Part 22

_Pflüger_iä vastaan huomautti myöhemmin _Goltz_ tutkiessaan samaa ilmiöpiiriä: Olkoon, että sammakon selkäytimessä asustaa sielu. Ei kuitenkaan riitä, että tämä sielu tahtoo suorittaa puheenalaisen tarkoituksenmukaisen liikkeen; voidakseen myöskin todella suorittaa sen, täytyy sillä olla erikseen käytettävänään juuri sitä varten tarpeelliset hermomekanismit. »Mutta kun mekanismit kerran ovat olemassa, _voimme antaa niiden koko moninaisuuden toimia ilman mitään sielun myötävaikutusta_.»[162]

Tämä lauselma on laajakantoisimpia, mitä hermofysiologian ja psykologian alalla koskaan on esitetty.

Sen valaisemiseksi mainitsemme erään toisen kokeen, jolle _Pflüger_ pani suurta arvoa »selkäydinsielu»-kysymyksessä.[163]

Kun salamanterin katkaistua, mutta vielä reagoivaa häntää lähennetään liekkiin, nähdään sen tulen välttämiseksi suorittavan tarkoituksenmukaisen liikkeen, joka on päinvastainen kuin ne hännän liikkeet, joilla se reageeraa kosketusärsytyksiin. Häntä näyttää ymmärtävän, minkälaisen liikkeen kautta se välttää tulen, vaikka salamanteri ei koskaan ole voinut elämässään tällaista kokemusta tehdä.

Siinä on kykypsykologia viety ad absurdum. Tällainen »ymmärtäminen» olisi--kuten _Lotze_ huomauttaa arvostelussaan--[164]todellisuudessa samaa kuin »eine unmittelbare Offenbarung». Se on mahdotonta. Siis täytyy tuon tarkoituksenmukaisen liikkeen perustua joissakin samantapaisissa tilanteissa kehittyneeseen, joko synnynnäiseen taikka yksilöllisen kehityksen kuluessa kiteytyneeseen refleksimekanismiin. Poikkeuksetta tulemme aina takaisin siihen, ettei mikään harkinnan eikä ymmärryksen kyky voi keksiä periaatteessa uutta, sellaista, joka ei olisi kokemusvaikutelmien reproduktiota tai kombinatiota, jonka pohjana siis ei olisi määrättyjä fysiologisia mekanismeja. Yksinkertaisin, siis tieteellisesti välttämätön olettamus on senvuoksi aina »antaa näiden mekanismien toimia ilman sielun myötävaikutusta».

Mutta kykypsykologia on paljon kiinteämmin kuin aavistetaankaan juurtuneena yleiseen tietoisuuteen ja senkautta myös tieteelliseen ajatteluun. Esimerkin, jota mielenkiintoisempaa ei voi ajatella, tarjoaa tästä _Pflüger_in vastustajan _Goltz_in omat ajatuskehittelyt sammakon korkeamman refleksitoiminnan alalta. _Goltz_ käy näissä kehittelyissään epätoivoista taistelua kykypsykologian viettelyksiä vastaan--niihin puolittain lopuksi kuitenkin sortuakseen.

_Goltz_ kokeili sammakoilla, joilta hän taitavien leikkauksien kautta oli poistanut ainoastaan isotaivot. Syöttämällä piti hän niitä elossa kuukausimääriä. Tällaiset sammakot eroavat Goltzin mukaan normaalisista etupäässä siinä, että ne ovat menettäneet kaikki »spontaaniset» liikkeet.[165]

On tarpeen verrattain laajalti referoida _Goltz_in ajatuksia.

Sellaista käsitystä vastaan, huomauttaa _Goltz_, että kaikki näiden isoaivottomien eläinten verrattoman tarkoituksenmukaiset liikkeet voitaisiin johtaa »konemaisista laitteista» (»maschinenartige Vorrichtungen»), on väitetty, että silloin niiden mekanismien luku, joita täytyisi niiden aivoihin ja selkäytimeen konstruoida, olisi todellakin ääretön. Tästä olisi muka niin monimutkainen koneisto tuloksena, että olisi paljon yksinkertaisempaa olettaa, että »sielu» aiheuttaa nämä liikkeet. Mutta harkinta osoittaa, sanoo _Goltz, ettei missään tapauksessa voida välttää olettamasta suunnattoman monimutkaista koneistoa._ Olkoon, että tahto aiheuttaa nämä liikkeet! Mitenkä saa tahto aikaan, että happoärsytykseen vastaa pyyhkimisliike, pistoon torjumisliike j.n.e.? Määrääkö tahto jokaisessa yksityisessä tapauksessa tarvittavan hermojen lihastyön? Miten se voi sen tehdä? »_Tahtohan ei voi mitään muuta kuin tahtoa._» Jotta tahdosta tulisi teko, tarvitsee se jo olevia äärettömän monimutkaisia »konelaitteita», jotka se päästää toimimaan. Ja uudelleen tulee _Goltz_ samaan tulokseen: »Niinpiankuin meillä kerran on tämä välttämätön koneisto, voimme antaa sen toimia riippumatta siitä arvoituksellisesta 'jostakin', jota nimitämme tahdoksi.»[166]

Mutta jos nyt joku liike monimutkaisuudessaan ja tarkoituksenmukaisuudessaan on niin ihmeellinen, ettemme voi kuvitella semmoista koneistoa, joka olisi sen pohjana--kuinka sitten?

_Goltz_ neuloi isoaivottoman sammakon toisen takajalan niin lujasti sen vartaloon kiinni, ettei se voinut sitä käyttää, kun se ärsytettynä lähti ryömimään eteenpäin. Isoaivoton sammakko »näkee», se osaa liikkuessaan välttää tiellä olevat esteet. Nytpä huomattiin, että tämäkin isoaivoton sammakko, jonka toinen takaraaja oli tehty käyttökelvottomaksi, osasi samalla tavoin välttää tiellä olevan esteen. Tällöin täytyi sen käyttää jälelläolevaa lihaskoneistoaan tykkänään uudella tavalla.

»Jos tämä sammakko olisi pelkkä kone, täytyisi meidän viimeksimainitussa kokeessa nähdä samojen lihasten työskentelevän samalla voimalla kuin eläimellä, jolla vielä on neljä raajaansa vapaina. Tässä tapauksessa ei eläin, jonka jalka oli neulottu kiinni, koskaan olisi voinut ratkaista tehtäväänsä. Jos asetan esteen esim. niin, että kaikkia raajojansa vallitseva eläin etupäässä olisi käyttänyt oikeanpuolista takajalkaansa, niin sammakon, jolta tämä jalka on neulottu kiinni, täytyisi, jos se olisi kone, törmätä suoraan estettä vastaan. Mutta sitä se ei tee, vaan ponnistaa oikeanpuolisella etujalallaan, mitä keinoa pontevammin käyttämällä se saa ehkäistyn takajalan, vaikka huonosti, korvatuksi.

Minä saatan mielessäni kuvitella satumaisen monimutkaista koneistoa. Saatan ajatella, että mitä vähäisimpään tilaan on kasattu ääretön luku mitä hienoimpia apparaatteja, että esim. aivan pieni, mutta ylen monimutkainen kellolaite soittaa suuren joukon mitä erilaisimpia säveliä, jotka vaihtelevat riippuen siitä mitä kohtaa minä painan. Mutta käsityskykyni ei riitä kuvittelemaan konetta, joka esittää sävelen kaikkine harmonioineen vielä silloinkin, kun olen estänyt oleellisen osan tähän tavallisesti käytetyistä rattaista liikkumasta.»[167]

Senvuoksi täytyy _Goltz_in mielestä sanoa, että isoaivottomalla sammakolla vielä on »sielunkykyä» (Seelenvermögen).

Lankeaako _Goltz_ tässä takaisin vitalismin ja kykypsykologian kannalle? Onhan hän juuri itse ennen tarmokkaasti alleviivannut, että sielun olettaminen ei selitä mitään, ellei oleteta vastaavia fysiologisia mekanismeja. Epäilys, että _Goltz_ tässä tosiaankin jossain määrin lankeaa kykypsykologian ansoihin, vahvistuu, kun luemme, että koska sammakko ei puheenalaisessa tapauksessa voi käyttää hyväkseen mitään entistä kokemusta, on se saattanut ratkaista tehtävän vain »oman kykynsä perusteella, s.o. isoaivottomalla sammakolla on vielä sielunkykyä».

Mutta kun _Goltz_ sitten taas ryhtyy lähemmin kehittelemään ajatuksiaan tämän sielunkyvyn olemuksesta, ei hän kuitenkaan voi välttää mekanistista käsitystapaa. Syystä, joka kohta tulee puheeksi, ei isoaivottomalla sammakolla voida myöntää olevan harkitsevaa tajuntaa, vaan sen ihmeellisen mukautumiskyvyn pohjana täytyy ajatella olevan »eine Summe von Selbstregulierungen». Tästä »puhtaasti mekaanisesta käsitystavastaan» huolimatta sanoo _Goltz_ olevansa oikeutettu puhumaan »sielunkyvystä», koska koneeksi ei voida nimittää jotakin, joka itse reguloi itsensä, koska emme voi sellaista konetta kuvitella, saatikka sitten konstruoida.

_Goltz_in käsitys on siis merkillistä horjumista mekanistisen ja vitalistisen psykologian välillä.

Ihmeisiin tottunut nykyajan fysiologia epäilemättä ei pidä _Goltz_in koetta mitenkään erikoisessa määrässä merkillisenä. Koska kerran isoaivoton sammakko »näkee», koska kerran sen verkkokalvonkuva säännöstelee sen liikkeitä, niin se säännöstelee niitä tietenkin myös siinä tapauksessa, että toinen takajalka on käyttökelvoton; joka kerran kun siis sammakko tekee »väärän» liikkeen, virittää verkkokalvon kuva ehkäisymekanismin: tällä tavoin asianomaiset hermokeskukset joutuvat »koettelemaan», kunnes löytyy sellainen innervatiokompleksi, joka vie tulokseen;--kysymyksessä on siis samanlainen tapaus kuin _Pflüger_in, hieman mutkikkaammassa muodossa.

Isoaivoton sammakko käyttäytyy muutamissa suhteissa erinomaisen järkevällä tavalla. Sitä enemmän huomiota herättää sen vuoksi, että tällainen eläin ei pakene hitaasti lähenevää ihmistä, ei tavoittele hyönteisiä, eikä yleensäkään suorita mitään vapaaehtoisia liikkeitä. Ei voida olettaa, että isojen aivojen poistamisen kautta sen »sielunkyvyt» olisivat osittain heikontuneet, sillä muutamissa suhteissa tällainen eläin toimii moitteettoman tarkoituksenmukaisesti, kiertää näkemänsä esteen ympäri, säilyttää vaikeassakin asennossa tasapainonsa j.n.e. Totta kai lähestyvän ihmisen tieltä väistyminen vaatii vähemmän »sielunkykyä» kuin esteen kiertäminen kiinnineulotuin jaloin? Ainoa mahdollinen selitys on, että _reaktiot, jotka isoaivottomalta sammakolta ovat jääneet pois, tapahtuvat ainoastaan poistettujen aivonosien välityksellä._

Ja tässä on nyt nähdäkseni sellainen yksinkertainen tapaus, jossa vitalistinen psykologia suoraan voidaan osoittaa vääräksi. Ei edes sellainen--tieteellisesti luvaton--oletus, kuin että alempiin keskuksiin liittyy »alempi» »sielu» eli »psykoidi», voi tässä auttaa, sillä muutamat isoaivottoman sammakon säilyneistä reaktioista epäilemättä ovat »korkeampia» kuin muutamat hävinneet. Senkautta että määrätty toiminta on sidottu määrätyssä keskushermoston kohdassa sijaitsevaan mekanismiin, se tämän mekanismin mukana häviää riippumatta siitä, onko se korkeamman vaiko alemman »kyvyn» ilmaus. Kaikki »energeettiset» edellytykset ovat annetut--isoaivoton sammakko näkee, käyttelee vapaasti raajojansa j.n.e.--, mutta eräs »mekanistinen» edellytys puuttuu--ja vastaava toiminta jää pois.

* * * * *

Kun vertaa toisiinsa _Driesch_in entelekhiaa ja _Pflüger_in selkäydinsielua, pistää niiden kyvyn yhtäläisyys silmään. Kumpikin pystyy riippumatta kokemusvaikutelmista »primäärisen tiedon» taikka riippumattoman harkinnan kautta virittämään uusia tarkoituksenmukaisia reaktioita. Merkitsevällä tavalla tämä nähdäkseni osoittaa, kuinka jokainen vitalismi, joka, niinkuin _Driesch_in, ei pidäty selvittelemästä välttämättömiä edellytyksiään ja tekemästä luonnollisia johtopäätöksiään, _samalla heti osoittautuu psykologiseksi vitalismiksi_, osoittautuu metafyysilliseksi kykypsykologiaksi.

* * * * *

2. Mutta »harkinta», »ymmärrys», »tieto» ei ole ainoa spekulatiivisen psykologian »kyvyistä», joka on päässyt vitalististen ajatusrakennelmien perustaksi. _Wolff_in ja _Driesch_in kriitillisemmän vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa _Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n y.m. innokkaasti ajama _psykolamarckismi_, joka on omaksunut hieman toisia kykypsykologian käsitteitä ja niille rakentaa järjestelmänsä.

»Itsesäilytysvietistä» puhuu jokapäiväinen käsitys erikoisena kaikissa eliöissä vaikuttavana voimana, jonka perusteella yksilö pyrkii välttämään sitä, mikä sen olemista vähentää ja tavoittelee sitä, mikä tätä lisää. Mutta tätä »viettiä» ei otaksuta johtavan selvän _tiedon_ siitä, mikä eliölle on hyödyksi, mikä vahingoksi, vaan sitä ohjaa tässä hyvän- ja pahantunne, joiden biologinen merkitys pidetään taattuna. Tämä eliön subjektiivisesti kokemien »tarpeitten» (Bedürfnisse) pohjalla tapahtuva aktiivinen »pyrkiminen» (Streben), jonka päämääränä on välttää sitä, mikä aiheuttaa pahantunnetta, ja tavoitella sitä, mikä aiheuttaa hyväntunnetta, on psykolamarckistien mielestä eräs elävän substanssin »prinzipiell nicht weiter zurückführbare Urqualität».[168]

On huomattava, että tällainen vitalismi _yhdessä_ suhteessa on tieteellisessä katsannossa edullisemmassa asemassa kuin edellä arvostelun alaisena ollut. Sen ei tarvitse vitalistisessa faktorissaan otaksua mitään yliluonnollisia älyllisiä kykyjä; valitessaan eri keinojen kesken ei tämä faktori seuraa älykästä harkintaa, vaan sitä määrää »sokea vietti». _Pauly_ esim. panee suuren painon siihen, mitä hän nimittää »tarpeen ja keinon satunnaiseksi yhteensattumiseksi»: jotta eliö voisi jossakin määrätyssä tilanteessa toimia tarkoituksenmukaisesti, voi tämä tapahtua vain sen perusteella, että jokin sattumalta esiintyvä reaktiotapa tyydyttää sen »tarpeen», s.o. poistaa pahantunteen; elävä substanssi silloin _kokee_ tämän tarpeentyydytyksen ja käyttää edelleenkin tuota mieluisaksi osoittautunutta keinoa.

Mutta ulottaessaan tällaisen käsitystavan paitsi eliön ulkoiseen toimintaan, missä se epäilemättä jossakin määrin on paikallaan, myöskin kaikkiin kasvuilmiöihin ja sisäisiin fysiologisiin tapahtumiin, siis ei ainoastaan hermotoimintaan, vaan kaikkiin ruumiillisiin muutoksiin, joutuu psykolamarckismi tekemään suuren määrän mitä fantastisimpia oletuksia. Kaikkein vähimmin fantastinen on näistä se, että kaikki elävän aineen tapahtuminen eikä vain keskushermoston toiminta on sieluntilojen saattamaa, jotka määräävästi vaikuttavat sen kulkuun. Se seikka, että ruumiin eri elimet eivät elä vain itseänsä varten, eivät siis »tyydytä» vain »omia tarpeitaan», vaan että ruumiissa vallitsee sisäinen harmonia, missä jokainen osa on toisia ja kokonaisuutta varten, pakoittaa psykolamarckismia otaksumaan, että ruumiin elimet kokevat paitsi omia, myöskin toistensa tarpeita ja niitä tyydyttävät. Tämän kautta psykolamarckismi takertuu toistensa päälle kasaantuvien mahdottomien oletusten verkkoon.

On esim. tunnettua--mainitaksemme erään _Pauly_n tyypillisistä tapauksista--että jos verentulva johonkin jäseneen estyy senkautta, että sinne johtava valtasuoni tavalla taikka toisella tukkeutuu, niin alkaa tukkeaman yläpuolelta kasvaa uusia suonia kohti kärsivää jäsentä. Psykolamarckismin täytyy tällöin olettaa, 1) että verenpuutteesta kärsivä jäsen kokee pahantunnetta, 2) että tämä pahantunne leviää muualle ruumiiseen, 3) että tämän johdosta muutkin ruumiinosat, niiden joukossa tukkeaman yläpuolella olevat valtasuonen seinämän solut tulevat »levottomiksi» ja pyrkivät poistamaan pahan, 4) että nämä solut sattumalta keksivät juuri oikean keinon.

Oppirakennus, joka tällä tavalla kasaa tuntemattomia aputekijöitä, nähdäkseni lankeaa tieteellisen arvostelun ulkopuolelle.[169]

Mutta harrastuksemme esineenä onkin tässä taas vähemmän tämä oppirakennus itse kuin sen pohjana oleva kykypsykologia.

Lapsi, joka joutuu makaamaan pistävän esineen päällä, tulee levottomaksi, alkaa itkeä, heittelehtiä, huutaa apua ja kiihtyy yhä enemmän kunnes kivun aiheuttaja poistetaan. »Itsesäilytysvietti» näyttää olevan silmäänpistävällä tavalla toiminnassa.

Mutta kun lähemmin tarkastellaan, niin tämän näennäisesti yhtenäisen voiman purkauksen alta alkaa häämöittää monimutkainen ratasto, jossa monta eri osaa on ketjuuntuneena toisiinsa, tuottaen yhdessä tarkoituksenmukaisen tuloksen.

Ensinnäkin, miksi eliötä vahingoittava ärsyke herättää tuskaa ja päinvastainen nautintoa? Naivi katsantotapa ajattelee näin: elämän säilyminen on arvokas päämäärä, sen vahingoittuminen päinvastainen-- on siis itsestään selvää että edellinen herättää hyväntunnetta, jälkimäinen pahantunnetta. Tällöin edellytetään naivisti, että luonto arvostelee tässä asiassa samalla tavalla kuin me ihmiset luonnolta saamiemme tuntemistapojen perusteella. Todellisuudessa tietysti emotsionaalisia tiloja on olemassa vain siksi, että niihin liittyvät keskushermoston prosessit aiheuttavat tarkoituksenmukaisia lihasliikkeitä, hyväntunne yleensä päinvastaisia kuin pahantunne. _Elleivät emotsionaaliset tilat olisi tällä tavoin ketjuuntuneet motoorisiin purkauksiin, olisivat ne merkityksettömiä_, toisin sanoen: ne eivät aiheuttaisi mitään »pyrkimystä». Saattaa kuvitella eliötä, joka kokee hirvittävimpiä tuskia, mutta siitä huolimatta on täydellisesti levollinen, ei koe vähintäkään pyrkimystä vapautua tuskasta, koska sen motoorinen apparaatti on keskushermostosta kokonaan eristetty. Kukaan ei voi taata, etteikö ihmisellekin jossakin apraksiatapauksessa ole tällaista sattunut.

Mutta jos emotsionaalisilla tiloilla näin ollen on merkitystä vain senkautta, että niiden pohjana olevat hermoston tilat ovat ketjuuntuneet tarkoituksenmukaisiin motoorisiin purkauksiin, niin _saatamme aivan samoin kuin Pflügerin ja Goltzin tapauksissa antaa näiden fysiologisten mekanismien toimia itsekseen, »sielusta» kokonaan riippumatta_.

Ja sama koskee vielä niitä aputekijöitä, joita psykolamarckismi on pakoitettu olettamaan. Jos todellakin jonkun ruumiin elimen kokema tila tuntuu ja herättää vaikutuksia toisissakin ruumiinosissa, niin onhan yksinkertaisinta käsittää nämä tilat, niiden irradiatio ja niiden aiheuttamat reaktiot lähinnä puhtaasti aineellisiksi. Joka tapauksessa: »sielu» ei selitä mitään siellä, missä fysiologiset mekanismit eivät selitykseksi riitä.

Selvästi käy näin ollen ilmi, kuinka psykolamarckismin pohjana on määrätynlainen kykypsykologia, se, joka keskittyy »itsesäilytysvietin» käsitteen ympärille. Mutta »itsesäilytysvietti» ei ole mikään yhtenäinen voima taikka kyky, vaan tämä käsite on syntynyt naivin yleistyksen kautta sen havainnon pohjalla, että eliöt lukemattomissa erilaisissa tapauksissa reagoivat säilymiseensä nähden tarkoituksenmukaisella tavalla. Olemme kuitenkin osoittaneet, että tämä on mahdollista vain lukemattomien, toisistaan riippumattomien ja riippumatta syntyneiden, elävässä aineessa piilevien, yleisempien ja erikoisempien regulatiomekanismien perusteella--ja kun nämä kerran ovat olemassa, voimme antaa niiden toimia »itsesäilytysvietistä» kokonaan riippumatta. Tällä »vietillä» ei silloin enää ole mitään virkaa.

* * * * *

3. Saattaa kuitenkin ajatella sellaistakin psykovitalismia, joka tunnustaa puheenalaisten fysiologisten mekanismien välttämättömyyden, mutta samalla olettaa, että niitä myötäseuraa sielullisia virikkeitä, jotenka elämäntoiminta kokonaisuudessaan käy psykologisesti käsitettäväksi. Tällaista ajatusta ovat kehitelleet _S._ ja _E. Becher_.[170]

Korkeampien eliöitten toiminnassa näemme selvästi, mitenkä ainakin eräs laji tarkoituksenmukaisia reaktioita syntyy. Eläin »koettelee» sen käytettävissä olevia mahdollisuuksia, kunnes sattumalta jokin reaktio tyydyttää sen tarpeen. Samalla eläimen muisti säilyttää tämän edullisen reaktion, niin että se seuraavassa samantapaisessa tilanteessa sitä käyttää heti.

_Jennings_in kuuluisista tutkimuksista tiedetään että »trial and error» -metodia käyttävät kaikkein alhaisimmatkin eliöt. Erittäin suurta huomiota ovat herättäneet varsinkin hänen kuvauksensa _Stentor_-nimisestä yksisoluisesta, joka, kun sitä yhä uudelleen määrätyllä tavalla ärsytetään, vastaa siihen yhä uudella, yhä tehokkaammalla välttämisreaktiolla. _Jennings_in mielestä _Stentor_ jossakin määrin »oppii kokemuksesta», vaikkakin sen »muisti» säilyttää tämän opin vain kovin lyhyen ajan.

Jos siis yksisoluiset näyttävät »toimivan» ja tämän kautta keksivän tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, niin miksei voi ajatella korkeampienkin eliöitten solujen »toimivan» ja »oppivan» reagoimaan tarkoituksenmukaisesti. Mikseivät esim. rauhassolut--jotka, kuten _Pawlow_in kokeista tiedetään, niin ihmeellisellä tavalla mukautuvat vaihteleviin tehtäviinsä--voisi »koetella» ja »oppia» yhtä hyvin kuin yksisoluiset ja säilyttää kerran oppimaansa »muistissaan»?

Tämän opin ydinkohta on juuri, että kaikella elävällä aineella on »muistia». Tätä oppia kannattaa myös _Jennings_; hän uskoo, että yksisoluisten »muisti» ei kvalitatiivisesti eroa korkeampien eliöitten muistista, mutta tämän opin kuuluisin edustaja on ollut _Hering_[171] ja nykyaikana _R. Semon_[172] paljon luetuissa _Mneme_-teoksissaan.

Jokainen elävään substanssiin kohdistunut ärsyke jättää siihen enemmän taikka vähemmän pysyvän »jäljen», näyttää muuttavan sen fysiologista tilaa, mikä näkyy siitä, että ärsyke riittävän lyhyen väliajan jälkeen uudelleen esiintyessään aiheuttaa jonkun verran muuttuneen reaktion.

Jokainen lihas vahvistuu käytännön kautta--se on hermoston toimintoja lukuunottamatta esimerkki tästä oloseikasta. »Jokaisen toistumisen kautta käy se taipuvaisemmaksi reprodusoimaan saman orgaanisen prosessin.»[173]

On kuitenkin helppo osoittaa, että meillä ei ole oikeutta pitää _tätä_ »reproduktiota» samana kuin se joka on muistin pohjana.

Muistin omituisuus on se, että ulkoisen ärsykkeen virittämä prosessi toistuu eli reprodusoituu _mielikuvana._ Uudistuneen toistumisen eli reproduktion kautta tämä mielikuva viriää yhä helpommin. Muisti _harjaantuu_ samalla tavalla kuin lihas. _Tässä_ on siis analogia keskushermoston ynnä muun fysiologisen toiminnan välillä: myöskin keskushermoston toiminnassa ilmenee harjaantumista eli tottumista. Mutta harjaantuminen eli tottuminen tietenkään ei perustu muistiin-- miksikä voisikaan lihas suorittaa määrätyn työn toisella kerralla helpommin kuin ensimäisellä sen perusteella että se »muistaisi» sen? Lyhyesti, muistilla ei ole mitään muuta tekemistä harjaantumisen kanssa kuin että tämä, joka on elävän aineen yleinen ominaisuus, ilmenee myöskin muistin alalla. Meillä ei ole mitään aihetta olettaa, että muistia esiintyisi muissa kuin assosiatio- ja reproduktiomekanismilla, s.o. keskushermostolla varustetuissa eläimissä. Varsinainen assosiatiivinen oppiminen esiintyy, kuten on mainittu, ensi kerran äyriäisissä. »Muistin» olettaminen esim. _Stentorissa_ ei vähääkään selitä sen »toiminnan» omituisuutta: että se uudistuviin ärsytyksiin reageeraa jatkuvasti muuttuvalla tavalla; muistin perusteellahan päinvastoin on ymmärrettävissä vain _entisen_ reaktion _uudistuminen_ toisissa samankaltaisissa tilanteissa.

Mutta jos »kokeilu»-metodi, semmoisena kuin se esiintyy yksisoluisissa ja mahdollisesti korkeammissakin eliöissä hermotoiminnan ulkopuolella, ei ole missään tekemisissä muistin kanssa, silloin tältä toiminnalta kokonaan häviää sen psykologinen tai vitalistinen luonne, silloin se on vain erikoisenlaatuista puhtaasti mekanistista, fysiologista tapahtumista. Kuten tämän tutkimuksen kuluessa useampaan kertaan on käynyt ilmi, esiintyy »koettelemista» laajassa mitassa alemman sieluttomankin hermotoiminnan alalla, mahdollisesti esiintyy samantapaisia ilmiöitä muussakin fysiologisessa tapahtumisessa. Se on eräs kaikkein komplisoiduimpia eliön itseregulation muotoja; joukko tarkoituksenmukaisia fysiologisia mekanismeja on sillä tavoin kytketty toisiinsa, että häiritsevän ärsykkeen esiintyessä ne toinen toisensa jälkeen, yhä tehokkaampia reaktioita aiheuttaen, ryhtyvät toimintaan. Ei siis suinkaan pidä antaa yksinkertaisen »kokeilu»-sanan houkutella itseään uskomaan, että kysymyksessä olisi yksinkertainen regulation muoto, joka itse ei kaipaisi selitystä, vaan kelpaisi muiden ilmiöiden selitysperusteeksi.

Viimeksi puheena ollut psykovitalismin muoto on senvuoksi kestämätön välittelykanta. Se johtaa toisaalta joko puhtaasti mekanistiseen käsitykseen (jommoista _Hering_ ja _Semon_ edustavat), toisaalta, jos elämäntapahtumisen psykologinen luonne joka tapauksessa tahdotaan säilyttää, takaisin fantastiseen psykolamarckismiin (jommoista _E. Becher_ taas edustaakin viimeisessä asiaakoskevassa julkaisussaan »Die fremddienliche Zweckmässigkeit der Pflanzengallen und die Hypothese eines überindividuellen Seelischen», 1917).

* * * * *

4. »Mekanistinen prinsiippi» on kaiken tapahtumisen alalla pätevä--se on tuloksemme. Tämä prinsiippi on psyykillisenkin tapahtumisen alalla välillisesti pätevä senkautta, että tämä tapahtuminen on yksipuolisessa riippuvaisuussuhteessa keskushermoston aineellisesta kausaliteetista.

Olisi kuitenkin turha koettaa sulkea silmiään siltä tosiseikalta, että tuloksemme asiallinen sisältö pohjaltaan on kielteinen.