Part 15

Tahdonkausaliteetin todellisen analyysin täytyy luonnollisesti tapahtua konkreettisen itsehavainnon perusteella. Ei saa spekulatiivisten ajattelijain yleisen tavan mukaisesti ensin sovittaa todellisuuteen määrättyä käsitettä ja sitten tätä käsitettä erittelemällä lausua todellisuudesta arvostelmia. Puheenalaisessa tapauksessa tosin tuottaa empiiriselle analyysille tavattomia vaikeuksia se, että, kuten uusin sielutiede on osoittanut, tahdontoiminnat samoinkuin monet muut mutkikkaammat elämyskompleksit usein ovat erinomaisen vaikeasti eriteltävissä, ilmenevät n.s:na »Bewusstseinslagen» ja »Bewusstheiten». Tästä huolimatta saattaa kuitenkin pohjaan saakka tunkeutuva tutkimus todeta, että puheenalainen tajunnantoiminta on kausaalisesti vaikuttavien tekijäin kutoutuma, jossa ei ilmene mitään yleisestä psykofysiologisesta tapahtumisesta periaatteessa poikkeavaa. Se seikka, että tämä kutoutuma usein on mahdoton fenomenologisesti analysoida, ei anna mitään aihetta julistaa sitä erikoiseksi »tahdonelementiksi»-- saisimme uusia »tajunnanelementtejä» lukemattomia, jos niin menettelisimme.[41] Tahdon toiminnan kokeellisen erittelyn tuloksista ansaitsee mainitsemista varsinkin toteamus, että ainakin toisinaan tahdonratkaisuun sisältyy tietoisuus yksilön itsemääräämiskyvystä, mutta tämä tietoisuus itse ei vaikuta mitään muuta kuin että se reprodusoi sen huomion keskityksen, joka tunnettujen psykofysiologisten lakien (ehkäisyjen ja ratautumisten) perusteella vahvistaa toisia ja heikentää toisia tajunnassa vaikuttavia tendenssejä.[42]

Myöskään se sielunelämän piirre, että--kuten jo yksinkertaisimmassa tahallisessa liikkeessä on laita--syyn ja seurauksen välillä on ajatuksellinen yhtäpitäväisyys, ei anna aihetta asettaa psyykillistä kausaliteettia mihinkään erikoisasemaan. Sillä--pysyäksemme mainitussa yksinkertaisimmassa tapauksessa--eihän päämäärän mielikuva _spesifisen sisältönsä_ kautta vaikuta mitään; johan _Lotze_ terävästi osoitti, ettei ajatuksilla itsessään ole »vähäisintäkään massoja liikuttavaa tai ylipäänsä mitenkään vaikuttavaa voimaa»[43]; sellaista ne saavat yksinomaan senkautta että ne ovat punoutuneina määrättyyn mekanismiin--psykofyysillisen parallelismin kannalta sanoisimme, että niitä »vastaa» määrätty hermokiihoitus. Ajatuksilla ei toisin sanoen ole mitään vaikutuskykyä sisältönsä, vaan _sen aseman perusteella, mikä niillä on psykofysiologisessa mekanismissa._ Ylevin ja voimakkain ajatus saattaa reprodusoida vähäpätöisimmän, jos nämä kaksi ovat keskushermostossa ketjuuntuneet. Se seikka, että terveellä sielunelämällä ylipäätänsä on »järjellinen» juoksu, että ajattelussa ja tahdontoiminnassa tulos _loogillisesti_ eikä vain kausaalisesti vastaa edellytyksiään, ei itsessään tee tätä tapahtumismuotoa erikoiseksi, sillä puheenalainen »järjellisyys» ei ole mikään vaikuttava tekijä, vaan päämäärä, joka erikoisten ja mutkikkaiden mekanismien kautta terveessä sielunelämässä tavallisesti saavutetaan. (Tämä tärkeä kohta, jossa ensi kerran tutkielmamme kuluessa tapaamme vaikean _tarkoituksenmukaisuus_-problemin, tulee aivan pian yksityiskohtaisemman käsittelyn alaiseksi.)

Tähänastisen erittelymme tulokseksi on siis merkittävä, että fyysillinen ja psyykillinen kausaliteetti ovat vallan homogeenisia; pysyväinen aikaseuraanto on kummassakin tapauksessa ainoa, mitä syysuhteesta voimme sanoa; että juuri tämä syy tuottaa tämän seurauksen, että psyykilliselläkin alalla »mielivaltaista» _(Hume)_ eli paremmin »tilapäistä». Syy ja seuraus ovat disjecta membra, niiden välistä »vaikuttamisen» sidettä emme voi havaita.

Verrattoman merkityksellinen on nyt se seikka, että meidän ei tarvitse tyytyä pelkästään tähän ylimalkaiseen homogeenisuuteen fyysillisen ja psyykillisen kausaliteetin välillä.

* * * * *

4. Kaikkein alkeellisimmassakin psyykillisessä tapahtumisessa havaitaan, että mitään autonomisia psykologisia »lakeja» ei ole olemassa. Psykologiset säännöllisyydet ovat tuntemattomien yleisempien lakien erikoistapauksia; nämä tuntemattomat »peruslait» meidän täytyy olettaa fysiologisiksi.

Niinpä havaitaan muistikokeissa se jokapäiväisestä kokemuksesta tuttu elementaarinen säännönmukaisuus, että assosiatiot heikkenevät ajan mukana määrätyllä nopeudella (»unohtaminen»). Tästä psykologisesta »laista» esiintyy kuitenkin poikkeuksia; saattaa esim. tapahtua, että koehenkilö ei muista oppimaansa tavua 5 minuuttia senjälkeen kuin lukeminen on tapahtunut, mutta kyllä 24 tunnin kuluttua.[44] _Psykologiselta_ kannalta _voi_ »tilanne» näissä kahdessa tapauksessa olla täydelleen sama, olosuhteet, syy, on sama, siitä huolimatta on seuraus erilainen. _Ei siis voi olla olemassa autonomista psyykillistä kausaliteettia, koska samat psykologiset syyt voivat tuottaa erilaisia seurauksia._

Kausaaliprinsiippi vaatii, että ainakin toisessa näistä tapauksista psykologisen prosessin kulkuun vaikuttaa jokin tajunnan ulkopuolella oleva tekijä. Fysiologia tulee tässä heti psykologian avuksi. Ei ole ainoastaan mahdollista, vaan suorastaan todennäköistä, että se aivojen tasapainotila (yhtä hyvä ravitsemustila kaikissa aivokuoren eri osissa y.m.), joka on reproduktiomekanismin säännönmukaisen toiminnan edellytyksenä, terveessäkin yksilössä huojuu määrättyjen rajain sisällä. Puheenalainen psykologinen »laki» pitää siis paikkansa ainoastaan _määrätyssä fysiologisessa tapauksessa_, se on siis erikoistapaus yleistä fysiologista lainmukaisuutta.

Sille, joka on vähänkin tottunut psykopatologiseen katsomustapaan, on muuttunut--löysästi sanoen--suorastaan »loogilliseksi vaatimukseksi», että kaikki sielunilmiöt ovat aivofysiologisten tilain funktioita. Ääretön muotojen moninaisuus johtaa psykopatologisissa tapauksissa karkeimmista makroskooppisista aivokuorenloukkauksista mikroskooppisten degeneratio- y.m. ilmiöiden kautta niihin hienoimpiin aivohäiriöihin, joita ei mikään mikroskooppi enää tavoita, mutta jotka täytyy edellyttää, kun nähdään mitenkä sieluntoiminnan tavalliset säännöt esim. schizofreniassa kokonaan mullistuvat. Näitä näkyvän tai näkymättömän aivokoneiston särkymisen tai lamaantumisen eri muotoja vastaa psyykillisellä alalla mitä kirjavin sielunhäiriöiden sarja, alkaen sielunelämän karkeimmasta hävityksestä mitä erikoisimpien tajuntoimintojen tai sielunpiirteiden tuhoutumiseen tai lamaantumiseen. Luonto toimii aivopatologisissa kokeiluissaan toisinaan kuin raaka pyöveli, joka moukarilla iskee mitä hienoimman koneiston säpäleiksi, toisinaan kuin taitavin mekaanikko, joka monimutkaisesta koneesta irroittaa jonkun sen hienoimmista rattaista ja aikaansaa eriskummaisen häiriön. Psykologiselta kannalta vallan yhtenäiseltä näyttävä toiminta esiintyy psykopatologian valossa usein mitä monimutkaisimpien mekanismien punoutumalta. Ennätyksen saavuttaa tässä suhteessa näköhavaintojen ala. Puhtaasti psykologiselta kannalta ei mitenkään voisi aavistaa, että näköhavaintojen syntymisessä on osallisena suuri joukko suhteellisesti erillisiä aivomekanismeja. Näiden olemassaolon todistavat merkilliset patologiset tapaukset, joissa jokin puheenalaisista mekanismeista on pudonnut pois, samalla kun toiset ainakin osaksi vielä toimivat. Kuka voisi normaalipsykologiselta kannalta ennustaa, että esim. _värien_ havainto voi hävitä, näköhavaintojen muuten säilyessä,[45] että syvyydenulottuvaisuuden havainto yksinään saattaa häiriintyä,[46] että potilaalle voi jäädä kyky appersipoida näkökentässään vain yksi ainoa esine kerrallaan,[47] että kyky yhdistää näköaistimukset »hahmoiksi» (Gestalten) erikseen voi häiriytyä[48] j.n.e.--puhumattakaan sellaisista »triviaalisista» ilmiöistä kuin »visuaalinen agnosia» (eli »sielunsokeus»), jolloin potilas häiriintymättömästä näkökyvystään huolimatta ei »_käsitä_» mitään siitä mitä hän havaitsee, ei siis tunne eikä osaa käyttää esineitä, taikka »aleksia», jolloin potilas näkee ja käsittää kaiken muun paitsi ei symboolisia merkkejä, jolloin hän siis ei osaa lukea j.n.e.

Vastaavanlaatuisia, erikoisten fysiologisten mekanismien lamaantumisesta tai tuhoutumisesta aiheutuvia ilmiöitä havaitaan »korkeamman» sielunelämän alalla. Mainitakseni tässä vain yhden esimerkin, _on unennäölle_--joka on niin sanoakseni terveen sielun anomalia--luonteenomaista (lukuunottamatta mielikuvien hallusinatoorista luonnetta) erään psykofysiologisen mekanismin tilapäinen lamaantuminen. Terveelle ajatuksenjuoksulle on tyypillinen n.s. »Berichti-gungstendenz», oikaisutendenssi:[49] kun jokin satunnainen assosiatiovaikutus saattaa meidät muodostamaan arvostelman, joka on ristiriidassa muistivarastoomme kuuluvan tiedon kanssa, reprodusoituu säännöllisesti oikea tietomme, joten hairahdus korjaantuu. Tällaista tarkoituksenmukaista ja säännöllisesti esiintyvää ilmiötä ei ole lupa pitää satunnaisena »diffuusina» reproduktiona, vaan täytyy olettaa erikoinen mekanismi, tajuttomasti vaikuttava kriitillinen tendenssi, joka kontrolloi ajatustuloksiamme. Mutta tämä mekanismi ei toimi unissamme. Me näemme esim. tutun elävän henkilön kuolleena--samalla kun ehkä keskustelemme hänen kanssaan. Meitä ei silloin vaivaa mikään ristiriitaisuus, mikään poikkeavaisuus olevaisen perussäännöistä, jommoinen valvovissa aivoissa saattaisi »oikaisutendenssin» mitä intensiivisimmällä tavalla toimimaan.--

Noustessamme »aivorefleksikaarta» ylöspäin, seuratessamme aistiärsytyksiä niiden matkalla kohti yhä korkeampia keskuksia tapaamme siis arkitektoonisesti toistensa päälle rakentuvia keskushermoston mekanismeja, jotka käsittämättömän hienolla tavalla toisiinsa punoutuen aste asteelta kehittävät aistivaikutteista näkö- y.m. havaintoja, joissa yksilön varhaisempi kokemus mitä moninaisimmalla tavalla tulee näkyviin. Vastaavalla tavalla me taas toisaalta, ryhtyessämme refleksikaarta laskeutumaan, lähestyessämme liikuntoärsytysten, motooristen innervatioiden viriämisalueita kohtaamme erikoisia struktuureja, joiden välityksellä järjellinen tahallinen toiminta tapahtuu. Näiden olemassaolon osoittavat varsinkin apraktiset häiriöt. »Motoorisen apraksian» (sanan nykyisessä merkityksessä) määritteli erään merkillisen tapauksen perusteella _H. Liepmann_ v. 1900.[50] Sillä tarkoitetaan »kykenemättömyyttä jäsenten tarkoituksenmukaiseen liikuttamiseen muun liikuntokyvyn säilyessä». Potilas ei pysty suorittamaan tahdollisia liikkeitä, vaikka hänen liikuntoapparaattinsa sekä perifeerisissä että sentraalisissa osissaan on koskematon ja vaikka hän toisaalta moitteettomalla tavalla kehittää päämääränmielteensä. Voidaan sanoa, että apraksialla on aivopatologisten ilmiöiden joukossa tämän vuosisadan kuluessa ollut, joskaan ei ehkä yhtä huomattava, niin ainakin samantapainen asema kuin afasialla viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Nämä ilmiöt ovatkin suuresti analogisia eikä motoorinen afasia olekaan muuta kuin puhe-elinten apraksia. (Äänten synnyttämiskyky on potilaalla itsessään häiriintymätön, mutta »sisäinen puhe», joka on ääneenpuhumisen välttämätön edellytys, on sillä tavoin vahingoittunut, että jälkimäinen käy mahdottomaksi.) _Liepmann_in potilas, eräs hallitusneuvos, joka tulee olemaan historiallinen kuuluisuus merkillisen aivohäiriönsä takia, ei pystynyt oikeanpuolisilla jäsenillään suorittamaan yksinkertaisimpiakaan tahdollisia liikkeitä, ei pyynnöstä edes työntämään kieltä suustaan taikka puristamaan kättänsä nyrkkiin. Samalla oli hän kuitenkin kaikin puolin täysissä järjissään (mikä hänen afasiastaan huolimatta voitiin osoittaa, koska hän vasemmalla kädellä kirjoittamalla pystyi ilmaisemaan ajatuksiansa); täten hänen tapauksensa todistaa, että »niinsanottujen korkeampien psyykillisten prosessien ja motoorisen innervation välillä saattaa esiintyä häiriö, joka tuhoaa toiminnan-suunnitelman siirron määrättyjen jäsenten motoriumiin».[51]

Sivuseikka on tässä se, että _Liepmann_in tapauksestansa antama tulkinta lienee katsottava liika karkeaksi[52]--_Liepmann_, eräs vaikutusvaltaisen _Wernicke_n monista oppilaista, edustaa kaavamaista psykologis-anatomista lokalisatioteoriaa--; toteennäytettynä voidaan joka tapauksessa pitää, että jos lukemattomien hermosäikeiden välittämät yhteydet liikuntohermojen--aivokuoren etumaisessa keskipoimussa sijaitsevien--lähtökohtien ynnä muiden aivoalueiden välillä fysiologisesti tai anatomisesti katkeavat, on siitä seurauksena yksilön kykenemättömyys käyttämään asianomaisia ruumiinjäseniä tahtonsa palvelukseen. Apraksiatapauksia on _Liepmann_in jälkeen havaittu ja kuvailtu runsaasti. _A. Pick_in tekemien havaintojen perusteella[53] täytyi motoorisen apraksian lisäksi määritellä _ideatorinen apraksia_, jossa häiriö sijaitsee korkeammalla psyykillisellä asteella, itse »liikekaavan» (»Bewegungsformel», _Liepmann_) muodostumisessa, jonka avulla tajunta kontrolloi liikuntojen tarkoituksenmukaista järjestystä; _v. Monakow_ eroittaa kokonaista kuusi eri apraksia-muotoa.[54]

Niin alkuasteillaan kuin puheenalaisten aivopatologisten ilmiöiden yksityiskohtainen psykologinen ja fysiologinen erittely onkin, niin rajoitetussa määrässä kuin nykyään voidaankin havaittujen _oireiden_ perustalla tehdä päätelmiä häiriintyneisiin _funktioihin_ ja niiden aivolokalisatioon nähden, tulee ehkä aivopatologia lopuksi antamaan ratkaisevat vastaukset niihinkin kysymyksiin, jotka _psykologille_ ovat tärkeimmät. Ennen kaikkea tulee aivopatologia nähdäkseni empiirisesti ratkaisemaan vanhan metafyysillisen kiistakysymyksen »ruumiin ja sielun» suhteesta.

Empiirinen vastaus kysymykseen: Minkälainen on tajunnan suhde keskushermostoon? voi merkitä vain seuraavaa: on koetettava muodostaa tästä suhteesta sellainen mielikuva, joka vähimmässä mahdollisessa määrässä sisältää hypoteettisia aineksia, joka tarkasti ottaa varteen ne viittaukset, mitä tähän saakka tunnettuihin tosiseikkoihin sisältyy, mutta kaikin tavoin pidättyy väittämästä mitään siitä, josta emme mitään tiedä.

Ja seuraavat ovat nähdäkseni tosiseikkain viittaukset: Ärsytykset saapuvat aivokuoreen eri teitä, muokkautuvat ja hajaantuvat lainmukaisella tavalla. Aivosolujen mikroskooppisessa maailmassa tapahtuu valtava määrä tuntemattomia prosesseja, mutta kaikkiin nähden pitää energian säilymisen laki paikkansa: liike-energiaa ei missään häviä, vaan se joko siirtyy eteenpäin taikka kasaantuu (kemialliseksi?) potentiaaliseksi energiaksi. Mitään sentapaista yhtenäistä päätekohtaa, jonne kaikki »tulevat» kiihoitukset keskittyisivät ja jossa »sielu» ottaisi ne vastaan, ei ole--yhtä vähän kuin sellaista, mistä »sielu» virittäisi »menevät» kiihoitukset; mikroskooppinen preparaatti näyttää äärettömän monikuteisen säijeverkon, joka katkeamattomana yhdistää molemmat toisiinsa. Ja niinkuin aivopatologia osoittaa, sisältyy tähän solujen ja säikeitten labyrinttiin suuri määrä mitä hienoimpia fysiologisia apparaatteja, joiden luku on vielä paljon suurempi kuin psykologiselta kannalta voitaisiin edes aavistaa. Jos nyt tyydymme pelkästään toteamaan sen empiirisen suhteen, minkä havaitsemme mainittujen apparaattien ja tajunnan ilmiöiden kesken, täytyy meidän sanoa, että tajunnan ilmiöt esiintyvät näiden apparaattien häiriintymättömän toiminnan funktioina. Jokainen sielunilmiö on määrättyjen fysiologisten mekanismien toiminnan vastine. Ja sensooriset ynnä ideatooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti motoorisiin; joka kohdassaan, aistiärsytyksestä lihasliikkeeseen saakka, on tajunprosessin häiriintymätön kulku riippuvainen refleksikaareen kuuluvien eri renkaiden, eri mekanismien, fysiologisesta ja anatomisesta eheydestä.

_Aivomekanismit tekevät kaiken_--se on tosiseikkojen viittaus.

Sanoista emme kiistele--jos joku tahtoo väittää, että aistiärsytykset, sittenkuin ne ovat kulkeneet eriasteisten fysiologisten mekanismien kautta ja saapuneet korkeimpiin sensoorisiin keskuksiin, »vaikuttavat» »sieluun», joka reageeraa näkö- j.n.e. havainnolla, niin on se hänelle sallittu, samoinkuin hänen on lupa sanoa, että »sielu» »vaikuttaa» motoorisiin keskuksiin lihasliikkeitä aiheuttaen. Mutta koska--kuten fysiologinen kokemus osoittaa--»sielu» ei voi enentää eikä vähentää aivoissa piilevien energiojen kokonaismäärää, ei tämä »vaikuttaminen» voi olla samanlaista kuin fyysillisten ilmiöiden kesken, jolloin energiaa siirtyy toisesta toiseen. Näin ollen täytyy kysyä, onko mitään asiallista eroa, jos »vuorovaikutusteoriain» tavoin sanotaan, että keskushermoston prosessit »vaikuttavat» »sieluun» ja päinvastoin taikka jos parallelistisen teorian tavoin tyydytään vain toteamaan niiden rinnakkaisuus.[55]

Aivan pintapuolista olisi väittää, että »vuorovaikutusteoria» paremmin kuin »parallelismi» tulkitsisi tosiasiallista tietoisuuttamme siitä, että ruumis on tahtomme hallittavana. Tässä kohden ovat »vuorovaikutusteoria», jommoista esim. _Lotze_ edustaa, ja »parallelismi» aivan samassa asemassa--sillä erolla vain, että parallelistinen kaava on niin verrattomasti yksinkertaisempi. Koska, kuten _Lotze_ sanoo, »tahdon luonne on vain elävässä tahtomisessa, ei sinänsä sen samanaikaisessa toteuttamisessa»,[56] ei pelkästään se seikka, _että me tahdomme_, millään tavoin selitä sitä, että meidän onnistuu liikuttaa jäseniämme. »Oman valtansa täydellisyydellä tai omasta virikkeestään ei mielenmuutos saa aikaan vastaavaa ruumiin muutosta»,[57] vaan ainoastaan sikäli kuin »sielu» on »muiden elementtien ohella kiedottu mekaanisten vuorovaikutusten yhteyteen.»[58] Ja terävästi ivaa _Lotze_ sentapaisia triviaalisia käsityksiä, kuin että aivoissa ovat motooristen hermojen lähtökohdat levällään kuin sarja soittimia, joita sielu voisi mielinmäärin kosketella: »vaikka tällainen klaviatuuri aina olisikin käsillä, sielu ei pystyisi sillä soittamaan.»[59] Voidaanko se »mekaanisten vuorovaikutusten yhteys», jossa tajunnan täytyy fysiologisten prosessien kanssa olla voidakseen näihin vaikuttaa, mitenkään käsittää sen yksinkertaisemmin kuin otaksumalla, että esim. päätöstäni liikuttaa oikeaa kättä vastaa keskushermostossa prosessi, joka vallitsevien fysiologisten yhteyksien perusteella itsestään johtaa tarkoitettuun lihasliikkeeseen?

Mielestäni on sanottava, että jos sentapaista kriitillistä »vuorovaikutusteoriaa» jommoista _Lotze_ myöhemmissä teoksissaan edustaa, kehitellään ja oikaistaan aivofysiologian nyttemmin paljastamain tosiseikkojen valossa, niin johdutaan käsitykseen, joka asiallisesti tuskin poikkeaa kriitillisestä empiirisestä »parallelismista». Nykyään tiedetään, ettei ole mitään puhtaasti psyykillisiä, vaan ainoastaan psykofysiologisia tiloja, aivoissa ei ole mitään sellaisia alueita, joita voitaisiin pitää »sielun» erikoisena asemapaikkana, vaan sensooriset, ideatooriset ja motooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti toisiinsa. »Sielu» ei voi »vaikuttaa» keskushermostoon edes sillä »mekaanisella» tavalla kuin _Lotze_ otaksui sikäli kuin tällainen vaikuttaminen sisältää aivojen energian lisäämistä tai vähentämistä. Korkeintaan on lupa otaksua, että kun jokin keskihakuinen kiihoitus keskushermostossa aiheuttaa sarjan psykofyysillisiä prosesseja, niin tämän sarjan fyysillinen osa on toisenlaatuinen kuin se olisi ilman psyykillistä saattajaansa, että siis tajunnalla siinä merkityksessä on jokin »vaikutus» keskushermostoon, että esim. tämän motooriset vastaukset ovat toisenlaatuisia kuin kuin ne olisivat ilman tajuntaa. Energian säilymisprinsiippi tässä tosin tuottaa vaikeuksia, koska nämä tajunnan aiheuttamat muutokset eivät saa aiheuttaa mitään lisäyksiä eikä vähennyksiä aivojen energiamäärässä. Kuten tunnettua, voidaan tästä vaikeudesta kuitenkin selvitä useammallakin tavalla. Voidaan tunnettujen tutkijain tavoin puhua »psyykillisestä energiasta», joka on säilymisprinsiipin alainen, voidaan myöskin ajatella sentapaisia fysikaalisia ilmiöitä, jolloin tapahtumisessa esiintyy muutoksia, ilman että energiamäärä muuttuu, esim. kun liike-energia vaihtuu potentiaaliseksi. Jos esim. ilmaan heitetty kivi pysähtyisi korkeimpaan kohtaansa, ei sen sisältämä energia vähenisi, vaikka esiintyisikin luonnon tavallisesta tapahtumisesta poikkeava ilmiö. Jos tajunta »vaikuttaa» jotakin samantapaista, ei aivojen energiamäärässä esiintyisi mitään muutoksia.[60] Tällainen »vuorovaikutusteoria» saattaisi vedota myös siihen, että koska sen edustaman käsityksen mukaan tajunta aiheuttaa keskushermostossa muutoksia, niin käy kehitysopillisesti ymmärrettäväksi, mitä varten tajuntaa yleensä on olemassa. Väitetään, että jos »parallelismi» on oikeassa, niin ei voida ymmärtää, kuinka »olemassaolon taistelu» on keskushermostossa kehittänyt tajuntaa, jolla kuitenkaan ei ole tässä taistelussa mitään merkitystä, keskushermoston prosessit kun ilman sitä tapahtuisivat täsmälleen samalla tavalla, organismin motooriset reaktiot olisivat siis tarkalleen samanlaatuisia ilman tajuntaa kuin sen kanssa. Ja hyvään tapaan kuuluu mainita historian suuria tapahtumia ja henkilöitä, taiteentuotteita jne., jotka »parallelismin» mukaan ovat puhtaasti fysiologisen mekanismin tuotteita, ne kun olisivat olemassa vallan samanlaisina, jos tajuntaa ei ollenkaan olisi.

Tällaiseen argumentoimiseen sisältyy kuitenkin samantapainen loogillinen virhe kuin materialismin ihmettelyyn, miksi aistimuksia ei voida selittää fysiologisista edellytyksistään: »sielu» ei voi olla erikoinen kausaalinen tekijä ilmiömaailmassa, koska kaikki on »sielua», s.o. tajunnantiloja.

Toiseksi, jos lähemmin tarkastellaan asiaa, ei myöskään kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta, sikäli kuin se tahtoo olla tosiseikkojen tulkkina, päästä mihinkään siitä, että kaikki eliöiden motooriset reaktiot tavallaan ovat puhtaasti fysiologisen kausaliteetin tuotteita. Esiintyköön vaan fysiologisissa prosesseissa muutoksia senkautta, että niihin liittyy tajuntaa, jos mieli kausaliteettiprinsiipin olla pätevä, täytyy näiden muutosten olla lainmukaisia, s.o. fysiologinen prosessi muuttuu määrätyllä tavalla riippuen siitä, minkälainen tajunilmiö sitä myötäseuraa, näiden muutosten täytyy olla poikkeuksettomain lakien alaisia. Mutta toisaalta taas on tajunilmiöiden itsensä esiintyminen tietenkin myös lainmukainen, s.o. mikäli »sielu» ei ole muuttunut, herättää sama keskihakuinen kiihoitus aina saman sieluntilan. Jos taas »sielussa» on tapahtunut muutoksia, niin on keskushermostossa tapahtunut vastaavia lainmukaisia muutoksia, koska kaikki sieluntapahtumat ovat psykofyysillisiä. Ja »sielussa» tapahtuu yhtä vähän kuin keskushermostossakaan mitään muutoksia ilman syytä, s.o. ei esiinny mitään tajunnanilmiöitä ilman että edelläkäyvät tajunnanilmiöt sisältävät niihin lainmukaisen aiheen; täten lopulta kaikki tajunnanilmiöt lainmukaisesti johtavat takaisin keskihakuisiin taikka keskushermostossa itsessään, tämän perityn laadun perusteella virinneisiin kiihoituksiin.

Metafyysillisten kuvitelmain perusteella saattaa tietysti väittää, että »sielutkin» ovat aiheiltaan erilaisia, niin että eri keskushermostoissa samat kiihoitukset jo alunperin herättävät erilaisia sieluntiloja ja senkautta myös erilaisia fysiologisia prosesseja, taikka että »sielu» yksin voi muuttua, niin että samassa keskushermostossa sama kiihoitus ei enää aiheutakaan samaa sieluntilaa ja senkautta samaa fysiologista prosessia kuin ennen »sielun» muutosta, mutta tällaisia kuvitelmia ei tarvitse ottaa lukuun tässä, kun kiinnitämme huomiota vain sellaisiin psykofyysillisiin teorioihin, jotka pohjaavat tosiseikkoihin ja tahtovat olla niiden tulkkina. Tavalla, jonka ilmeisyys on empiristille selvä, viittaavat tosiseikat siihen, että mikäli eri yksilöiden erilaiset motooriset reaktiot eivät saa selitystään heidän keskushermostonsa ja senkautta heidän »sielunsa» erilaisesta menneisyydestä, aiheuttaa erilaisuuden viime kädessä »sielun» erilainen peritty ruumiillinen alusta. Toisin sanoen, määrätyn yksilön määrätyllä hetkellä tapahtuvat motooriset reaktiot ovat hänen keskushermostonsa alkuperäisen aiheen ynnä sen kokeman menneisyyden yhteistulos, s.o. viime kädessä puhtaasti fysiologisen kausaliteetin ilmauksia.[61]