Part 17

— Jätän sinulle revolverini ja pari tusinaa ammuksia ensi aluksi, ilmoitti hra Mattilainen. — Ja tuota noin, ehkä viitsisit lähettää meille tulevat kirjeet sinne maalle. Eihän niihin tarvitse uusia postimerkkejä, muuttaa vain osoitteen.

Herra Pellervo lupasi suorittaa tämän ynnä eräät muutkin seikat, ja suorittaa mahdollisesti ilmestyvät pienet laskut, sähköt ja kaasut ja sen semmoiset. Mattilainen maksaisi ne sitten kaupungissa käydessään.

Hra Pellervo muutti uuteen kotiinsa noin puoli tuntia ennen herrasväki Mattilaisen maallelähtöä, ja oli suureksi avuksi viimeisiä tavarakolleja alas kannettaessa ja repäisi uuden kesäpukunsa housut noin korttelin pituudelta ja puolen korttelin leveydeltä muutaman pakkilaatikon kyljestä törröttävään naulaan. Mutta mitäpä siitä, vahinko ei tule lehmänkello kaulassa, ja saihan hän asua koko kesän ilmaiseksi.

— Ai faan! sanoi hra Mattilainen, kun hänellä jo oli päällystakki yllään ja lippalakki päässään. — Taksoitusluettelot ovat huomisesta alkaen nähtävinä. Viitsitkö käydä vaikka jo huomenna vilkaisemassa, kuinka paljon ne juuttaat ovat minulle äyrejä panneet, ja ilmoittaa sitten kirjeessä minulle? Mutta älä kirjoita sitä kortilla, vaan suljetussa kirjeessä, se postineiti siellä on semmoinen pitkänenäinen rolliämmä.

— Varmasti! tokaisi hra Pellervo.

— Ja voi voi, älkää nyt vain hermostuko, hyvä herra Pellervo! huudahti rouva Mattilainen säikähtyneellä äänellä. — Mutta minä kun kokonaan unohdin lähettää sen kangaspaketin, joka on neulomapöydällä minun huoneessani, ompelijattarelleni, neiti Leinoselle! Viitsisittekö te olla niin _hirveän_ ystävällinen ja viedä sen hänelle, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, ovi oikealla. Ei tarvitse sanoa muuta kuin että se on minulta, hän kyllä tietää...

— »Leinonen, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, oikealla», kirjoitti hra Pellervo muistiin. — Kyllä minä sen toimitan huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

— Niin, olisi niin _hirveän_ hauskaa, jos herra Pellervo suinkin ehtisi toimittaa sen jo huomenna.

Ja Mattilaisen herrasväki läksi, toivottaen vielä autosta hauskaa kesää herra Pellervolle.

Kun viimeksimainittu seuraavana päivänä automaattipäivällisen jälkeen tuli kesäkotiinsa, oli eteisen oven vieressä lattialla postikortti hra Matilaiselta:

»H. V.!

Peijakas, kun se minun sadetakkini unohtui siinä lähtöhötäkässä. Se on siellä eteisen naulassa, kyllä sen löydät helposti. Jos viitsisit lähettää sen postipakettina niin pian kuin suinkin. — Vaimoni rupesi junassa arvelemaan, että kyllä me taidamme tarvita sinne huvilalle vielä yhden sängyn ja pari kolme tuolia ja ehkä jonkun polsterinkin, mutta hän kirjoittaa kyllä itse niistä tarkemmin».

Ilmaisen kesäasunnon saanut hra Pellervo tuli kortin luettuaan vähän miettiväisen näköiseksi.

HYVILLÄ ONKIPAIKOILLA

— Olisikohan täällä, kysyi kesävieras J.U. Joutilas, olisikohan täällä jotain ukkoa, joka tietäisi hyviä onkipaikkoja ja läksisi minua niille soutamaan?

Paikkakuntalaiset katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Paikkakuntalaisilla on sellainen tapa, kun heiltä kysytään paikkakunnan asioita.

Sitten paikkakuntalaiset vastasivat vähän viivytellen:

— Ainahan niitä... onhan niitä... semmoisia ukkoja... tavallisesti... kenties...

— Esimerkiksi? kysyi J.U. Joutilas vilkastuen.

— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä, mikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset, vilkastuen hekin.

— Minä kiitän! sanoi J.U. Joutilas.

— Ei kestä! vastasivat paikkakuntalaiset vilpittömästi.

J.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän itselleen venheen.

Sitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän vaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa, niistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja tyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan seuraan.

Onkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty ties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään kalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti, että ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus onkimismenetelmää noudattaa.

No, ongetkin saatiin.

J.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka pohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella puupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen pirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja taipumusta, nurinkaatumista.

Mökissä oli ukko. J.U. Joutilas näki heti, että jos oli kysymys ukosta, jolla on hyvää aikaa, niin tässä oli epäilemättä juuri se ukko.

Kesävieras J.U. Joutilas kertoi, että häntä oli neuvottu ukon luo siinä ja siinä asiassa.

— Joo, sanoi ukko.

J.U. Joutilas kysyi, olisiko ukko halukas lähtemään hänelle soutumieheksi onkipaikoille.

— Joo! vastasi ukko epäröimättä.

Joutilas kysyi, tiesikö ukko hyviä onkipaikkoja?

— Joo, ilmoitti ukko sellaisen miehen äänellä, joka on varma asiastaan.

Ja lisäsi sitten vaatimattomasti:

— Jos en minä niitä tiedä, niin sitten ei niitä tiedä kukaan muukaan tässä maailmassa...

Koska siihen ei ollut sen enempää sanomista, niin syntyi sopimus ilman muuta. Ukko istuutui soutajan paikalle, kesävieras J.U. Joutilaan käydessä herrana perään, ukko sylkäisi kouriinsa työtehon lisäämiseksi ja ilmoitti:

— Jos soudetaan tuohon Lammassaaren nenässä olevaan ruohikkoon. Siitä sitä kalaa lähtee — jos lähteäkseen.

Saavuttiin onkipaikalle.

Viiden minuutin kuluttua sanoi J.U. Joutilas:

— Ei ole vielä nykäissytkään.

Kymmenen minuutin kuluttua kysyi ukko:

— Eikö ole herraltakaan vielä yhtään kertaa tärppinyt?

— Ei, vastasi J.U. Joutilas totuuden mukaisesti.

— Jahah, sanoi ukko. — Kyllä minä sitten tiedän ne eivät ole kotona, ahvenet. Meidän onkin kierrettävä tuonne saaren toiselle puolen. Siellä on se parempi kaislikko.

— Tässä niitä pitäisi olla, ilmoitti ukko, kun oli kierretty saaren ympäri n.s. parempaan kaislikkoon.

Mahdollisesti olisi niiden todellakin _pitänyt_ olla siinä, mutta parinkymmenen minuutin pituisen kärsivällisen odotuksen jälkeen täytyi ukonkin myöntää, etteivät ne kuitenkaan siinä _olleet_. Eivät ainakaan antaneet mitään elonmerkkiä itsestään.

— Minä luulen, että... aloitti kesävieras J.U. Joutilas.

— Kyllä minä _nyt_ tiedän, missä ne ovat! sanoi ukko. Ne ovat tuolla luodolla, joka näkyy tuosta ihan suoraan... tuosta minun sormeani pitkin!

J.U. Joutilas katsoi ja näki ensiksi, että ukon sormi oli aivan käsittämättömän likainen, sekä toiseksi, että luoto todella oli ukon osoittamalla suunnalla.

— Vai sinne ne juuttaat nyt arvasivat lähteä! purpatti ukko, ollen vähän vihainen ahvenille. — Mutta kyllä minä teidät löydän...!

Ja lisäsi, kavalasti ja käärmeellisesti nauraa kähittäen:

— Ei ne mua petä, hä hä...!

Luodolle oli pitkänlainen matka. Kului melkein puoli tuntia, ennenkuin sinne päästiin. Matkalla sanoi ukko:

— Olisi nyt ollut uistin, niin _varmasti_ olisi kaloja lähtenyt!

Mutta kunpa ei ollut uistia.

Ukko ankkuroi venheen tottuneesti ja tanakasti luodon kupeelle ja sanoi sitten voitonvarmasti:

— Herra heittää nyt vain onget ja alkaa vetää ahvenia!

J.U. Joutilas olisi hyvin kernaasti vetänyt ahvenia venheeseen. Mitään muuta ei hän sillä haavaa halunnutkaan. Mutta ahvenet eivät puolestaan halunneet hänen vedettävikseen. Neljännestunnin jännittävän odotuksen jälkeen sanoi ukko salaperäisesti, ääntään alentaen, vaikka ei muita kuulijoita ollutkaan ainakaan puolta peninkulmaa lähempänä:

— Tietäisinhän minä kyllä sen varsinaisen ja _oikean_ onkipaikankin...

— Missä se on? kysyi J.U. Joutilas, jossa virisi uusi toivo.

— Se on Pötkänsaaren kupeella... mutta herra ei sitten saa _kenellekään_ sanoa, että me olemme ne kalat sieltä saaneet! vannotti ukko vilkaisten vaistomaisesti taakseen.

— En minä sano! vakuutti J.U. Joutilas juhlallisesti, ja vilkaisi hänkin vaistomaisesti taakseen.

— Se on semmoinen asia, etteivät muut tiedäkään, minkälainen kalapaikka se on, selitti ukko kiihkeästi. — Jos ne saisivat sen tietoonsa, niin silloin ne kaikki kiirehtisivät sinne ja lappaisivat sen tyhjäksi.

— En minä sano kenellekään! lupasi Joutilas.

— Eihän se näet hyväkään onkipaikka koko kylälle riitä, lisäsi ukko.

— Ymmärrettävästi! myönsi J.U. Joutilas ja sanoi:

— No minä soudan nyt sitten sinne vuorostani.

— Olisinhan tässä minäkin soutanut... oli ukko vastustelevinaan, mutta luovutti kuitenkin kerkeästi työntekijän paikan työnantajalleen, ja perusteli sitä m.m. sillä, että:

— Se kyllä löytyykin paremmin, jos minä olen perää pitämässä.

Kiskottuaan neljännestunnin venhettä, joka tuntui raskaalta soutaa, ja kun Joutilaan polvet aina tuntuivat olevan airojen tiellä, toivoi J.U. Joutilas, että olisi antanut ukon soutaa edelleenkin, ja pyyhkien hikeä paidanhihallaan kysyi:

— Onkohan sinne vielä pitkä matka, sinne... sinne...?

— Jaa, Pötkänsaareen? hoksasi ukko. — Ei sinne ole enää pitkältä...

Eikä sinne ollutkaan paljon enempää kuin toisen neljännestunnin matka, jonka jälkipuoliskolla J.U. Joutilas sai vasempaan kämmeneensä kaksi rakkulaa, mutta oikeaan ainoastaan yhden.

— _Tässä_ se on! sanoi ukko vihdoin juhlallisesti, juuri kun J.U. Joutilas oli alkanut toivoa, että olisi kuollut nuorena, mieluummin keväällä. — Nyt on parasta, että herra muuttaa uuden madon, että asia alkaa laillisesti ja komeasti, he he...

Kesävieras J.U. Joutilas muutti kaikkiin onkiin uudet madot, katkaisten kappaleiksi itse kastemadot, viimeksimainittujen yhtä hurjasta kuin luonnollisestakin vastarinnasta huolimatta.

Sitten ruvettiin odottamaan ensimmäistä kyrmyniskaa ahventa... minuutti.... ja kaksi... ja viisi minuuttia... ja viisitoista minuuttia... ja viisikolmatta minuuttia...

— Noh, tiedän minä ainakin vielä yhden paikan... aloitti ukko.

Mutta J.U. Joutilas nosti onget vedestä ja sanoi, luovuttaen soutajan paikan säälimättä ukolle, synkkä pilvi otsallaan:

— Nyt lähdetään kotiin!

Ja sanoi sen niin kolealla äänellä, ettei ukko uskaltanut ryhtyä esittelemään uusia, entistä parempia onkipaikkoja.

MUUTTOPÄIVÄNÄ

»Halituli halituli hattan tattan...»

Aadolfi Iivari Yksityinen muutti eilen. Hän ei muuttanut maalle, eikä muutakaan, kiittää kun saa pysyä kaupungissa, mutta hän muutti länsipuolelta Helsinkiä sille puolelle, missä aurinko ensiksi nousee.

Hän muutti ja hyräili, ilman mitään erikoista nuottia, koska hänen musikaalinen harrastuksensa on suurempi kuin hänen kykynsä:

»Halituli halituli hattan tattan...»

Aadolfi Iivari Yksityinen on aikaisemmin mainitun hra Yksityisen täysiserkku. Tämä vain mainittuna senvuoksi, että ihmiset ovat yleensä huvitettuja kaikenlaatuisten sukulaisuussuhteiden tietämisestä ja tuntemisesta. Itse asiaan ja kertomuksemme kulkuun, missä muuten ei tapahdukaan mitään elokuvamaisia yllätyksiä kiivaine peräkkäin juoksuineen ja nauruhermoja kutkuttaville lankeamisineen, ei se millään tavoin vaikuta.

Herrasväki Yksityinen muutti ulos ja eräs toinen herrasväki muutti sisään — herrasväki Yksityiselle tuiki tuntematon matkue, jonka piano tuli rappusissa ylöspäin, kun Yksityisen leveä vaatekaappi laskeutui rappusia alas. A. I. Yksityinen vain hyräili »halituli halituli hattan tattaansa», sillä asia ei liikuttanut häntä vähääkään — se päinvastoin huvitti häntä — hän kun oli antanut koko muuton urakalla erään muuttotoimiston suoritettavaksi. Mutta kaappia kantavat muuttomiehet eivät ensinkään hyräilleet, mistä päättäen heidän huumorintajunsa ei ollut niin kehittynyt kuin A. I. Yksityisen. Päinvastoin ratkesivat he kiroilemaan pianonkantajia sen johdosta, että nämä alkavat raahata sisään romuaan ennenkuin herrasväki Yksityisen tavarat on saatu alas, ja vaativat jyrkästi, että musiikkimiehet kantavat pianon takaisin pihalle. Tämä keskustelu tapahtui kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ja pianomiehet ilmaisivat intohimoisella kiihkolla ennen kuolevansa kuin ryhtyvänsä kantamaan soittokonetta takaisin. Koska piano oli vanhanaikuinen suuri rumilas, niin täytyy meidän suhtautua ymmärtämyksellä myöskin pianonkantajien tunteisiin. Mutta Yksityisen kaapinkantajat voittivat heidät sittenkin ehdottomasti sanonnan voimakkuudessa ja kansanomaisessa mehukkaisuudessa.

Asia järjestyi kuitenkin siten, että vaatekaappi saatiin jotenkuten nostetuksi pianon yli, mutta minuutin kuluttua ilmoittivat pianomiesten epätoivoiset sadatukset heidän kohdanneen Yksityisen ruokasalin kaapin, joka on kooltaan sellainen, ettei niitä nykyisin näekään muualla kuin vanhoissa kuvakirjoissa ja Kansallismuseossa. Uusien tulokkaiden piano olisi aivan hyvin mahtunut sen sisään, vieläpä soittajakin tuoleineen.

Mutta A.I. Yksityinen hyräili »halituli halituli...» ja kiiruhti kaapinkantajain perässä, ehkäistäkseen heitä mikäli mahdollista rusentamasta kaappia portaiden alapäässä, ja oli yhä enemmän tyytyväinen siihen, että oli antanut urakalle koko muuttohomman. Samalla hän päätti, ettei hän itse ainakaan vähässä hädässä perusta muuttoliikettä.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä jätti hra Yksityinen entisen huoneustonsa avaimet isännöitsijälle ilmoittaen, että tämä saa ne puolestaan antaa kenelle haluaa, taikka ripustaa ne vaikka kellonperiinsä, ja läksi vaimoineen ja lapsineen ajamaan kohti uutta kotimaatansa auringon nousun puolella.

— Niillä oli piano, niillä uusilla tulokkailla! huomautti hra Yksityinen vahingoniloisesti. — Oikea semmoinen vanha rämä!

— Ja ne nostivat sen siihen sinun huoneeseesi, joka on juuri Karpalaisen herrasväen makuuhuoneen yläpuolella! lisäsi rouva Yksityinen, silmät säteillen riemullista tyytyväisyyttä. — Kun nyt vain ymmärtäisivät alkaa soittaa sitä tarpeeksi aikaisin aamulla!

Herra Konst. Karpalainen palvelee nimittäin eräässä laitoksessa, missä hänellä on yövuoro kahdesti viikossa.

— On suloista päästä uuteen kotiin ja uusien, hyvien ihmisten joukkoon, iloitsi hra Yksityinen.

— Hm, vastasi siihen rouva Yksityinen, joka on kotoisin maaseutukaupungista, missä on kaksi teatteria ja neljä sanomalehteä, ja joka ei ole etukäteen ehdottomasti vakuutettu uusien ihmisten hyvyydestä. — Minua muuten alkaa niin peloittaa...

— _Mikä?_ kysyi hra Yksityinen sankarin tavoin, joka on valmis, pitkä ja molemminpuolin teräväksi hiottu sapeli kädessä, puolustamaan lohikäärmeiden, noitien ja peikkojen uhkaamaa kuninkaantytärtä.

— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä päässyt sitä katsomaan.

— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki... kolme huonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan mukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja kellariin ja kaikki...

— Niin, mutta...

Mutta samassa oltiin jo perillä.

Sattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen, mustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut hotellissa kengänharjaajana.

— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti. — Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa...

Astuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että muuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen ovelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.

Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.

— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä, mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti isäntä.

Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.

— Naps! sanoi nappula, mutta valoa ei tullutkaan.

— Niin, kun ei ole lamppua vielä... edelliset vuokralaiset ovat nimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.

Valoa saatiin kuitenkin, kun avattiin muihin huoneisiin vieviä ovia.

— Hyvä isä! huokasi rouva Yksityinen. — Minkälaiset seinäpaperit!

— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja... nimittäin tämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.

— Jos sinä olisit sanonut... huudahti rouva Yksityinen, kääntyen Aadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo keskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka nyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu huone on.

— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se on täällä!

— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään huone! huusi palvelustyttö.

— Jaa, kyllä se on huone... nimittäin palvelijan huone, vakuutti isäntä, joka oli tullut heidän perässään.

— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään kuumeinen punerrus.

Hra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni jostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:

— Ei sitä niin mennä, teillä on neljäntoista päivän irtisanomisaika!

— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla asiallisuudella.

— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa tuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä siellä juuri oli tapahtunut.

— Kyllä sekin on... nimittäin kellari, vakuutti isäntä.

— Mutta sinne ei taida vielä päästä.

— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä käytetään.

— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan sieltä, selitti isäntä.

Rva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei kuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki yli 80:nnen syntymäpäivänsä.

— Minä olisin tarvinnut kellarin aivan heti! parahti rva Yksityinen.

— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi... nimittäin sitten kun entiset asukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä — toistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa...

Mutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja talon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan palvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi mitään kohtausta.

— Mikäs se tämä ovi olikaan... jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan vähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli. — Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!

— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. — Voihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan... he he...

Isäntä läksi.

»Halituli halituli...», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta vaikeni samassa.

Hänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein luonnollista.