmankuva, jonka pylväinä olivat toisaalta mekaaninen luonnonkäsitys, toisaalta darwinismi, sortuu päivä päivältä yhä selvemmin. Uusimman fysiikan ihmeteltävät keksinnöt (relativiteettiteoria y.m.) ovat ehkä lopullisesti kumonneet edellisen,[174] perinnöllisyystutkimus jälkimäisen, makrokosmos ja mikrokosmos eivät kenties koskaan ennen ole mykistyneelle ihmisjärjelle paljastaneet salaisuuksiensa kuilua niin huimaavana kuin nyt.
Erikoisessa muodossa ilmenee tämä skeptillinen henki nykyajan nuoremmassa tutkijapolvessa biologian, fysiologian, psykologian alalla. Nämä tutkijat saavat joka päivä omin silmin nähdä, mitenkä murheellisen riittämättömiä monet aikaisemmin omaksutut yksinkertaiset, »mekaaniset» selitystavat elollisen tapahtumisen selvittämättömän sokkeloisuuden rinnalla ovat. Avuttomana haparoi ihmisajatus muutamine pettävine lankoinensa elämänilmiöitten labyrintissä.
Nykyajan edistyneimmän biologian pohjalla on ikäänkuin tunne tällaisten täydellisten yllätysten mahdollisuudesta. Samalla kun se verrattomasti kohottaa tieteellisen työn mielenkiintoisuutta, saattaa se tutkijan jyrkästi vieromaan spekulatiivista ajattelua ja ennenkaikkea perinnäisiä dogmaattisia käsityksiä.
Jos siis tahdomme omaksua nykyajan tieteen skeptillisen hengen--ja siihen on täysi syy!--, olisi heitettävä mereen myöskin se dogmaattinen edellytys, johonka kehittelemämme »darwinistinen prinsiippi» nojaa--elämän synty elottomasta--ja sijalle pantava kysymysmerkki.
Mutta silloin jää tuloksemme, »mekanistisen prinsiipin» määrittely, puhtaasti kielteiseksi.
Riippumatta tästä pysyy tosin voimassa yrityksemme psykologista tietä kumota vitalismi. Huomattava on kuitenkin, että tässäkin tulos jää lopulta pelkästään kielteiseksi. Edellä on koetettu osoittaa, mitenkä psykofysiologinen tapahtuminen kumoaa oletuksen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli »entelekhian» olemassaolosta, joka muuttumattomasti toimii tarkoituksenmukaisella tavalla niinpiankuin tällainen toiminta on energeettisesti mahdollinen. Mutta jos olemme heittäneet mereen »darwinistisen prinsiipin», ei meille enää jää aavistustakaan siitä, millä tavalla sitten elämänilmiöiden näennäinen tarkoitushakuisuus voidaan kausaalisesti käsittää.
Tuloksemme kielteisyys ei kuitenkaan tee sitä arvottomaksi. Vaikka emme voikaan antaa mitään positiivista _yleismäärettä_ sille aineelliselle kausaliteetille, joka ohjaa atomien tanssia taivaankappaleissa ja elävien solujen hiukkasissa, olemme kuitenkin edelläkäyneiden selvittelyjen kautta saaneet syntymään ehjän rintaman kaikkia dogmaattisia virtauksia vastaan. Niinhyvin vitalismi kuin mekanismi ovat historiallisina oppimuodostuksina spekulatiivisen hengen ilmauksia, ja niiden välistä ohjaa skeptillinen tutkimus purtensa empirian vapaalle, rannattomalle ulapalle.
* * * * *
FILOSOFISIA HUOMAUTUKSIA RELATIVITEETTITEORIAAN (1920)
1. Missä tapauksessa on oikeutettua yksityistieteissä vedota filosofisiin aatteisiin ja näkökohtiin?
Ainakin näyttää _logiikka_ olevan sellainen filosofisen tutkimuksen haara, jonka tuloksilla on positiivisillekin tieteille merkitystä ja arvovaltaa, kumminkin sikäli kuin nämä tulokset tosiaan ovat pysyviä. Valitettavasti ne eivät sitä suinkaan aina ole. Niinpä saattaa vahvasti epäillä, olisiko luonnontutkimuksella mitään hyötyä siitä, jos se koettaisi puristaa sisällyksensä esim. Millin logiikan neljän induktsionimetodin kaavoihin.
Jos jo logiikkaan nähden on puheenalaisessa suhteessa epäilyksiä, niin sitä enemmän varsinaisiin materiaalisiin filosofisiin aatteisiin nähden. Valaisevan esimerkin tarjoaa vastakohta Descartes-Newton. Edellinen lähti eräistä apriorisista käsitteistä, joista fysikaalinen maailmankuva oli dedusoitava. Nämä käsitteet sallivat luonnossa olettaa vain kosketusvoimia, mutta ei kaukovoimia: Newton lähti kokemuksesta, ja luonnontieteellisen tietämyksen silloinen kanta pakoitti häntä olettamaan gravitatsioniteoriansa pohjaksi kaukovoimia--huolimatta filosofisen maailman äänekkäästä vakuutuksesta, että kaukovoimien käsite oli järjetön. Puoleksitoista vuosisadaksi saatiin tästä käsitteestä hedelmällinen pohja eräille matemaattisen luonnontutkimuksen tärkeimmistä aloista.
Mutta on vielä kolmas ryhmä filosofisia näkökohtia, joihin yksityistieteissä voidaan vedota. Juuri nykypäivinä ei tarvitse lukea pitkältäkään luonnontutkijain omia esityksiä jostain vähänkin periaatteellisemmasta kysymyksestä, ennenkuin kohtaa sanan _tietoteoria_, ennenkuin huomaa vedottavan »_tietoteoreettisiin motiiveihin_». Monien nykyajan luonnontutkija-filosofien taholta tietoteoriaa nähtävästi toivotaan liittolaiseksi ja esitetään auktoriteetiksi, joka puolestaan tukisi eräitä uudenaikaisen fysikaalisen tutkimuksen pyrintöjä. Tällainen tarjous on filosofeille suuri kunnia; mitenkä on siihen suhtauduttava?
Uudenajan tietoteoreettisen ajattelun lopputuloshan näyttää olevan, että kaikki tietomme kohdistuu n.s. ilmiöihin ja ettemme me n.s. tosiolevaisesta tiedä mitään. Sittenkuin uudenajan alun suurissa luonnontutkijoissa ensin oli vakaantunut käsitys aistikvaliteettien subjektiivisuudesta[175], johti filosofinen kritiikki lopulta siihen, että myöskin havaintoesineittemme kvantitatiiviset määreet, jotka pohjautuvat avaruuden ja ajan käsitteisiin, ovat katsottavat tietyssä merkityksessä subjektiivisiksi. On olemassa lukemattomia toisistaan eristettyjä tajuntoja; näissä esiintyy ulkomaailman havaintokuvia, joiden välillä vallitsee erinomaisen pitkälle menevä vastaavaisuus ja yhdenmukaisuus; jollemme siis tahdo uskoa fantastiseen »harmonia praestabilita'an», ennaltasäädettyyn sopusointuun, täytyy meidän olettaa, että näissä eri tajunnoissa »ilmenee» yksi ja sama niistä riippumaton olevaisuus. Täten johdutaan puhumaan »ilmiöistä» ja »tosiolevaisesta»; näitä nimityksiä vastaan ei ymmärtääkseni ole mitään muistuttamista, jos vain vältetään näihin perinnäisiin käsitteisiin sisältyvä kokonaan epäoikeutettu arvostus, jonka perustuksella tajuntojen piiriin lankeavaa osaa olevaisuudesta pidetään ikäänkuin heikommin olemassaolevana, ikäänkuin kuvamaisena, verrattuna substansiaalisempaan n.s. tosiolevaiseen. Koska emme jälkimäisestä tiedä mitään, ei ole mitään perustetta myöskään tähän arvostukseen.
Kant, kuten tunnettu, väitti, että avaruuden käsitteellä ei ole »transcendentaalista realiteettiä». Olkoon Kantin laita muuten kuinka hyvänsä, se täytynee myöntää, ettei ole eikä voikaan olla olemassa mitään todisteita siitä, että eri tajuntojen ulkopuolelle lankeava yhteinen n.s. tosiolevaisuus osaksi tai kokonaan esiintyisi avaruuden muodossa. Sen verran näyttää varmalta, että havaintomaailmamme kvantitatiivisia suhteita täytyy »tosiolevaisessa» vastata niinikään kvantitatiivisten eikä kvalitatiivisten suhteitten--tämän väitteen todistaminen veisi tässä liika pitkälle--, mutta olioiden kvantitatiiviset suhteet voivat ilmeisesti esiintyä lukemattomissa muissakin kuin vain euklidisen tai epäeuklidisen avaruuden suhteissa.
Tämän tietoteoreettisen kritiikin päätuloksen täytyy luonnollisesti tulla luonnontutkimuksellekin jossain määrin aktuelliksi. Tietoteorialle täytynee myöntää oikeutus eräissä yksityistieteitten alalla esiintyvissä kriitillisissä tapauksissa harjoittaa loogillista kontrollia. Kun esim. fysiologi väittää--kuten meillä äskettäin on auktoritatiiviselta taholta tapahtunut--, että fysiologialla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, millä tavoin keskushermoston aineelliset prosessit voivat antaa aihetta tietoisiin aistimuksiin, täytyy tietoteorian siihen huomauttaa, että kysymys on väärin asetettu ja ettei fysiologia tule tätä aavistusta koskaan saamaankaan, koska me keskushermoston aineellisista prosesseista tiedämme vain senkautta että meillä on aistimuksia.
Mutta voiko tietoteoreettisilla näkökohdilla luonnontutkimuksessa olla muuta tehtävää kuin tämä kielteinen, tämä muistuttelu tietomme rajoituksesta ja varoittelu valhekysymyksistä? Huomattava osa nykyajan luonnontutkijafilosofeja vastaa tähän kysymykseen myöntävästi; he katsovat tietoteoreettisten näkökohtien tarjoavan heille positiivista ohjelmaa. Tällöin he ajattelevat seuraavasti.
Koska me emme tajuntamme ulkopuolelle lankeavasta olevaisesta tiedä mitään, ei luonnontutkimuksen esineenä saata olla muu kuin »ilmiöt» eli, psykologista nimitystä käyttäen, meidän aistimuksemme. Näiden aistimusten perusteella tutkimus tosin olettaa koko joukon kaiken mahdollisen havainnon ulkopuolelle lankeavia olioita, atomit, valoeetterin, jne, mutta koska ei ole mitään perusteita oletukseen, että näitä käsitteitä tajunnan ulkopuolella olevassa »tosiolevaisessa» vastaisi mikään niidenkaltainen realiteetti, ja koska ne toisaalta eivät ilmaise mitään havaittavaa, ei niitä vastaa mikään realiteetti ensinkään; ne ovat apukäsitteitä, fiktsioneja, kuvia, jotka ennemmin tai myöhemmin paljastavat ontuvaisuutensa; niiden asemasta »järkevä fysikaalinen tutkimus johtaa aistimusten erittelyyn»; tätä ohjelmaa ajoi varsinkin filosofi ja fyysikko _Ernst Mach_ loistavissa kirjoissaan viime vuosisadan viime vuosikymmeninä ja tämän vuosisadan alussa. Ehdottomasti on myönnettävä, että tämä hänen edustamansa _fenomenologinen fysiikka_, kuten seuraavassa tahdon hänen ajatussuuntaansa nimittää, vuosisadan vaihteessa vallitsi luonnontieteellistä ajattelua; tarvitsee vain palauttaa mieliin _Wilhelm Ostwald_in nimi samoinkuin toisaalta _Ludvig Bolzmann_in, joka itsemurhansa kautta osoitti taistelun vallitsevaa ajansuuntaa vastaan toivottomaksi.
Nykyisin ovat, kuten tunnettu, olosuhteet kokonaan muuttuneet. Loistavasti on osoittautunut oikeaksi _Max Planck_in sana, että fysikaaliskemiallinen tutkimus ei ilman atomiteoriaa pääse askeltakaan eteenpäin. Viime vuosikymmenien suuret voitot näillä aloilla--joukossa huimaavimpia huippuja, mitä tuo uhkarohkea vuorikiipeejä, ihmisjärki, koskaan on saavuttanut--ovat jo johtaneet tutkimuksen atomien sisäiseen monimutkaiseen rakenteeseen, ja toisaalta taas fysikaalisen kokeilutekniikan satumainen kehitys on tuonut atomit melkein silmiemme näköpiiriin; muistutan mieliin esim. _Wilson_in kokeita, joissa kaasuionit, jotka vesihöyryssä toimivat tiivistyskeskuksina, muodostivat höyryyn valokuvauslevyllä näkyvän radan.
Jo tämä tieteen oma kehitys osoittaa, että siinä näennäisesti niin loogillisessa päättelyssä, johon fenomenologinen fysiikka perustaa väitteensä, täytyy olla jokin virhe. Tämän virheen esilletuominen on myöskin luonnontutkimuksen kannalta yhäkin aktuellia, sillä joskin fenomenologinen fysiikka atomiteoriaan nähden on saanut luopua väitteistään, vallitsee se silti toisia fysikaalisen tutkimuksen aloja; nähdäkseni siihen perustuu, kuten seuraavassa tulee osoitettavaksi, myöskin _Einsteinin relativiteettiteoria._
Sanotaan, että fysikaalisen tutkimuksen tulee rajoittua aistimustemme erittelyyn. Mutta ensinnäkin, moni seikka, mikä täyskasvuisen tajunnassa esiintyy aistimuksena, ei lapsen tai opereeratun, näkeväksi tulleen sokeana syntyneen tajunnassa sitä ole. Tällainen ihminen ei esim. osaa eroittaa suurta pesuvatia, jonka geometrinen muoto on sama kuin pienen teevadin, jälkimäisestä silloin kuin nämä asetetaan sellaiseen erilaiseen etäisyyteen hänen silmistään, että niiden verkkokalvonkuvat ovat yhtä suuret. On osoitettu, että lapset joskus vielä kouluiässäkin luulevat, että opettajan mustalle taululle piirtämät jättiläiskirjaimet ovat yhtä pieniä kuin ne mitä he piirtävät omiin vihkoihinsa, koska molempien verkkokalvonkuvat on suunnilleen yhtä suuret. Kummassakaan tapauksessa ei vielä ole kehittynyt se kokemuksen synnyttämä, koneellisesti toimiva psykofysiologinen mekanismi, jonka vaikutuksesta me _näemme_ esineet toisin kuin meidän verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä, emme siis näe esim. ihmistä kahta kertaa pienempänä, kun hän kahden metrin päästä astuu neljän metrin päähän, vaan näemme kaikki esineet, niinkauan kuin pienemmät etäisyydet ovat kysymyksessä, suunnilleen siinä koossa mikä niiden kuvilla on kun ne ovat likellä meitä. Ja vielä senkin jälkeen kuin puheenalainen psykofysiologinen mekanismi ei enää jaksa taistella etääntyvän esineen yhä pienenevää verkkokalvonkuvaa vastaan, se pakoittaa meidät _ajattelemaan_ esineet pysyvästi siinä koossa mikä niillä on likellä ollessaan. Olisi valtava erehdys luulla, että me joidenkin filosofisten motiivien perusteella uskomme esineiden konstanttiin kokoon, niin että silmämme lopulta rupeavat ne sellaisina näkemäänkin. _V. Köhler_in maailmansodan aikana tekemät kokeet osoittavat sitovasti, että simpanssit, jopa linnutkin näkevät esineet tällä tavalla, ja niillä ei toki sentään ole filosofiaa. Ilmeisesti on asia niin, että ne näkövaikutelmat, mitä me saamme esineistä niiden _likellä_ ollessa, ovat biologisesti niin paljon arvokkaammat, että ne ehdottomasti vallitsevat keskushermostoamme, sekä havaintojamme että ajatteluamme, ja että me aina niiden välityksellä appersipeeraamme esineitä näiden ollessa kauempana. Se arvostus siis, jonka perusteella me pidämme esineiden »todellisena» pysyvänä kokona sitä, missä me näemme ne likellä ollessaan, on puhtaasti biologinen perusteiltaan. Puheenalaisen psykofysiologisen mekanismin kautta näet maailman havaintokuvasta, sellaisena kuin tämä alkuperäisesti, lapsilla ja opereeratuilla sokeana syntyneillä esiintyy, eliminoituu pois valtava määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia, nimittäin suuri osa niistä muutoksista, jotka aiheutuvat esineiden vaihtelevasta etäisyydestä ja näkösuunnasta meihin nähden.
Me emme siis käsitä maailmaa läheskään alkuperäisten aistimustemme mukaisesti, vaan tajunnassamme toimivat mekanismit muokkaavat näitä väkevällä kädellä. Kuinka pitäisi siis aistimustemme sellaisinaan olla pyhiä luonnontutkijalle, fyysikolle, kun oma tajuntamme ei niitä pyhinä pidä, vaan kohtelee niitä niin kuin korkeammat tarkoitusperät vaativat?
Toinen esimerkki. Aina kun näköaistimme toimii, on tajunnassamme havaintona annettuna osa avaruutta. Mutta meillä on suorastaan fysiologinen pakko näkemämme avaruuden lisäksi ajatella olevaksi joka suuntaan ulottuvaa euklidista avaruutta siinä sijaitsevine esineineen. Takanani olevien esineiden olemassaolosta, joita en näe, olen yhtä intensiivisesti vakuutettu kuin niiden, jotka tällä hetkellä havaitsen. Tällä tavoin, taaskin koneellisen ajatuspakon vaikutuksesta, _olemassaolon fysikaalinen käsite_ tulee kokonaan riippumattomaksi havainnossa, tajunnassa esiintymisestä. Että tässä tosiaan on kysymys koneellisesta ajatuspakosta eikä mistään loogillisesti perustelluista arvostelmista, käy ilmi siitä, että tämä sama maailmankäsitys esiintyy kaikkein alhaisimmallakin tasolla olevilla ihmisillä, jopa ilmeisesti eläimilläkin. Tässäkin biologisesti syntyneet psykofysiologiset mekanismit vaikuttavat samaan suuntaan, kuin aikaisemmassa tapauksessa: jos me pysähtyisimme olemassaolon _psykologisen_ käsitteen kannalle, jolloin olemassaolo merkitsee samaa kuin tajunnassa esiintyminen, sisältyisi havainnolliseen maailmankuvaamme ääretön määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia: niinpiankuin esim. sulkisimme silmämme, häviäisi suurin osa maailmaa, syntyäkseen heti taas samanlaisena uudelleen, kun ne avaamme. Kun sensijaan olemassaolon käsite saa fysikaalisen merkityksen, kun se tarkoittaa kuulumista tajuamisestamme riippumattomaan kausaaliyhteyteen, jäävät havainnolliseen maailmankuvaamme vain ne muutokset, jotka tässä riippumattomassa kausaaliyhteydessä itsessään tapahtuvat.
Tämä aistitoiminnastamme niin suuresti riippumaton, sitä niin vahvasti muokkaava havainnollinen maailmankuva on, niin sanoimme, puhtaasti biologisella tavalla syntynyt, sen pohjalla ei suinkaan ole mitään loogillista harkintaa siitä, minkälainen maailma todellisuudessa on. Kuinka on siis käsitettävä, että tämä biologinen muodostuma kelpaa myöskin tieteellisen, objektiiviseen pätevyyteen pyrkivän ajattelun pohjaksi? Sillä tosiasia on, että tämä luonnollinen maailmankuva säilyy myös tieteellisessä ajattelussa. Tähän on vastattava seuraavasti:
»Tosiolevaisen» kausaaliyhteydestä, joka on havaintojemme pohjana ja »ilmenee» näissä, tavoittaa aistitoimintamme pienen sirpaleen, jonka se pukee ominaiseen muotoonsa--samalla tavoin kuin silmiemme verkkokalvo fysiikan postuleeraamien valo- ja lämpöaaltojen kaikkiaan yli 11 oktaavista tavoittaa yhden, joka esiintyy värien sarjana punaisesta violettiin. Mutta tämän tajuntaamme lankeavan sirpaleen kummallakin puolella jatkuu »tosiolevaisen» kausaaliyhteyttä, jota me luonnollisesti voimme ajatella vain käyttämällä aistimustemme meille tarjoamaa materiaalia. Se virhe, jonka me tämän kautta teemme, kun näet tajunnansisältöjemme välityksellä ajattelemme sellaista mikä ei tajuntaamme lankea, esim. atomeja, valoeetteriä j.n.e. on biologisesti kokonaan merkityksetön, koska meidän tämän, vaikkakin tietyllä tavalla virheellisen ajattelun kautta onnistuu vallita kausaaliyhteyksiä sikäli kuin nämä esiintyvät tajunnassamme; ja filosofisesti taas on tämä ajattelu puolustettavissa senkautta, että meidän luonnontieteelliset käsitteemme ovat, vaikkakin vain symboolisia, kuitenkin »tosiolevaisen» objektiivisen kausaaliyhteyden _merkkejä._ Ja tätä ne ovat tietysti verrattomasti enemmän silloin, kun ne mahdollisimman suuressa määrässä vapautetaan sanan ahtaimmassa merkityksessä subjektiivisista aineksistaan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea ne alkuperäisessä havaintokuvassa esiintyvät muutokset, joita aikaisemmin puheenaolleet psykofysiologiset mekanismit tarmokkaasti pyrkivät eliminoimaan pois: niihin kuuluvat edelleen kaikki aistikvaliteetit, värit, maut jne, jotka fysikaalinen tutkimus pitää subjektiivisina, tässä ainoastaan jatkaen samaa uraa, jonka luonto jo itse on aloittanut. Siitä huolimatta fysikaalinen maailmankuva luonnollisesti yhä edelleen on tietyssä merkityksessä subjektiivinen, sikäli kuin meillä ei ole mitään todisteita siitä, että »tosiolevainen» esiintyy avaruuden, euklidisen tai epäeuklidisen, muodossa.
Edellisen kautta ehkä on tullut selvitetyksi se sekä psykologinen että filosofinen virheellisyys, joka on fenomenologisen fysiikan pohjalla. Tämän jälkeen voimme siirtyä varsinaiseen tehtäväämme...
2. ... Että relativiteettiteorian perustaja ja tärkein kehittäjä _Einstein_ on peruskatsomukseltaan fenomenologisen fysiikan kannalla, käy ymmärrettäväksi, kun ottaa huomioon että hän aatteissaan on Ernst Machin oppilas. Hänen gravitatsioniteoriansa lähtökohtana on painon ja jatkuvaisuuden, inertian, identtisyyden suuri aate, jonka Mach on kaiketi ensimäisenä esittänyt niissä huomautuksissa, joita hän historiallisessa mekaniikassaan teki Newtonin gravitatsioniteorian johdosta. Mutta Einstein on suoranaisestikin ilmaissut fenomenologisen käsitystapansa. Alussa kuuluisaa teostaan »Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie» (§ 2) hän esittää, mitenkä hänen aikaisempi »erikoinen» relativiteettiteoriansa (»die spezielle Relativitätstheorie») tietoteoreettisista syistä on epätyydyttävä, ja huomauttaa, että meidän kausaliteettivaatimuksemme tulee tyydytetyksi vain silloin, kun fysikaalisesti vaikuttavina syinä esitetään _havaittavissa olevia kokemuksen tosiseikkoja_ (»beobachtbare Erfahrungstatsachen»). Kaikkein selvimmin Einsteinin fenomenologinen kanta käy ilmi hänen esitystavastaan, siitä, millä tavalla hän kehittelee relativiteettiprinsiippiänsä...
3. ... _Einstein_in oppien oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että koska relativiteettiteoria myöskin elektromagneettisiin ilmiöihin nähden on ainakin näennäisesti pätevä, on _Lorentz_in opin matemaattinen ilmaisu vallan sama kuin _Einstein_in. Vallan samat kaavat ovat kummassakin pätevät. Ja m.m. juuri _Lorentz_in tunnustuksen mukaan on _Einstein_illä suuria ansioita relativiteettiprinsiipin matemaattiseen kehittelyyn nähden. Huomataan siis se merkittävä seikka, että vaikka _Einstein_in relativiteettiopin tietoteoreettiset edellytykset ja materiaalinen sisällys osoittautuisivatkin kestämättömiksi, ei senkautta ole tehty tyhjäksi sen matemaattista merkitystä.
_Newton_, kuten tunnettu, oletti absoluuttisen avaruuden ja ajan, absoluuttisen paikan ja liikkeen. Kuten m.m. _Mach_ ja _Poincaré_ ovat sitovasti osoittaneet, ovat nämä käsitteet mahdottomia; todellisuudessa ne ovat tyypillisiä »idola tribus», kuten _Bacon_ lausui, luonnollisella tavalla syntyneitä ennakkoluuloja. Jokainen paikka ja jokainen liike edellyttää koordinaattijärjestelmää, jonka suhteen ne määrätään; ilman sellaista ne ovat tyhjiä sanoja. Jos avaruus olisi sanan ankarassa merkityksessä tyhjä, ja siinä olisi vain yksi kappale, voitaisiin aivan yhtä hyvällä oikeudella väittää, että tämä kappale pysyy hiljaa paikallaan tai että se kiitää hirvittävällä nopeudella eteenpäin--näiden väitteiden välillä ei olisi mitään reaalista eroa. _Newton_ uskoi, että absoluuttisen avaruuden ja liikkeen olemassaolo voitiin näyttää toteen keskipakois- eli sentrifugaalivoimien kautta. Jos tyhjässä avaruudessa olisi vain yksi kappale, niin uskoi _Newton_, että voitaisiin osoittaa sen kiertävän akselinsa ympäri, jos huomattaisiin sen litistyneen navoiltaan, kuten esim. maapallo keskipakoisvoimien vaikutuksesta on tehnyt. Todellisuudessa on asianlaita niin, että kuten kaiketi _Mach_ ensimäisenä on huomauttanut, puheenalaisessa tapauksessa--jos avaruudessa olisi vain yksi kappale--todennäköisesti ei esiintyisi keskipakoisvoimia, koska jatkuvaisuus eli inertia, jonka ilmauksia nämä voimat ovat, epäilemättä johtuu toisten taivaankappalten vaikutuksesta.
Mutta siitä avaruuden ja ajan, paikan ja liikkeen suhteellisuudesta, mikä jo niiden käsitteeseen sisältyy, ei tietenkään seuraa, että voitaisiin puhua vain painollisten kappalten keskinäisestä liikkeestä. Koska avaruuden täyttää elektromagneettisten kenttien substraatti, joka on fysikaalinen realiteetti, nimitettäköön sitä sitten »eetteriksi» tai miksi tahansa muuksi, niin täytyy voida järjellisesti puhua myöskin painollisten kappalten liikkeestä tämän substraatin suhteen. Niinpiankuin tämä myönnetään, ei myöskään _Einstein_in radikaalista relativismia ajan ja avaruuden suhteen enää voitane pitää pystyssä; ei voitane silloin enää _Einstein_in tavoin esim. väittää, että jokaisella taivaankappaleella on oma yksityinen aikansa, jonka ei tarvitse olla sama kuin muiden. Niin pitkälle kuin »eetteriä» ulottuu on myöskin aika yksi ja sama.
Näyttäytyy siis, että relativiteettiteoria oppositsionissaan Newtonin kestämätöntä metafyysillistä avaruuden-käsitystä vastaan on mennyt toiseen äärimäisyyteen. Se esiintyy siinä suhteessa uudenaikaisten fenomenalististen tendenssien tyypillisenä ilmauksena, ja sellaisena se aina tulee olemaan filosofisesti erinomaisen mielenkiintoinen.
(_Aika_ 14, 269-285)
* * * * *
FILOSOFIAN OPETUKSESTA JA OPINNOISTA (1921)