Part 2

Koko valkoisen Suomen kansan onnentoivotukset seuraavat _Avancea_. Me toivotamme sille mahdollisimman paljon jääkarhuja ja mahdollisimman suuria valaskaloja, sen tyylisiä kuin profeetta Joonan nielijä. Mitä enemmän valtio nylkee jääkarhuja, sen vähemmän sen toivottavasti tarvitsee nylkeä meitä, uskollisia, mutta köyhiä alamaisiaan.

KUN KORVAT HUMISEVAT

Istutaan kurkku-, nenä- ja korvalääkärin odotushuoneessa.

Saapuvilla kymmenkunta kurkku-, nenä- tai korvapotilasta.

Toisella puolen huonetta istuu vakavan näköinen keski-ikäinen naishenkilö.

Toisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen ikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan hopeakoukkuiseen keppiin.

Muut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä ja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä oleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.

Ikäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos ikkunasta.

Hän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja järkähtämättömästä.

Hän on ilmeisesti valitsemassa itselleen puhetoveriuhria.

Vihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan naishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee korviaan.

Äkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki säpsähtävät:

— Humisevatko teidän korvanne?

— Jaa, kuin?

— Humisevatko teidän korvanne? huutaa ikäherra.

— Humisevat.

Äänettömyys.

Aletaan taas katsella kuvalehtiä, tauluja ja ulos kadulle.

Sitten kysyy naishenkilö huoneen toiselta puolen:

— Humisevatkos teidänkin korvanne?

— Kuinka?

— Humisevatkos teidänkin korvanne? huutaa nainen.

— Humisevat! vastaa ikäherra pontevasti.

Äänettömyys.

Sitten ikäherra:

— Ovatko ne jo kauankin humisseet?

— Jaa, kuin?

— Ovatko ne jo _kauankin_ humisseet?! huutaa herra.

— Jaa, kauanko... noin parikymmentä vuotta.

— Kuinka?

— Parikymmentä vuotta! huutaa naisihminen.

— Jassoo, pari kolme vuotta.

Äänettömyys.

Naisihminen:

— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?

— Kuinka?

— _Ovatkos herran korvat kauan humisseet_?!

— Ovathan ne humisseet jo kauankin, hiisi vie!

— Vai jo viisi vuotta...

Äänettömyys.

Ikäherra:

— Ovatko teidän korvanne humisseet koko ajan?

— Jaa, kuin?

— Ovatko teidän korvanne koko ajan humisseet?

— Eivät sentään aina.

Äänettömyys.

Naishenkilö:

— Ovatkos herran korvat yhtämittaa humisseet?

— Häh?

— Humisevatkos herran korvat ihan alituiseen?

— Eivät ne aina humise.

Naishenkilö:

— Onkos se humina aina pahentunut?

— Kuinka?

— Onkos se humina ollut pahentumaan vai paranemaan päin?

— Huminako... on! Kuinkas se teidän huminanne?

— Jaa, kuin?

— Entäs _teidän_ huminanne?

— Kyllä se humina on tahtonut aina vain pahentua...

— Jassoo.

Pitempi äänettömyys.

Sitten naishenkilö:

— Mitäs herran korville on tehty?

— Kuinka?

— Mitäs se lääkäri on herran korville tehnyt?

Ikäherra, katkerasti:

— P—u hänet tiesi!

Naishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan hieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.

Alkaa sitten kuin anteeksipyydellen selittää:

— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja niistä on otettu jos vaikka mitä.

Naishenkilö näyttää leppyvän:

— Ja yhä vain humisevat?

— Kuinka?

— Ja sittenkin vain humisevat?

— Tietysti.

— Mitäs siellä sitten on, kun niissä on niin paljon tekemistä?

— Missä?

— Herran korvissa.

— Pi... kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko pää mätää täynnä.

— Se on hyvin ikävää!

— Kuinka?

— Se on hyvin ikävää!

— Jassoo... vai niin.

Äänettömyys.

Ikäherra:

— Mitäs sille teidän huminallenne on tehty?

— Jaa, kuin?

— Mitäs...

_Lääkäri_ (katsoo ovelta):

— Numero neljä!

Vakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen, joten keskustelu keskeytyy.

Vanha herra alkaa tähystellä toista puhetoveria.

KIRJE

Jussi Tuohuksen ja Kaaleppi Tornimäen välit ovat nyt toistaiseksi vähän viileät. Jussi Tuohus ei käy polttamassa Kaaleppi Tornimäen savukkeita, ja jos seurassa joku yrittäisi ruveta puhumaan hyvää Kaaleppi Tornimäestä, niin saisi hän Jussi Tuohuksesta kiivaan vastustajan.

Jussi Tuohus on näet sitä mieltä, että Kaaleppi Tornimäki on käyttäytynyt häntä kohtaan _erittäin_ sikamaisesti. Kun taas Kaaleppi ei ole mielestään tehnyt Jussille mitään pahaa.

Kaalepin rouva oli sanonut Kaalepille, että mitä se tuo epäsympaattinen Tuohus aina juoksee sinun luonasi häiritsemässä työtäsi ja karistelemassa tupakantuhkaa matolle ja sotkemassa kirjahyllyjä ja...

Kaaleppi oli keskeyttänyt ja sanonut, että eihän se vielä mitään. Se on vielä pientä. Ja sekin, että se vippaa minulta vähän väliä rahoja, muistamatta koskaan maksaa takaisin...

— Kun olisivat nekin rahat säästöpankissa! huokasi rouva Tornimäki.

— Ne rahat eivät koskaan joudu säästöpankkiin, ennusti Kaaleppi Tornimäki.

— Mutta se ei ole ikävintä. Ikävintä on, että se aina myllää minun papereissani, joiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja lukee kirjeitäni, jotka ovat sattuneet jäämään pöydälle, kun minun pitää välillä hypätä puhelimeen eteiseen, ja sitten juoruaa tuttavilleen, mitä on niistä lukenut. Vaikka niissä ei mitään valtiosalaisuuksia olekaan, niin ilkeää se kuitenkin on. Mutta eihän sitä viitsi vanhaa kasvinkumppaniansa suorastaan haukkumaankaan ruveta, kun ei tapaa sitä itse teossa.

— Sinun pitäisi antaa hänelle joskus hieno viittaus, arveli rouva Tornimäki.

— Hieno viittaus! toisti Kaaleppi Tornimäki halveksivasti. — Minun pitäisi antaa hänelle hyvin _paksu_ viittaus, sillä hienot viittaukset eivät Jussiin pysty, mutta minä olen liian hyvänahkainen mies. Ilkeäähän on mennä vanhalle tuttavalle sellaista sanomaan. Mutta jokin keino tässä täytyy keksiä, huokasi Kaaleppi.

Seuraavana päivänä, kun Kaaleppi Tornimäki oli kiireellisimmässä työtouhussaan, soi ovikello kovasti ja pitkään, ilmoittaen Jussi Tuohuksen tulon.

Jussi Tuohus tuli paremmanpuoleisilta aamiaisilta hyvinvoipana ja punakkana ja huolettomana, astui koputtamatta sisään Kaalepin työhuoneeseen ja nakkasi hattunsa sohvapöydälle ja valitsi parhaan sikarin laatikosta ja heittäytyi loikomaan sohvalle, nostaen jalkansa tyynylle — Jussi Tuohus ei käytä kalosseja, niinkuin hänen kengistään etenkin näin keväiseen aikaan hyvin näkyy — ja sanoi kirjoituspöydän ääressä istuvalle Kaalepille, että »oleppas hyvä ja nakkaa minulle tulitikut». Sytytettyhän sikarin alkoi hän sitten kertoa kaupungin juoruja, jotka eivät Kaaleppia erikoisemmin huvittaneet, ja muisti välillä, että »apropoo, sattuuko sinulla olemaan satamarkkanen huomiseen?»

Kaaleppi Tornimäki sanoi, ettei hänellä nyt satu olemaan lompakossaan kuin 50 mk, mutta jos Jussi pistäytyy huomenna, niin saa hän sen satalappusen. Jussi Tuohus tyytyi siihen ja vastasi, että hyvä on.

Jussi Tuohus oli huomannut, että Kaaleppi Tornimäki oli Jussin sisäänastuessa sysännyt erään edessään olleen, avonaisessa kuoressa olevan kirjeen kiireesti syrjään ja nostanut jonkin kirjan sen päälle. Jussi Tuohus päätteli, että kirjeessä mahtoi olla jotakin erikoista, ja kun eteisessä puhelin vähän ajan kuluttua kilisi ja Kaaleppi meni vastaamaan, nousi Jussi sohvalta, astui kirjoituspöydän ääreen, sai kirjeen käteensä ja lukaisi sen kiireesti.

Kaaleppi oli vielä puhelimessa, kun Jussi Tuohus posket leimuten kulki päällystakki auki ja hattu takaraivolla eteisen läpi ulko-ovelle.

— Joko sinä nyt menet? kääntyi Kaaleppi Tornimäki kysymään.

— Jo! sanoi Jussi Tuohus omituisella, tukahtuneella äänellä. — Hyvästi!

Ja Jussi meni, paiskaten oven tarpeettoman kovasti kiinni.

Kun Kaaleppi Tornimäki hetken kuluttua palasi puhelimesta huoneeseensa, hymyili hän vähän aavemaista, puoleksi pelästynyttä, puoleksi toivorikasta hymyä, ja kiiruhti pöytänsä ääreen.

Kirje oli entisellä paikallaan kirjan alla, mutta se oli toisinpäin kuin Kaaleppi oli sen asettanut, ja kuori oli vähän rypistynyt.

Kirje oli aivan asiallinen ja kuiva kirje jollekin kaukaisemmalle sukulaiselle. Siinä puhuttiin jonkin paikan saantimahdollisuuksista. Mutta sitten siinä oli seuraava kohta:

»Kun nyt vain muistaisin sulkea kuoren, ennenkuin eräs tuttavani tulee. Hänellä on inhoittava tapa pistää nenänsä minun asioihini ja lukea yksityiskirjeenikin, jos käsille sattuvat. Ja vippejään se ei koskaan maksa».

— Mitähän Jussi mahtoi arvella? ajatteli Kaaleppi Tornimäki pienellä kauhulla.

Jussia ei ole sen perästä näkynyt Tornimäen asunnossa.

Mutta me tiedämme, mikä häntä eniten harmittaa tässä asiassa.

Nimittäin se, ettei hän ollut tyytynyt siihen 50-markkaseen, joka Kaaleppi Tornimäellä oli lompakossaan.

KESÄKSI MAALLE

— Kyllä maalaisten kelpaa, huokasi rouva Ymmyrkäinen usein viime talvena. — Heillä on aina kesäasunto valmiina.

Mutta nyt on virkailija Filemon Ymmyrkäinen myöskin saanut kesäasunnon.

Talviasunnosta hänellä sitävastoin ei vielä ole tietoakaan. Hänen oli pakko muuttaa viime perjantaina, ja hänen huonekalunsa ovat nyt eräässä makasiinissa. Missä hänen perheensä tällä hetkellä on, siitä hänellä ei ole muuta tietoa kuin ettei se ainakaan ole samassa makasiinissa kuin hänen muu irtaimistonsa. Hän nimittäin saattoi perheensä perjantaina puolenpäivän aikaan asemalle, antoi sille siunauksensa, huomautti, että äidillä ja lapsilla on yhtä suuret silmät kuin isälläkin, joten heidän täytyy nyt omin neuvoin lähteä selviytymään olemassaolon taistelusta niinkuin jäniksenpojan Juhani Ahon lastussa, jätti sitten perheensä oman onnensa nojaan jonottamaan pilettiluukun eteen ja juoksi takaisin virastoonsa.

Viime kesänä oli herrasväki Ymmyrkäisellä kesäasunto eräässä hatarassa kalastajamökissä meren saaristossa. Paikka oli autio ja kesä oli kylmä ja sateinen, ja tuuli oli aina yhtä kolea, puhalsipa se mistä päin tahansa. Käsittämätöntä oli Filemon Ymmyrkäisen mielestä, miksi eivät mökin tuhannet luteet kuolleet kylmyyteen, kun koko Ymmyrkäisen perhe, vaikka se oli mahdollisimman lämpöisesti vaatetettu ja söi päivällistä päällystakit yllä, kalistellen lämpimikseen hampaitaan, sittenkin oli nääntyä viluun. Mutta alastomat luteet olivat erinomaisen virkkuja ja toimintatarmoisia. Kaiketikin vaikuttivat niihin virkistävästi ne myrkyt, joilla Ymmyrkäinen koetti ne murhata. Ne olivat vain kuivia nahkoja, Filemon Ymmyrkäisen perheen muuttaessa kesäkuussa kalastajamökkiin, mutta vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun lopulla olivat ne pulleita ja kiiltäviä kuin Faaraon lihavat lehmät. Filemon Ymmyrkäisestä tuntuivat ne nyt suorastaan sukulaisilta, koska hän tiesi, että niiden suonissa virtasi sama veri kuin hänen ja hänen perheensä suonissa.

Noustessaan laivaan ja saaren kalastajamökkeineen — Filemon Ymmyrkäinen nimitti sitä Pirunsaareksi, Dreyfusin kärsimyssaaren mukaan — kadotessa lähimmän niemen taa, kohotti Filemon Ymmyrkäinen kätensä ja vannoi kapteenin ja nokinenäisen laivapojan todistajina ollessa selkänahkaa karmivan valan ei koskaan enää kesälaitumelle merensaareen tullakseen.

Maaliskuussa ryhtyi Filemon Ymmyrkäinen puuhaamaan itselleen uutta kesäasuntoa. Oikeastaan ei siitä kuitenkaan ollut hänelle itselleen niin paljon puuhaa kuin kaikille muille. Hän kirjoitti kaiken kaikkiaan vain yhden kirjeen, ja hänen tyttärensä sai sitten kopioida sitä tarpeen mukaan kaikki iltapäivät ja sunnuntai-aamupäivät. Tämän kirjeen ansiota kai olikin, että nuori neiti Tuulikki Ymmyrkäinen, joka tähän saakka on ollut luokkansa etevimpiä, nyt sai ehdot kahdessa aineessa.

Kirjeessä pyysi Filemon Ymmyrkäinen kirjeen saajaa joko sukulaisuuden, tuttavuuden, kristillisen rakkauden tai yhteisen jakamattoman isänmaamme Suomen kansalaisuuden nimessä ryhtymään pikaisesti sellaisiin toimenpiteisiin paikkakunnallaan, että Filemon Ymmyrkäinen saisi kesäasunnon itselleen ja perheelleen. Hra Ymmyrkäinen huomautti nimenomaan, ettei hänellä enempää kuin hänen perheelläänkään ollut minkäänlaisia vaatimuksia, koska sekä hän että hänen vaimonsa ovat Pohjoismaiden vaatimattomimmat ihmiset.

Filemon Ymmyrkäinen ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä maalissa oleva vene. Että talosta saa kaikki taloustarpeet. Että kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia. Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin, milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin otetaan huomioon.

Filemon Ymmyrkäisen kirjeet tulivat maanvaivaksi kautta maan. Sen näkee siitäkin, että hän osti markan postimerkkejä arkeittani ja että häneltä meni postimerkkeihin kolmattasataa markkaa. Mutta kesäasuntoa hän ei saanut, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia. Useat niistä, joille Ymmyrkäinen kirjeensä lähetti, olivat ymmärryksensä ja älynsä puolesta sillä tasolla, että todellakin ryhtyivät kuulustelemaan hänelle asuntoa, vaikka turhaan. Mutta jotkut kuittasivat asian hävyttömällä postikortilla, jollainen teki aina ikävän vaikutuksen Filemon Ymmyrkäiseen.

Eilen meni Filemon Ymmyrkäinen ostoksille erääseen automobiililiikkeeseen. Hän ei kuitenkaan ostanut autoa, vaan kaksi sellaista pakkilaatikkoa, joissa autot tulevat ulkomailta. Onko lukija sattunut näkemään sellaista? Ne ovat kuin pieniä taloja, sellaiset laatikot, ja kaksi sellaista, asettipa ne sitten päällekkäin tai vierekkäin, riittää kyllä kesähuvilaksi Filemon Ymmyrkäisen perheelle. Hän lähettää laatikot huomenna Savoon ja hälyttää sitten perheensä kokoon.

Todennäköisesti ei tämä asunto vastaa kaikkia hra Ymmyrkäisen kirjeessä ilmituotuja vaatimuksia, mutta ainakin on se oma.

Filemon Ymmyrkäinen puhuukin nyt vain kesähuvilastaan:

— Siinä ei tosin ole monta huonetta, mutta ne ovat aika välkeitä ja ilmavia...

Mutta kun tuttavat kysyvät, että ehkä sen voi järjestää myöskin talvihuvilaksi, kun ei Ymmyrkäisillä ole muutakaan asuntoa ensi talveksi tiedossa, alkaa Filemon Ymmyrkäinen puhua muista asioista.

VIATON PILA

Huumorin taju on henkevyyden puntari.

Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen määrä reipasta huumoria.

Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se, ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.

Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin kohdalla.

Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka kaikki istuivat sisällä.

Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.

Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään, että Vauhkolalla oli piletti kädessään.

— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi naiskonduktöörin kättä.

Naiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.

Sitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:

— Olkaa hyvä ja maksakaa!

Vauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.

Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä enää yhdelläkään silmäyksellä.

Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta väkeä vaunuun.

Vauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin ällistystä.

Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa toveripiirissä.

Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä! Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo saksalainen...

Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja sanoi:

— Päivää!

Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.

Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä sedällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Oletpa sinä kasvanut!

Tyttö nousi ja niiasi kainosti.

Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen vihaisen katseen ja sanoi:

— Kuka te olette?

— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.

— Sinulla on aina kepposesi!

Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi Jeremi Vauhkola, joka sanoi:

— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!

Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.

Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi, kuinka mamma voi.

Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt rouvaakaan.

— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti kätensä.

— _Minä en tunne teitä!_ sanoi rouva jylisevällä äänellä.

— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni? Johansson, Kristian Johansson!

— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.

— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans...

Jeremi Vauhkola parka!

Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli. Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.

Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun takasillalle.

Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi kerran meidät suurehkossa seurassa.

Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.

Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen kuulivat:

— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros...?

Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.

Jeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.

EREHDYS

Kauppa-apulainen Frans Ferd. Vempele on kohtelias ja nopsa pieniin palveluksiin, ainakin virkansa ulkopuolella. Niinkuin siivon ja säädyllisen nuoren miehen tuleekin olla.

Miten kävisi, jos hän palveluksessaan tiskin takana heittäytyisi yhtä nopsaksi ja nokkelaksi ja palvelevaiseksi, sitä emme osaa varmuudella sanoa. Luultavasti kuitenkin saisi hän pumpsit virastaan. Isäntä ajattelisi, että nyt on pahahenki merrassa ja aikoo panna toimeen suuren rötöskän, minkä jälkeen isäntä tarttuisi häntä korvasta kiinni niinkuin jotakin muuta astiaa, taluttaisi hänet ovelle, ilmoittaisi, että hän on saanut eron virastaan ilman eläkettä, ja potkaisisi hänet tämän yhtä lyhyen kuin asiallisenkin jäähyväispuheen jälkeen ulos ovesta.

Mutta älkäämme pelätkö nuorukaisen Frans Ferd. Vempeleen tulevaisuuden puolesta. Nuori herra Vempele ei ole mikään jästipää eikä hypi aitauksien ylitse. Tiskin takana on hän hillitty ja määräperäinen kuin buddhalainen rovasti.

Mutta muuten on hän, niinkuin sanottu, aina altis palvelukseen.

Jos sinä tunkeudut hänen editsensä raitiovaunuun ja pukkaat kyynärpäälläsi mustelman hänen kupeeseensa, niin kohottaa hän nopeasti hattuaan ja sanoo: anteeksi!

Jos nuori neito pudottaa kadulla paketin kädestään, niin syöksähtää hän ottamaan sen ylös, kohottaa nopeasti hattuaan ja sanoo: olkaa hyvä!

Jos vanha neito pudottaisi — mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu —kadulla paketin, niin nostaisi ystävämme Frans Ferd. Vempele senkin ylös, mutta emme ole aivan varma siitä, kohottaisiko hän silloinkin hattuaan ja sanoisi: olkaa hyvä.

Frans Ferd. Vempele ei koskaan polje kenenkään varpaille, hän yhtyy aina edelliseen puhujaan, niinkuin vaatimattoman ja toistaiseksi vaatimattomassa asemassa olevan nuoren miehen tulee ja sopii, ja kun kauppias kertoo hänelle 97:nnen kerran hauskan juttunsa, nauraa Frans Ferd. Vempele aivan yhtä sydämensä pohjasta kuin ensi kerrallakin, ja kuivaa sitten naurunkyyneleitä silmistään.

Sanalla sanoen, me voimme toivoa Frans Ferd. Vempeleestä vielä kerran jotakin.

Joskus voi sentään tulla vahinko viisaallekin.

Viime kuun loppupuolella oli kauppias kutsunut nuorimman apulaisensa Frans Ferd. Vempeleen kotiinsa iltateelle. Noin vain ilman muuta. Ei ollut nimipäivä eikä syntymäpäivä, eikä toisia liikkeen palveluksessa olevia oltu kutsuttu. Se vain miten lienee pälkähtänyt isännän päähän.

Tällaista kunniaa ei Frans Ferd. Vempeleelle ollut koskaan ennen tapahtunut, ja hän koetti osoittautua sen arvoiseksi. Hän tuskin uskalsi katsahtaa kauppiaan pulleaposkisiin tyttäriin, ettei vain kauppias rouvineen alkaisi epäillä sellaisen raivohurjan ja mielettömän aikeen siinneen ja syntyneen hänen sielussaan, että hän muka yrittäisi ruveta hakkailemaan kauppiaan tyttäriä. Hän ryömi sohvan alle rouvan lankakerän perässä, saaden kuhmun takaraivoonsa, ja kun kauppias 98:nnen kerran kertoi hauskan juttunsa, oli hänen nuorin apulaisensa sanan kirjaimellisessa merkityksessä tukehtua nauruun.

Sen jälkeen näki Frans Ferd. Vempele koiperhosen lentävän, ja hyökkäsi ylös tuoliltaan sekä läiskähytti kätensä yhteen.

Kun hän sitten katsoi kämmeniinsä, ei niissä näkynyt kuolleen koiperhosen jauhemaisia jäännöksiä. Ja kun hän sitten katsahti rouvan kasvoihin, näki hän niillä tyytymättömän ilmeen.

Raskas paino laskeutui Frans Ferd. Vempeleen sydämelle. Hän ajatteli, että rouva on tyytymätön hänen kömpelyyteensä, kun ei hän saanut tapetuksi sitä koi perhosta.

Tämä ikävä asia oli saatava korjatuksi mitä pikimmin, ja kun koiperhonen — joko sama tai joku toinen, Frans Ferd. Vempele ei ollut siitä selvillä — taas ilmestyi näköpiiriin, hyökkäsi hän metsästämään sitä sellaisella innolla ja menestyksellä, että koiperhosen nuori elämä viidentoista tai kahdenkymmenen sekunnin kuluttua sai väkivaltaisen lopun.

Mutta kun hän sitten riemuiten huudahti, että »puuttuipas!» ja näytti vasemmassa kämmenessään olevat hyönteisen surkuteltavat jäännökset, tyrmistyi hän säikähdyksestä.

Rouva oli vielä tyytymättömämmän, miltei vihaisen näköinen.

Ja kerrassaan maan tasalle masensi hänet kauppiaan hieman terävä huomautus:

— Vempele ei vaivaudu tappamaan koiperhosia _tästä_ huoneistosta... _me muutamme kesäkuun 1 päivänä_.

— Meidät on _sanottu irti!_ lisäsi rouva koleasti.

Frans Ferd. Vempele poistui kymmenen minuutin kuluttua alakuloisessa mielentilassa. Miksi pitikään hänen sekautua tähän ikävään asiaan?