Part 3

Nyttemmin, milloin Frans Ferd. Vempele vieraisilla ollessaan keksii koiperhosen, ei hän ole sitä huomaavinaan, ennenkuin on kysynyt:

— Aikooko herrasväki muuttaa, vai jääkö herrasväki vielä tähän huoneistoon?

PAPPA RAUKKA!

Mamma ja lapset ovat maalla.

Mutta papan täytyy olla Helsingissä ansaitsemassa perheelleen jokapäiväistä leipää.

— Pappa raukka! huokaa mamma silloin tällöin.

Ja ajattelemattomat lapsetkin ajattelevat joskus: pappa raukka!

Niinpä niin. Pappa raukka. Joka ei saa nauttia maaelämän suloja matalassa, rappeutuneessa ja harakanpesän kaltaisessa kalastajamajassa ulkona saaristossa, missä maito ja munat ja voi ja muut on soudettava kahden kilometrin päässä olevasta naapurisaaresta, silloin kun myrskyltä voi soutaa, ja muut ruokatavarat tuotettava Helsingin torilta tai halleista. Aina sataa ja aina tuulee ja aina on kylmä, niin että hampaat suussa kalisevat, semminkin kun polttopuut ovat niin vähissä, ettei niitä voi käyttää muualla kuin keittiössä.

Ja niin edespäin. Miksi jatkaa? Kaikki saaristossa kesäänsä viettäneet tietävät nämä asiat. Ja niiden, jotka eivät ole siinä asemassa olleet, on parasta jäädä tietämättömyyteen. Ne, jotka tietävät, sanovat ehkä: mamma raukka! Mutta me emme sano. Me säälimme pappaa. Mammahan on kesälaitumella, kesälomalla, luonnon helmassa, nauttimassa Pohjolan kauniista, vaikka ah, niin nopeasti katoavasta kesästä. Mutta pappa, pappaparka, jonka täytyy olla melkein koko kesä kuumassa ja kuivassa ja pölyisessä ja ikävässä Helsingissä, turmella terveytensä päivien raadannalla ja hermonsa suurkaupungin kuluttavassa hälinässä, kaivaten perhettään, kotiaan, joka huolettomana ja riehakkana pyllyilee vehmailla kesälaitumilla...

Kun mamma illalla on saanut lapset hengissä, vaikkakin läpimärkinä, nuhaisina ja viluisina kotiin jyrkiltä, livettäviltä ja hengenvaarallisilta rantakallioilta, saanut heidät siivotuksi, ja kun hän vihdoin on itsekin lopen nääntyneenä päässyt vuoteeseensa, ajattelee hän osapuilleen seuraavaan tapaan:

— Jumalan kiitos, että tämäkin päivä taas on lopussa! Mutta mehän saamme joka tapauksessa olla maalla, saaristossa... pappa raukan täytyy aina vain olla kaupungissa...

Vilkaiskaamme nyt ohimennen, kuinka pappa raukka kaupungissa jaksaa.

Aamulla herää pappa raukka verraten myöhään, jonkin verran raukeana kenties, mutta muuten ilmeisesti tyytyväisenä elämäänsä. Hän pukeutuu kiireesti, pistäytyy parturissa ja menee konttoriinsa, vilkaisee sanomalehtiä ja lähtee aamiaiselle puolen tunnin kuluttua. Syötyään tunnin verran aamiaista soittaa pappa raukka konttoriinsa ja kysyy, onko siellä mitään erikoista. Konttorista vastataan, niinkuin eilenkin ja kaikkina edellisinä, päivinä, ettei ole mitään erikoista, ja pappa ilmoittaa puhelimessa olevalle neidille, että hän tulee hetken kuluttua konttoriin, jos joku kysyy. Hänellä on vähän asioita kaupungilla.

Pappa raukka on tavannut pari muuta pappa raukkaa, joiden seurassa päiväkahviaika juoksee niin liukkaasti, että pappa raukka kelloon katsoessaan säpsähtää ja huomauttaa toisille papoille, ettei hän voi ymmärtää, miten se aika niin pääsi livahtamaan. Täytyyhän tästä mennä konttoriinkin asioita hoitamaan, tulkaa te mukaan! Toiset papat tekevät tämän uhrauksen, ja istuvat sitten tunnin verran pappa raukan konttorissa polttelemassa sikaria ja neuvottelemassa tärkeistä kysymyksistä, joista tärkein on se, missä päivällinen syötäisiin.

Kun siitä vihdoin on päästy yksimielisyyteen, onkin konttoriaika jo lopussa, ja pappa raukka päästää pienen huokauksen ja lähtee ystäviensä seurassa päivälliselle.

Päivällinen kestää kello 7:n korville. Mutta silloin tulee uusi murhe: mihin mentäisiin illalla?

Päätetään, että mennään operettiin, ja vasta operetissa ratkaistaan, missä illallinen on syötävä.

Samaan aikaan kun mamma illalla levolle päästyään ajattelee, kuinka yksinäinen ja iloton tämäkin ilta mahtaa, papalle olla autiossa, kesäkunnossa olevassa ja naftaliinille haisevassa huoneistossa, paukuttaa pappa juuri innokkaasti käsiään operetin kolmannelle näytökselle.

Auringon noustessa Helsingin horisontissa nähdään papan seurueineen ajavan autolla kotia kohti, iso sikari hampaissa. Pappa näyttää vähän väsyneeltä, eikä ihme.

Pappa raukka!

ANJOVISPURKKI

Vekaraiset ja Kyyhkyset asuvat kesällä maalla.

He asuvat aivan lähekkäin ja ovat mitä parhaita ystäviä. Herra Vekarainen kynii herra Kyyhkystä korttipelissä kolmesti viikossa, ja rouva Kyyhkynen huomauttaa miehelleen neljästi viikossa, ettei rouva Vekaraisella ole mitään omintakeista pukeutumisaistia, vaan matkii tämä aina häntä, rouva Kyyhkystä.

Sitäpaitsi ovat perheet eri puoluetta ja vaihtavat aina lehdet keskenään.

Eräänä lauantaina, kun Kyyhkyset olivat kahvilla Vekaraisten verannalla, sanoi hra Kyyhkynen:

— Meidän olisi ruvettava retkeilemään tässä kauniissa ympäristössä. Meidän olisi kalastettava, ja sitten syötävä rantakalaa Kaikusaaren rannassa. Ei mikään ole niin hyvää kuin kalakeitto, joka on keitetty juuri järvestä nostetuista kaloista.

— Juu, sanoi hra Vekarainen. — Jos siihen mättää runsaasti voita.

— Niin, sanoi rouva Vekarainen. — Se on onnellinen ajatus.

Ja rouva Kyyhkynen kierautti kauniita pumpulasilmiään ja huokasi:

— Se olisi iiiiiiihanaa...!

Sunnuntaina aamupäivällä tuli retkestä tosi. Rouva Vekarainen hommasi padan ja ruokatarpeita, rouva Kyyhkynen toi kahvipannun ja mitä siihen kuuluu. Herrat pitivät huolta kalastustarpeista.

Vekaraisilla on moottorivene. Perämoottori. Se kulkee enimmäkseen vain takaperin — uuden kuun aikana kulkee se kyllä joskus etuperinkin — mutta se ei haittaa, kun ei ole näkijöitä.

Sitten astuttiin Vekaraisen haahteen ja ajettiin perä edellä Kaikusaareen.

Rouvat rupesivat laittamaan leiriä kuntoon, sittenkun herrat olivat koonneet metsästä risuja ja tehneet kahvitulen, jota he nimittivät nuotioksi.

Vekarainen ja Kyyhkynen lähtivät onkimaan ja uistinta vetämään.

He palasivat kahden tunnin kuluttua takaisin ilman kaloja ja ilman uistinta. Se oli jäänyt järven pohjaan.

— Kala ei syönyt, ilmoitti Vekarainen.

— Emmekä me syö kalaa, lisäsi Kyyhkynen, jolla on taipumusta sanansutkauksiin myöskin vastoinkäymisten aikana.

— Mutta minä tahdon ruokaa! sanoi Vekarainen. — Minun on nälkä.

— Ruokaa kyllä on, huomautti rouva Vekarainen, joka oli kattanut päivällisen kalliolle levitetylle valkoiselle liinalle. — Mutta liemiruokana on nyt vain kahvi.

Ja ojentaen miehelleen anjovispurkin sanoi hän:

— Oletko kiltti ja aukaiset tämän.

— Missä on anjovispurkkiveitsi? kysyi hra Vekarainen.

— Ikävä kyllä unohtui se kotiin.

— Tietenkin! huomautti Vekarainen. — Minä en olisi koskaan unohtanut sitä.

— Sinähän et unohdakaan mitään — paitsi joskus itsesi yöksi kaupunkiin, niinkuin viime viikolla, myönsi rouva Vekarainen.

Herra Vekarainen ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata. Hän otti puukon tupostaan ja alkoi sen kärjellä sorkkia anjovispurkkia.

— Siirry kauemmaksi, ettet roiskauta meidän päällemme suolavettä, neuvoi rouva Vekarainen. — Ja varo pukuasi!

Vekarainen siirtyi lähellä olevan pensaan taakse, mistä rupesi kuulumaan ähkimistä ja epäselvää mutinaa.

— Etkö ala jo joutua? kysyi rouva Vekarainen parin minuutin kuluttua.

— Alkakaa te vain syödä, minä tulen sitten kun olen saanut tämän auki, kuului hra Vekaraisen hieman hermostunut ääni pensaan takaa.

Toiset ryhtyivät aterioimaan.

Hetken kuluttua kuului pensaan takaa rapsahdus ja sitä seuraava kirous.

— Nyt se katkaisi puukkonsa! ilmoitti Kyyhkynen.

— Anna olla, jollet saa auki, ja tule syömään! huusi rouva Vekarainen.

— Sen _pitää_ tulla auki! vastasi vihainen ääni pensaan takaa.

— Olkoon sitten syömättä! julisti rouva Vekarainen.

— Aina se on niin itsepäinen!

— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra Kyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.

Silloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään, heitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden kuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän ylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti niin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja sadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta muuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.

Rouva Vekarainen ja aviopari Kyyhkynen vain nauroivat tätä möykkäämistä.

Vihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi muodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja äyhkäisi:

— Koeta nyt sinäkin vuorostasi!

Sitten alkoi hän syödä.

Kyyhkynen nauroi, alkoi leikkiä anjovispurkilla ja takoi sitä eri puolilta nyrkinkokoisella kivellä.

Äkkiä karjaisi hra Kyyhkynen, hyppäsi pystyyn, pyyhki kasvojaan, hoiperteli ulvoen ja sokean tavoin eteensä hapuillen rantaan, lysähti polvilleen ja alkoi huuhdella vedellä silmiään.

— Hahaha! nauroi hra Vekarainen riemuissaan.

Anjovispurkkiin oli tullut pieni reikä, ja Kyyhkynen oli saanut suolavesisuihkun suoraan molempiin silmiinsä.

Hetkistä myöhemmin tarttui hra Kyyhkynen jälleen anjovispurkkiin ja nakkasi sen sadatellen kauas järveen.

YLLÄTYS

Kesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili konkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.

Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman kevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:

— _Siinähän_ sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko, ettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä iltana _justiinsa_ klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän huvilallemme! Krapuja... _ynnä muuta_! Pira-rimppan-pimppan-piraraa... onko päätetty?

— On! huusi Herman Hynttylä syvällä vakaumuksella.

Hynttylä rakastaa nimittäin krapuja ja varsinkin niihin kuuluvaa ynnä-muuta.

— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen menojaan.

— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka sydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada pyhänseutu kulumaan?

Konttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua soitti maalaisserkku Tuomainen:

— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni oli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta talonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on mennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?

— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin vuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko huoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi petattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa, jossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte jotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä luulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä konttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään mitään... mitäs se nyt... terve näkemiin!

Rouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt valmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan junalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä ja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei Hermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt oli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa — ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden korvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä olisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän raosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi...

Viimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p., ja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti eteisen oven.

— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on tullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu ja vaalea suvipaltto... mutta _mitä_...!

Veri tuntui jähmettyvän rouva Hilma Hynttylän suonissa.

Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä olevalla pyöreällä pöydällä.

Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu... tähänkö siis on tultu... tähänkö... tähänkö... tähänkö... tähänkö tähänkö tähänkö tähänkötähänkötähänkötähänkö...?

Kahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.

Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli tullut.

Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.

Jaa, hirmu!

Se oli siis totta!

Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies, rauhallisesti kuorsaten, _kuorsaten_, ilman mitään omantunnon tuskia! Haa, konna!

Ja toisessa sängyssä — _hauen omassa sängyssään_, rouva Hilma Hynttylän laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.

Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa! Poliisi! Pyöveli!

Hän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas permannolle niin että mätkähti, ja kirkui:

— Pois sängystäni, ulos, putkaan, rietas nainen!

— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi tukasta.

Silloin tunsi rouva Hynttylä hyvän ystävänsä rouva Tuomaisen ja kirkaisi:

— Vai _sinä_ se olet... sinä, sinä... kyykäärmeen sikiö!

Vihdoin heräsi hra Tuomainenkin, joka yleensä on hyvin sitkeäuninen.

Hän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi silmiään ja mutisi:

— Häh... mikä on? Paljonkohan kello on... nukuttaa...

Sitten sai hän kokonaan silmänsä auki ja sanoi:

— Kah, Hilmahan se on! Terveisiä maalta! Kyllä me muutimme lakanat...

Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.

— Mi-missä... on... Hermanni?

Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin, miltei mielettömin katsein.

MANSIKKA-AIKANA

— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita, ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.

— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.

— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos haluat.

Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.

Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli iso mansikkatuohinen.

— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen äänellä:

— Suutarin, vastasi poika kaivellen nenäänsä.

— _Sitten sinulla on pikiset sormet_, sanoi Pöhkönen.

— Ei ne ole piessä, ne ovat vain muuten likaiset, selitti suutarin poika.

— Niillä sormillako sinä olet nuo marjat poiminut?

— Kyllä minä pesin ensin käteni, valehteli poika.

Hra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta vähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.

— No paljonko sinä niistä tahdot? tiedusteli Pöhkönen.

— Minkä herra antanee, ilmoitti suutarin poika alistuvalla äänellä.

— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä mieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa nylkemään kaupunkilaisia.

Poika alkoi solmia nyyttiä kiinni ja selitti:

— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.

Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.

— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto...

— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi herra Pöhkönen.

— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa...

Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa vastapäisellä puolella salmea.

Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.

— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa näin kesällä!

Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole syöneet niin hyvää paistia.

Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa kuin mansikoita.

— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!

— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea epämääräistä sisällistä levottomuutta.

Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan käärittynä.

Hra Pöhkönen synkistyi.

Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri mansikoiden ystävä.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä pelastettavissa oli.

— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!

Rouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita, sanoen:

— Äärettömän kauniita mansikoita!

Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.

— Olkaa hyvä, herra Kippura! sanoi rva Pöhkönen.

— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. — Minulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu minulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään, että niiden joukossa oli ollut käärme.

— Mutta Petteri...! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia ruokapöydässä!

— Suuri, musta kyykäärme! jatkoi hra Petteri Pöhkönen itsepintaisesti.

— Se ei tee mitään! rauhoitti hra Kippura herra ja rouva Pöhköstä.

— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka puussa oli suuri käärme, hi, hi...

Hra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä ympäristössään.

Ja Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa mansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan maiskutellen.

Petteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa Kemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän lopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.

— Eikö saa olla lisää, Lilli kulta? kysyi emäntä.

— Kiitos, riittää jo! vastasi Lilli kulta.

— Mutta herra Kippura ottaa varmaankin lisää! kehoitti rva Pöhkönen.

— Kyllä, kiitos! vastasi Jussi Kippura iloisesti.

Mutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä mansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen, _kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla_ irti, kaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin mansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.

MOOTTORI

J.U. Viiriäisen moottorivene oli vihdoinkin laiturin kyljessä, uutena ja miellyttävänä. Viiriäinen oli antanut siitä kaikki rahansa ja vekselin.

Aamiaisen syötyään sanoi hra Viiriäinen:

— Menen veivaamaan moottorin käyntiin ja teen koematkan kaupunkiin.

— Lupaatko, ettet hukuta itseäsi? kysyi rouva Viiriäinen, riippuen hra Viiriäisen kaulassa.

— Lupaan! vastasi hra Viiriäinen.

— Lupaatko, että tulet ennen auringonlaskua takaisin kaupungista? kysyi rva Viiriäinen.

Hra Viiriäinen ei ollut kuulevinaan kysymystä ja huusi lapsille, että veisivät hänen öljytakkinsa moottorivenheeseen.

Rouva Viiriäinen riippui J.U. Viiriäisen kaulassa ja kysyi:

— Lupaatko?!

— Lupaan! mörähti J.U. Viiriäinen, kun rva Viiriäisen 83 kg alkoivat pakottaa hänen niskaansa.

Sitten lähti hän pistämään moottorin käyntiin.

Laiturille tulivat katsomaan lähtöä rva Viiriäinen, hänen neljä lastaan, joista kolme tyttöä, palvelijatar ja naapuritalon päiväläisen akka.

Hra Viiriäinen astui moottoriin, katsahti ympärilleen, koetteli peräsinratasta, kumartui ja pyöräytti veivitankoa.

— Sssst! sanoi moottori.

— Moottori sanoi jo että »ssst»! huusivat lapset.

Laiturille tuli naapuritalon päiväläinen ja yksi tuntematon mies, joka oli avojaloin ja pitkä ongenvapa kädessä.

Hra Viiriäinen veivasi toisen kerran ja sitten peräkkäin yhdeksän kertaa, ja moottori sanoi aina »ssst!»

— Eikö isä saa moottoria pyörimään? kysyivät lapset.

— Hiljaa, ei saa häiritä isää! sanoi äiti.

Hra Viiriäinen riisui takin yltään ja ryhtyi veivaamaan. Salmen toisella rannalla olevalle laiturille tuli istumaan asioitsija Pökkelö, joka ojensi teatterikiikarinsa kohti Viiriäisen moottorivenettä.

Viiden minuutin kuluttua ojentautui hra Viiriäinen täyteen pituuteensa, pyyhkäisi paidanhihalla otsaansa ja tuijotti järvelle, joka lepäsi hänen edessään ikävystyttävän tyynenä.

Toiselle laiturille olivat saapuneet rouva Pökkelö ja hänen naimattomat sisarensa, jotka viittailivat toisilleen ja käyttivät vuoronperään teatterikiikaria.

— Jos Hilma on hyvä ja käy noutamassa minun pöydältäni kirjan, jonka kanteen on painettu »Moottorimiehen käsikirja», sanoi J.U. Viiriäinen palvelustytölle.

Saatuaan kirjan istuutui hän moottorin peräpenkille lukemaan. Hän luki 5 minuuttia. Tuntematon avojalkainen mies nosti ongenvavan olalleen ja lähti kävelemään rantaa pitkin pois laiturilta. Toiselta rannalta poistui rouva Pökkelö, mutta naimattomat sisaret olivat lisäytyneet yhdellä, joten summa pysyi entisellään.

Sitten riisui hra Viiriäinen liivinsä, ryhtyi vääntelemään moottorin hanoja, kaatoi kannusta kuuteen paikkaan öljyä, käänsi erästä nappulaa, kurkisti koneen alle, katsahti epäluuloisesti moottoriin, puri hammasta, kumartui äkkiä ja tempaisi voimiensa takaa veivistä.

— Shytt-shytt! sähähti moottori.

— Te tanoi kakti kertaa »hyt hyt»! ilmoitti nuorimman edellinen lapsi.

Hra Viiriäinen alkoi veivata raivokkaan näköisenä, väänteli välillä hanoja, kaatoi öljyä ja bensiiniä, veivasi taas, nousi, potkaisi moottoria ja avasi suunsa.

— Hilma vie lapset pois! huusi rouva Viiriäinen hätäisesti.

Kun Hilma oli vienyt lapset pois, kirosi hra Viiriäinen niin, että päiväläinen hätkähti ja päiväläisen akka pani kätensä ristiin, siunasi ja lähti kiireesti laiturilta. Toisella rannalla huusi asioitsija Pökkelö jotakin huvilaansa päin, minkä jälkeen rouva Pökkelö juoksi takaisin laiturille.

Sitten veivasi hra Viiriäinen kolme minuuttia, sitten hyppäsi hän laiturille, juoksi rannalle, otti metrin pituisen koivuhalon, juoksi takaisin, hyppäsi moottoriin ja iski moottoria halolla niin paljon kuin jaksoi.

Sitten otti hän takkinsa ja liivinsä kainaloon, läksi sisään ja tilasi pikapuhelun kaupunkiin.

Sitten lähtivät Pökkelön sukulaiset ja Pökkelö sisään toisella rannalla olevalta laiturilta, ja Pökkelö asettui kiikari kädessä istumaan paitahihasillaan ikkunan ääreen.

Illemmällä tuli Viiriäisen laituriin moottorivene, joka lähti hinaamaan pois Viiriäisen moottoria.

Äiti on vitsan uhalla kieltänyt lapsia kysymästä isä Viiriäiseltä, minne moottorivene on joutunut.

RATKAISUN EDELLÄ

Katua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut vanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.