Part 14

Sentapainen ilmiö kuin puheenalaisten homologisten sarjojen omituisuus, että niiden jäsenten fysikaaliset ominaisuudet tasaisesti muuttuvat samassa suhteessa kuin molekyylit suurenevat, epäilemättä perustuu määrättyyn, muuntelevien tekijäin kesken vallitsevaan kausaalisuhteeseen; puheenaolleessa tapauksessa epäilemättä molekyylien ko'on kasvaminen jollakin tavoin on syynä sarjojen jäsenten fysikaalisten ominaisuuksien tasaiseen muuttumiseen. Jos nyt tuntisimme tämän kausaalisuhteen laadun, niin silloinhan ei arvostelmamme, että esim. määrätyn yhdistyksen kiehumapiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, perustuisi pelkkään raakaan analogiaan, vaan--siltä näyttää--meillä olisi tosiaan loogillista perustetta väitteeseemme. Näyttää toisin sanoin siltä kuin ei kemisti, korotettuansa uuden yhdistyksen lämpömäärän 19 astetta edellisen yhdistyksen kiehumispistettä ylemmäs ja väittäessänsä, että uusi yhdistys nyt alkaa kiehua, esittäisi tässä kausaaliarvostelmaa, jonka ainoa peruste on, että luonnontapahtumisen säännönmukaisuus vaatii tällaiseen syyhyn tällaisen seurauksen, vaan kuin voisi hän myöskin sanoa _miksi_ tämä syy tuottaa tämän seurauksen. Näyttää siltä, kuin silloin tuntisimme syytä ja seurausta toisiinsa liittävän sisäisen siteen.

Tätä loogillisessa katsannossa mielenkiintoista tapausta sietää lähemmin tarkastaa.

Tosin on niin onnettomasti laita, ettei nykyajan kemialla liene aavistustakaan niiden kausaalisten tekijäin laadusta, joiden vaikutuksesta homologisissa sarjoissa fysikaaliset ominaisuudet kuvatulla tavalla esiintyvät molekyyliko'on funktioina--yhtävähän kuin epäorgaanisen kemian alalla voidaan ilmoittaa, mistä aineen äärimäisen rakenteen omituisuuksista johtuu, että alkuaineiden ominaisuudet ovat niiden atomipainojen säännönmukaisia »periodisia funktioita». Mutta suurenmoisen korvauksen tarjoaa tästä se orgaanisen kemian kaunis saavutus, joka on saanut ilmauksensa n.s. isometristen yhdistysten »struktuurikaavoissa» ja jossa kohtaamme juuri sentapaisen loogillisen tilanteen, jommoista tässä tavoittelemme.

Alkuaineiden »valensseilla» kuten tunnettua tarkoitetaan niiden atomien kykyä sitoa määrätty luku vetyatomeja taikka vastaava määrä muita atomeja, myöskin vertaisiansa: niinpä on happiatomilla 2 valenssia--kuten muistetaan, yhtyy veden syntyessä 2 tilavuusosaa vetyä yhteen tilavuusosaan happea--, hiiliatomilla 4 valenssia (yksinkertaisin hiilivety on CH4) j.n.e. Yhtyessään pyrkivät alkuaineet »kyllästämään» kaikki valenssinsa. Mutta tämä saattaa toisinaan tapahtua useammalla kuin yhdellä tavalla. N.s. isomerisilla yhdistyksillä on sama kemiallinen kokoomus, mutta siitä huolimatta erilaisia ominaisuuksia, minkä katsotaan johtuvan siitä, että atomit niiden molekyyleissä ovat eri tavalla ryhmittyneet. Yksinkertaisena esimerkkinä saattaa mainita sen tapauksen, jolloin yhdenarvoinen vety (H), kahdenarvoinen happi (O), kolmenarvoinen typpi (N) ja neljänarvoinen hiili (C) yhtyvät. Huomaa helposti, että ne saattavat useammalla tavalla yhtyä niin, että kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, esim. N=-C-O-H tai H-N=C=O (vaakasuorat viivat ilmaisevat kyllästettyjen valenssien lukumäärää). Tällä tavoin _Kekulé_n perustama »struktuurikemia» tuo kemialliseen ajatteluun stereometrisen näkökohdan, jolla on ollut verrattoman tärkeä käytännöllinenkin merkitys, sen avulla kun voidaan edeltäpäin sanoa, kuinka monta erilaista yhdistystä määrätty kokoomus tekee mahdolliseksi. Niin esim. hiilivetyä, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla olemassa muuta kuin yksi ainoa, kokoomus C2H6 sallii myöskin yhden ainoan yhtymistavan, C4H_{10} sensijaan kaksi j.n.e., jolloin molekyylien suuretessa isomeriamahdollisuudet nopeasti lisääntyvät tavalla, joka voidaan edeltäpäin laskea.

Tämäntapaisissa luonnontieteen saavutuksissa epäilemättä on toteutettuna jotakin eksaktisen tutkimuksen ihanteesta. Raa'an empirian, tosiseikkojen vilisevän monimuotoisuuden sijalle astuu ratsionaalinen systemi, joka tekee deduktiivisen menetelmän laajassa mitassa mahdolliseksi. On ikäänkuin tutkijalle olisi selvinnyt todellisuuden salattu struktuuri, sen oma intimi logiikka. Tutkijan ei enää tarvitse pitää mielessänsä sisäistä yhteyttä vailla olevain tosiseikkain kirjavaa massaa, riittää kuin hän tuntee eräitä konstantteja--tässä tapauksessa sen, että eri yhtymistavat ovat mahdolliset, kunhan vain valenssit tulevat kyllästetyiksi; näiden avulla hän vallitsee laajoja ilmiöpiirejä sekä teoriassa että käytännössä.

Myöhemmin tulee vielä olemaan aihetta palata tähän luonnontutkimuksen piirteeseen ja m.m. osoittaa, mitenkä kovin rajoitetussa mitassa nykyaikainen tiede vasta on voinut kehittää mainitunlaisia ratsionaalisia systemejä, mitenkä suuri vielä on toisistaan kokonaan erillisten maailmantekijäin lukumäärä ja mitenkä saavuttamattoman etäällä on se yhtenäinen »maailmankaava», josta luonnontapahtumisen kaikki eri muodot voitaisiin dedusoida. Tässä kohden tarkastamme vain sitä kysymystä, onko _tällaisilla deduktiivista tietä kehitetyillä kausaaliarvostelmilla toisenlainen luonne kuin puhtaasti empiirisillä._

Useimmat nykyajan luonnontutkijat epäilemättä ovat taipuvaisia vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Onhan esim. sillä stereometrisellä argumentilla, jonka perusteella kemisti väittää, että ei voi olla enemmän kuin 2 sellaista isomeristä yhdistystä, joilla on kokoomus C4H_{10}, aivan samanlainen evidenssi kuin geometrisellä todistuksella! Pystyyhän kemisti sitovasti osoittamaan, että vain kahdessa tapauksessa kaikista niistä atomien ryhmityksistä, joita mainitut 4 hiili- ja 10 vetyatomia voivat muodostaa, kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, että siis vain kaksi ryhmitystä todellisuudessa on mahdollista! Tässä siis--siltä näyttää--väitetään todellisuudesta jotakin _loogillisen välttämättömyyden perusteella_. Ei pohjauduta enää pelkkään kokemukseen, ei pelkästään uskota luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen--niin totta kuin 2 × 2 = 4 _täytyy_ todellisuudesta ajatella määrätyllä tavalla.

Kuten näkyy, on ylläesitetty struktuurikemian tarjoama tapaus tarkastelunalaiselta puoleltaan samanlainen kuin kaikki ne tapaukset, jolloin _matematiikkaa_ yleensä sovitetaan todellisuudenajatteluumme. Ja täytynee todellakin myöntää, että ne eivät _Hume_n puolelta ole saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Vasta _Kant_in tietokritiikissä kohtaamme tietoisesti asetettuna tuon laajakantoisen kysymyksen: kohoaako todellisuudenajattelumme korkeammalle varmuuden asteelle silloin kuin siihen sovelletaan matematiikkaa? Sisältävätkö tällaiset ajattelutulokset sitä loogillista välttämättömyyttä, mikä on matemaattiselle ajattelulle ominaista (johtuen sen analyyttisestä luonteesta)?

Ennenkuin ryhdyn antamaan vastausta tähän kysymykseen--yhä edelleenkin silmällä pitäen ylläkäsiteltyä erikoistapausta--, on syytä parilla sanalla kosketella kysymystä: mitä järjellistä sisältöä on arvostelmassa, että todellisuudessa jotakin on tai tapahtuu »_välttämättömyydellä_» eikä vain _tosiasiallisesti_?

Tähän kysymykseen antaa mielestäni oikean vastauksen esim. _E. Becher_, kun hän sanoo:

»Kysymme, onko todellisuudentuntemukseemme nähden mitään merkitystä sillä, jos nimitämme a:n ja b:n säännöllistä seurantoa paitsi poikkeuksettomaksi, vielä välttämättömäksikin, jos sanomme: b:n täytyy seurata a:ta, se ei voi muuta kuin seurata a:ta! Ilmeisesti emme tämän kautta saa todellisuudesta tietää sen enempää kuin milloin meille sanotaan, b seuraa aina ja kaikkialla a:ta. Mutta näin ollen on yksinkertaisempaa ja selvempää puhua poikkeuksettomasta eikä ehdottomasta taikka välttämättömästä säännöstä.

Minuun nähden toimivana henkilönä on tietenkin olemassa eroa, jos sanon: minä tulen aina toimimaan näin, taikka: minun täytyy välttämättömästi toimia näin, sillä _minä_ saatan _kokea_ tämän täytymyksen pakon, välttämättömyyden. Mutta sanoessamme, että luonnossa b välttämättömyydellä seuraa a:ta, siirrämme tämän välttämättömyyden vieraaseen yhteyteen, tietämättä soveltuuko se sinne...

Paremmalla syyllä voidaan luonnonlakia eräässä toisessa mielessä nimittää välttämättömäksi. Kun todetusta laista johdetaan erikoisempi laki, täytyy minun tunnustaa jälkimäinen; se näyttää välttämättömältä sikäli kuin se on yleisemmän lain ja johtopäätöksen vaatima... Mutta tällöin me koemme tämän vaatimuksen eli välttämättömyyden. Samassa mielessä voidaan myöskin sanoa: b seuraa välttämättömyydellä a:ta, kun tämä johdetaan laista, poikkeuksettomasta säännöstä: koska a:ta aina seuraa b, täytyy niin välttämättömästi olla laita myöskin esilläolevassa määrätyssä tapauksessa. Tässäkin _minä_ päätellessäni koen tämän täytymyksen. Eikä käsitykseni luonnosta ole sen syvempi, jos sanon: b:n _täytyy_ seurata, kuin milloin sanon: b seuraa tässä tapauksessa, koska se seuraa aina.»[33]

Näin ollen näyttää siltä, että _todellisuudessa_ ei esiinny mitään eroa sen tapauksen välillä, jolloin sanomme, että jotakin tapahtuu välttämättömyydellä, ja sen jolloin vaan toteamme jotakin tosiasiallista. Mutta _subjektiivisestihan_ nämä tapaukset ainakin ovat erilaiset. Joskin siis kaikki tapahtuminen luonnossa olisi samanlaatuista, näyttää jäävän kiistämättömäksi, että me toisinaan _käsitämme_ sen välttämättömäksi, että me toisinaan tajuamme seurausta syyhyn liittävän loogillisen siteen.

Epäilemättä on tämä kuitenkin harhaluulo, joka on selitettävissä siten, että ajatuskehittelymme pohjaperustan loogillinen luonne on jäänyt tarkastelematta. Myönnetään tietysti, että johtopäätöksellä ei voi olla sen suurempaa varmuusastetta kuin premisseillä. Väite, että saattaa olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla loogillisessa mielessä välttämätön eli apodiktinen, koska sen premissit--hiilen valenssit ja isomerian säännöt--ovat pelkästään tosiasiallisia eikä mitenkään välttämättömiä. Jos nämä premissit ehdottomasti pitävät paikkansa, niin johtopäätös on välttämättömästi pätevä. Mutta koska premissien pätevyys on ehdonalainen sillä tavoin kuin kaikki kokemustieto on ehdonalaista--se kun edellyttää luonnontapahtumisen säännönmukaisuuden--niin johtopäätös on samalla tavoin ehdonalainen.

Ehkä siis myönnetään, että ylläoleva väite yhtävähän kuin mikään muukaan kokemusarvostelma on apodiktinen. Mutta--sanotaan--siitä huolimatta mainitunlainen arvostelma poikkeaa tavallisista kokemusarvostelmista. Siinähän ei ainoastaan todeta määrätty oloseikka--että voi olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jonka kokoomus on CH4--vaan samalla ilmaistaan se »riittävä peruste», se sisäinen syy, joka tekee meille tämän oloseikan niin luonnolliseksi, itsestään selväksi. Me emme sitä ainoastaan totea, vaan _käsitämme_ sen.

Tähän on sanottava seuraavaa. Me »käsitämme» puheenalaisen oloseikan, koska se--edellyttämällä eräät premissit--johtuu välttämättömyydellä eräistä avaruudenmielikuvamme sisäisistä suhteista. Mutta on otettava huomioon, mihinkä tämä välttämättömyys, tämä »riittävä peruste» kohdistuu. Me ryhmitämme--ajatuksissamme--viisi atomiamme kaikilla mahdollisilla eri tavoilla: me huomaamme ja voimme sitovasti osoittaa, että vain yksi tapaus tyydyttää eräitä vaatimuksia--että vain yhdessä tapauksessa »kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi»--, tämä pitää välttämättömästi paikkansa. Mutta millä perusteella voimme väittää, että tällä _ajatustuloksella_ on jotakin merkitystä reaalisiin hiilivety-yhdistyksiin nähden? Ainoastaan sillä perusteella, että tähänastisen kokemuksen mukaan hiilellä on määrätyt valenssinsa ja että se yhtyessään vetyyn näyttää noudattavan eräitä sääntöjä. Koska me uskomme luonnon säännönmukaisuuteen, luotamme siihen, että se vastakin niitä noudattaa. Mutta mitään _loogillista_ syytä, mitään »riittävää perustetta» siihen emme voi löytää. Ei suinkaan voida ehdottomalla varmuudella esim. väittää, että hiilen ja vedyn yhdistymisen mekanismi olisi jo nykyään kaikkia tekijöitänsä myöten tunnettu, se mahdollisuus ei suinkaan ole poissuljettu, että esim. jokin tällainen vähäpätöisyytensä vuoksi tähän saakka huomaamatta jäänyt tekijä jossakin yksityistapauksessa vaikuttaa sillä tavoin, että struktuurikemisti ennustuksissaan iskee harhaan. Tällainen mahdollisuus selvästi osoittaa, kuinka vähän aihetta meillä on puhua siitä, että loogillisessa suhteessa olisimme täydellisesti selvillä niistä edellytyksistä, joihin määrätty oloseikka todellisuudessa perustuu.

Yllä tarkasteltu stereokemian alalta lainattu esimerkki on siinä suhteessa erikoinen, että erittelyn alaisina olleiden kokemusarvostelmain näennäinen evidenssi perustui eräisiin geometrisiin välttämättömyyksiin. Kun luonnontutkimuksessa esiintyy tämäntapaisia arvostelmia, on tavallisempi tapaus se, että evidenssin perustana ovat _luku-_ eikä geometriset suhteet. Kun esim. jonkun taivaankappaleen rata osoittaa säännöttömyyksiä, laskee tähtientutkija tunnettujen lakien nojalla, missä häiritsijän täytyy olla. Hänen arvostelmansa: »Sillä ja sillä kohdalla avaruudessa täytyy sen ja sen kokoisen taivaankappaleen olla», perustana ovat eräät lukusuhteet. Mutta mitään ehdotonta varmuutta siitä, että taivaankappaleet todellakin matemaattisen tarkasti noudattavat laskelman pohjana olevia lakeja, ei asian luonnosta johtuen voida saada. (On todellakin voitu kysyä, onko gravitatiolaki ehdottomasti pätevä.)

Kaikissa tällaisissa tapauksissa, jolloin kokemustieto, käyttäen hyväkseen matemaattista harkintaa, näennäisesti kohoaa korkeammalle varmuusasteelle, kohdistuu arvostelmain evidenssi itse asiassa _yksinomaan_ matemaattiseen päättelyyn itsensä ja sen tuloksiin. Sensijaan se, että näillä tuloksilla on jotakin merkitystä todellisuudessa, on pelkkä »tosiasiallisuus», jonka ainoa »riittävä perusta» on se, että--»niin on tähänkin saakka ollut». Ja siinä tapauksessa, että kaikki maailmantapahtuminen olisi »selitetty», s.o. että olisi saavutettu yhtenäinen »maailmankaava», josta kaikki tapahtumisen muodot voitaisiin johtaa, olisi tämä ylimmäinen kaava itse pelkkä »tosiasiallisuus» emmekä voisi ilmaista mitään loogillista perustetta siihen, että juuri tämä kaava on ylin maailmanlaki. Sikäli kuin siis tieteellisen »selittämisen» päämääränä on keksiä se salattu »voima eli energia» taikka se »riittävä peruste», joka tekee välttämättömiksi juuri ne todellisuuden muodot, jotka me havaitsemme, ei tällaista päämäärää voida koskaan saavuttaa. Tässä merkityksessä on, kuten _Schopenhauer_ huomauttaa, yksinkertaisin mekaaninen ilmiö, kiven putoaminen yhtä »selittämätön» kuin esim. eläimen liike.[34] Mutta tieteellisellä selittämisellä ei voikaan olla mitään tällaista imaginääristä päämäärää, vaan sen ainoana pyrintönä on suurimmassa mahdollisessa määrässä yksinkertaistuttaa maailmankuvamme, mikä tapahtuu johtamalla ilmiöistä yhä yleisempiä lakeja ja koettamalla vähentää todellisuuden perustekijäin lukumäärää. Ja niin piankuin kaikkein yksinkertaisimpiin ilmiöihin tullaan, ei mikään »selittäminen» enää voi tulla kysymykseen; tutkimuksen ainoana tehtävänä voi silloin olla vain »kuvailu». Tätä tarkoitti fyysikko _Kirchoff_, kun hän aloitti Mekaniikkansa kuuluisalla määritelmällään, että mekaniikan tulee »_täydellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata luonnossa esiintyvät liikkeet»_, s.o. »ainoastaan esittää, mitä ilmiöitä esiintyy», kokonaan syrjäyttämällä voima-käsitteen.[35]

Senkin jälkeen kuin näin olemme tarkastelleet monimutkaisempiakin kokemusarvostelmia, joissa empiirinen aines peittyy matemaattisen deduktion verhoon, täytyy meidän tunnustaa _Hume_n käsitys näiden arvostelmain luonteesta oikeaksi. Enin mihinkä ihmisjärki pystyy on suuremman yksinkertaisuuden aikaansaaminen maailmankuvassamme ja yksityisilmiöiden johtaminen yleisistä laeista ja syistä. Täydellinen luonnontutkimus jättää todellisuuden sanan metafyysillisessä merkityksessä yhtä »käsittämättömäksi» kuin ennenkin.

Samalla on kuitenkin huomautettava, että on psykologiselta kannalta erinomaisen käsitettävää, kun tiedemiehet pitävät tieteittensä äärimäisiä perusteita välttämättöminä. Sillä vaikka onkin virheellistä väittää niillä olevan _loogillista_ välttämättömyyttä, on niillä tiedemiehen kannalta kuitenkin niinsanoaksemme käytännöllinen välttämättömyys. Samoinkuin tutkijalla hänen astuessaan uuteen ilmiöpiiriin kausaliteettiprinsiippi on välttämättömänä opastajana, jota ilman hän ei pääsisi askeltakaan eteenpäin, samoin työn edistyessä saavutetut yleiset lait itse puolestaan muuttuvat välttämättömiksi johtotähdiksi, kun käydään käsiksi yhä uusiin ilmiöryhmiin. _Ehkä_ voidaan näin ollen loogilliseltakin kannalta hyväksyä sellainen käsitys, joka nimittää »ajatusvälttämättömyydeksi» esim. sentapaista arvostelmaa, että kaikki todellisuudessa esiintyvät aineelliset yhdistykset voidaan muodostaa suhteellisen harvoista hajaantumattomista alkuaineista, kunhan vain pysytään tietoisena siitä, että tämä »loogillinen vaatimus» sata vuotta sitten ei vielä ollut edes kokemusseikka, että siis sanoja »ajatusvälttämättömyys» ja »logiikka» tässä on käytetty erikoisessa laajemmassa merkityksessä[36]--joka edellyttää tähänastisen kokemuksen ehdottoman pätevyyden. Mutta juuri tällainen »ajatusvälttämättömyys» tutkijan jokapäiväisessä työssä juuri tuleekin kysymykseen.

* * * * *

3. Fyysillisen kokemuksen alalla siis syy ja seuraus ovat »erillisiä ja irrallisia», »disjecta membra», joista tiedämme vain että ne poikkeuksetta seuraavat toisiaan--välittömästikö vaiko yhden tai useamman välijäsenen kautta, siitä emme voi mitään ehdottomasti varmaa sanoa, koska seuraus saattaa olla syyn funktio siinäkin tapauksessa, että yksi tai useampia välijäseniä eroittaa ne toisistaan.

Onko »psyykillisellä kausaliteetilla», sielunelämässä esiintyvällä syyn ja vaikutuksen seuraannolla tämä sama omituinen luonne?

_Hume_ koetti yksityiskohtaisesti osoittaa, että me sielunelämässä yhtä vähän kuin ulkoisessa havainnossa vaarinotamme mitään sisäistä sidettä syyn ja seurauksen välillä. Sanotaan, että me tahdossamme koemme sellaisen »voiman», josta vaikutus seuraa välttämättömyydellä. Mutta kuinka on siinä tapauksessa ymmärrettävissä, että meillä ei ole mitään käsitystä niistä välineistä, joiden kautta tahto aikaansaa tämän erinomaisen tuloksen? Miksi voimme liikuttaa toisia ruumiimme elimiä, esim. kieltä ja sormea, mutta ei toisia, esim. sydäntä ja maksaa? Ihminen, jonka käsi tai jalka äkkiä on lamaantunut, oppii vasta kokemuksesta, että hänen »tahtonsa» ja sen »voima» tässä tapauksessa ovatkin voimattomat. On ilmeistä, että tietoisuus tämän »voiman» vaikutuskyvystä aina perustuu kokemukseen.[37]

Mutta huolimatta _Hume_n selkeistä todisteluista, että me sielullisellakin alalla vasta _seurausten_ perusteella voimme päätellä vaikuttamista esiintyneen--mitä ulkoisiin tahdontoimintoihin tulee, on nykyinen psykologia silmäänpistävällä tavalla osoittanut _Hume_n olleen oikeassa, opettaessaan, että ponnistuksen tunteen välittävät tajuntamme tunto- eikä liikehermot, että me siis olemme tietoisia ponnistuksesta _vasta senjälkeen kuin vaikutus jo on tapahtunut_--, tästä huolimatta on _Hume_n jälkeenkin yhä uudelleen esiintynyt sellainen väite, että tahdontoiminnassa ilmenee meille erikoinen laji kausaliteettia, että me siinä tajuamme vaikuttamista jollakin tavoin välittömästi, »intuitiivisesti», eikä vasta seurausten eli vaikutusten perusteella, kuten ulkoisessa havainnossa. Riippumatta siitä seuraako tahdontoiminnasta mitään vaikutuksia vai ei, koemme muka tässä itsessään vaikuttamista. Senvuoksi, niin väitetään, on tahto enemmän kuin pelkkä poikkeukseton »antecedenssi», se on vaikuttava syy, juuri siinä merkityksessä, jonka _Hume_ tahtoi kieltää. Tahdontoiminnassa olisi siis tarjolla tapaus, »jolloin emme ainoastaan tiedä, että tämä tai tuo päätös säännöllisesti seuraa tätä tai tuota määrättyä miellesarjaa; vaan aivan välittömästi havaitsemme että se, mitä tajunnassa olemme kokeneet, tekee juuri tämän päätöksen synnyn oikeutetuksi. Kausaalisuhde on tässä _itsessään selvä_, eikä ainoastaan, kuten kaikkialla muualla, vain _tosiasiallinen_ seuraamussuhde.»[38]

Puheenalainen käsitys tahdontoiminnasta on itse asiassa spekulatiiviselle psykologialle tunnusmerkillinen, ja loogikkojen kritiikistä huolimatta[39] se on tässä leirissä pysynyt voimassa meidän päiviimme saakka. Viimeksi sitä on pontevimmin edustanut _Th. Lipps_ ja hänen oppilaansa (_Pfänder_ y.m.). Näiden edustamassa muodossa tuo oppi sisältää, että tahdontoiminnassa havaitaan erikoinen »tajunnanelementti», jota ei enää voida yksinkertaisempiin tekijöihin eritellä, puhdas »pyrkimyksen» (»Streben») elämys, jossa »minä» kokee itsensä vaikuttavana voimana.

Ei nyt olisi syytä puuttua tähän oppiin, joka empiirisen sielutieteen valossa esiintyy metafyysillisten ennakkoluulojen tuotteena ja johon näin ollen ei voida kokemussyillä vaikuttaa, ellei toisaalta voitaisi esittää vallan musertavilta näyttäviä dialektisiä perusteita tällaista käsitystä vastaan ja ellei toisaalta tämä spekulatiivisen psykologian pääkäsite olisi eräs _vitalistisen_ ajattelun tärkeimmistä perusteista.

Täytyy näet kysyä: Onko tuo puhdas »pyrkimys», tuo ehdottoman »itsetoiminnan» eli »aktiivisuuden» elämys _tunteen_omainen tila? Sitä se ei voi olla, sillä mikään _tunne_ ei voi sisältää _tietoa_; »pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys taas sisältää määritelmän mukaisesti apriorista tietoa siitä, että tahdollamme on kyky aikaansaada vaikutuksia; mehän tässä elämyksessä, niin väitetään, koemme vaikuttamista, havaitsemme siis määrätyn oloseikan. Joko siis »pyrkimys» on vain määrätynlainen tunnetila, jolloin se ei sisällä mitään tietoa vaikuttamisesta, taikka se sisältää tällaista tietoa-- ja silloin täytyy kysyä: mihinkä tämä tieto perustuu? Se ei voi perustua mihinkään muuhun kuin kokemukseen, sillä »_vaikuttaminen_», joka on olemassa ja joka koetaan ennenkuin se on aiheuttanut mitään muutoksia, on tarkalleen sama kuin »vaikuttamattomuus». Ennenkuin »minä» ryhtyy vaikuttamaan, saattaa se ainoastaan tietää, että se siihen kohta ryhtyy, mutta onko se todellakin vaikuttanut, sen se saattaa havaita vain niistä muutoksista, joita sen »vaikuttaminen» on aiheuttanut.

Ei nähdäkseni ole ensinkään vaikeata ymmärtää, millä tavoin puheenalainen käsite on kehittynyt. On kiistämätöntä, että me toimiessamme _jossakin_ merkityksessä tajuamme olevamme »aktiivisia». Jos nyt lähdetään spekulatiivisen psykologian tavoin puhtaasti käsitteellistä tietä selvittelemään, missä tämä »aktiivisuus» piilee, johdutaan kulkemaan seuraavantapaisia ajatusteitä: Kuollut luontokappale, esim. toimiva kone, ei ole »aktiivinen», siinä tapahtuu vain passiivisia liikuntoja. Mitä täytyy tällaisiin »passiivisiin» liikuntoihin tulla lisäksi, jotta esiintyisi »aktiivisuutta». Ei näytä riittävän, että elottoman koneen sijalle astuu »psyykillinen mekanismi», jossa mielikuvat herättävät toisia mielikuvia tai tunteita tai lihasliikkeitä: onhan kaikki tämä pohjaltaan samaa laatua kuin ulkoinen tapahtuminen eli »passiivista» liikuntoa. Ei, »aktiiviseksi» saattaa toiminnan tehdä vasta erikoinen »aktiivisuuden» elämys!

Parempaa todistusta puheenalaisen spekulatiivisen käsitteen epäilyttävästä luonteesta kuin viittaus sen ilmaiseman ominaisuuden _absoluuttisuuteen_ ei tarvita. »Pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys on _ehdotonta_ toimintaa, on toiminnan käsite »puhtaaksi viljeltynä». Mutta todellisuudessa ei esiinny mitään absoluuttisia, vaan ainoastaan relatiivisia ominaisuuksia.[40]