Part 16

— Hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Olenko minä pelkuri? Pötyä! Ei kummituksia ole olemassakaan.

— Huomenna tulee, huomenna tulee...

— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden permannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja ummisti silmänsä.

Mutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin, verilätäkön lattialla — kaikki.

Ja pimeydestä kuului _aivan selvästi_ mutina:

— Huomenna tulee, huomenna tulee!

Kylmä hiki kohosi otsalle.

Matkustavainen ei voinut sille mitään. Hänen _täytyi_, hieman vapisevin käsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.

Se oli luonnollisesti tyhjä.

Hän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat kiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.

Keskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä, ja hämäryydestä kuului katkeamaton:

— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna...

Vihdoin hän taas nukahti.

Aamulla, kun hänelle tuotiin kahvi huoneeseen, tuttu edeskäypä kysyi, kuinka vieras oli nukkunut.

Silloin vieras suoraan sanoi, ettei hän halua nukkua toista yötä tässä huoneessa. Jos ei hänelle voida antaa toista huonetta, niin hän muuttaa toiseen hotelliin. Koko yön oli näet kaikunut hänen korvissaan: »huomenna tulee, huomenna tulee...»

Silloin naurahti edeskäypä ja sanoi, että eikö muuta? Tuossa viereisessä huoneessa on eräs henkilö, joka käy saamassa hoitoa semmoisessa sykoperateuttisessa — vai mikä se on? — laitoksessa, missä potilaita parannetaan uskon avulla, ja jonka hoidokkien täytyy alituiseen toistaa samaa lausetta. Ja tällä potilaalla on kova vatsa...

SAARISTOSSA

Prokuristi Tuttula aikoi valmistaa perheelleen iloisen yllätyksen.

Hra Tuttula kuului kaupunkilaisten kesäleskien sekalaiseen seurakuntaan. Hänen perheensä asui paraikaa minkä ennätti Suomenlahdella, taikka oikeammin eräässä mainitun lahden lukuisista saarista. Hän oli vuokrannut perheelleen asunnon mainitulta saarelta, ja puhuessaan toisille kesäleskille tästä asunnosta käytti hän siitä sanaa »huvila».

— Kunhan minä tästä pääsen huvilalleni... sanoi hän.

Saaren alkuasukasväestön kesken käytettiin Tuttulan perheen asunnosta vanhastaan nimitystä, joka todisti hienostuksen puutetta paikkakunnalla. Sitä nimittäin sanottiin yksinkertaisesti »Kaalssonin tönöksi».

Rakennus oli näet kalastaja Kaalssonin maalla, ja kalastaja Kaalsson, joka itse asui noin 450 metrin päässä, omisti huoneetkin.

Kesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma merkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi järjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra Tuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.

Prokuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun ilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on kuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?

Tästä muutoksesta ei hän kuitenkaan ilmoittanut perheelleen mitään.

Hän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän yllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.

Hra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä, itsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan luonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka hetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin laiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen nuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus nähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin, mahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne päin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa olevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi nimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut aikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä ukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.

Ja lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät suuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä tulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.

Asser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen mahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä todellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on tietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla käsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee itsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman tarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi taas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä nenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja palvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa keittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä huokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, _taasko_ imeläsoppaa?! Eikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa osaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä — ainakin _eräissä_ perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut uneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä saaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen 10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin voileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä mystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla jäännöksillä?

Onneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää edes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan aviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.

Luonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin tuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen lapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä isää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät pojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka heidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa saarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä, muka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista jonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin määrin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.

Tuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä ilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy meidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi ollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.

Kuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan kesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi Pyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään, ja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin olosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä yhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä pudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent. tupa).

— Päivää, mamma, ja terveisiä kaupungista.

Tässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut perheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.

Perhe se päinvastoin oli valmistanut yllätyksen isä Asserille.

Se oli poissa.

Se oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan säästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja vaarallisten vesien takaa hankkinut.

Sitä ei näkynyt missään.

Ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan.

Ja ovi oli lukossa, eikä avainta näkynyt.

Asser Tuttula kolkutti ovelle.

Kolkutus tuntui oudosti ja pahaa tietävästi kajahtavan Kaalssonin anoppivainajan vanhassa tuvassa.

— Kummallista! sanoi Asser Tuttula. — Ihmeellisen eriskummallista!

Hänen ei auttanut muu kuin lähteä kalastaja Kaalssonin asunnolle tiedustelemaan, mitä tämä oikein merkitsi.

Ukko Kaalsson ei ollut kotona, mutta Kaalssonska istui ikkunan poskessa silmälasit päässä, sukkaa kutoen.

— Siinähän se onkin herra! huusi Kaalssonska kuin kummissaan.

— Tässähän minä, myönsi Asser Tuttula.

— Ja kun rouva luuli, että herra tulee vasta viikon päästä, ja rouvan veli tuli tänne aamulla moottorilla ja vei rouvan ja lapset sinne omalle huvilalleen vierailulle ja sanoivat viipyvänsä ainakin pari päivää, ja Elli meni mukaan (Elli oli rva Tuttulan kotiapulainen. — Tekijän huom.) ja avaimen jättivät tänne meille, tässä herra saa sen, kylläpäs se nyt sattui ikävästi kun sattui juuri sillä tavalla, vaan mistäs sen kukaan tiesi, että herra tulee juuri tänään, kun ei kukaan tietänyt, että herra tulee, mahtaneeko siellä olla herralle ruokaakaan, eikös mahtane sentään jotakin olla, ja sahtia ne tekivät entispäivänä, niin ettei suinkaan tartte ainakaan janossa olla, vaan jos ei herralla ole siellä ruokaa, niin herra tulee vain tänne, on meillä aina silakkaa ja perunaa vaikkei paljon muuta olekaan... ei sattunut Kaalssonikaan olemaan kotona, kun se Kaalssoni sattui lähtemään pois kotoa, mutta kyllä se vielä sekin tulee kotiin...

Asser Tuttuja tallusteli Kaalssonin asunnolta omalleen ja pyöritti avainta sormissaan ja piti puoliäänistä yksinpuhelua eli monologia, että pahuskos sen lankomiehen nyt justiinsa tänä päivänä lennätti tänne mottoreineen. Eikä täällä ole moottoria muilla kuin ukko Kaalssonilla, ja Kaalssonkin on mennyt Hiiden Pisaan. Olisi mulla nyt tässä moottori, niin minäkin ajaisin perässä sinne lankomiehen kestiin, mutta sinne on 8—9 kilometriä, niin että tonttu sinne soutakoon, eikä ole edes purjevenhettä, enkä minä senpuolesta osaisi purjehtia, vaikka olisikin...

Ruokakomerosta löysi Tuttula yhtä ja toista syötäväksi kelpaavaa, keitti muniakin ja sai kuin saikin siten kokoon mukiinmenevän illallisen, tarvitsematta siis heti tultuaan turvautua Kaalssonskan armeliaisuuteen.

Sitten meni hän nukkumaan.

Mutta uni ei tahtonut tulla.

Yö oli pimeähkö, vaikka kesä olikin parhaimmillaan. Taivas oli mustien pilvien peitossa ja katolle alkoi ropista raskaita sadepisaroita. Asser Tuttula kääntelehti kyljeltä toiselle ja päätti, että jos Kaalsson tulee kotiin, niin hän käy huomenna noutamassa joukkonsa lankomiehen huvilalta Kaalssonin moottorilla. Ei täällä viitsi useampaa yötä yksikseen olla...

Oli jo puoliyön hetki, kun Tuttula, joka juuri oli ollut uneenvaipumaisillaan, kapsahti sävähtäen istumaan vuoteessaan ja kuunteli.

Mitä se oli...?

Tällä hetkellä ei Asser Tuttula kuullut muuta kuin oman sydämensä jyskytyksen, mutta minuutin tai viiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden sekunnin kuluttua — Asserin oli mahdoton tarkemmin määritellä aikaa — kuului jostakin taas rysäys, ikäänkuin olisi lauta kaatunut toisten lautain päälle... tai jotakin muuta sen tapaista.

Asserin kiihoittuneessa mielikuvituksessa välähti ensin sellainen kaamea mahdollisuus, että Kaalssonin anoppivainaja on tullut kummittelemaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Asser valistuneena ja nykyaikaisen, lukutaitoisen valtion kansalaisena väkivalloin torjui niin taikauskoisen olettamuksen. Sitäpaitsi haamut kai liikkuivat yleensä hiljaa, eivätkä pitäneet moista ryskettä.

Nyt kuului ullakolta aivan selvästi liikehtimistä.

— _Rosvoja!_ sävähti Asser Tuttula.

Hän vetäisi housut jalkoihinsa, ollakseen paremmin varustettu kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä housuton mies on tuskin kykenevä ratkaisevaan toimintaan elämän tärkeissä käännekohdissa, ja etsi sydän läpättäen piirongin laatikosta isävainajansa, laivuri Tuttulan, ison merimiesrevolverin, jonka Asser Tuttula oli kuljettanut mukaansa maalle juuri tällaisten tapausten varalta.

Asser Tuttula ei mieskohtaiseen urhoollisuuteen nähden ole verrattavissa esim. Kaarle XII:nteen, niin että hän on niinkuin me muutkin tavalliset kuolevaiset.

Mutta porstuaan hän kuitenkin hiipi, revolverin hana viritettynä ja revolveri silmien tasalle kohotettuna — taas kuului ullakolta liikehtimistä! — nousipa hän, hetken epäröityään, vaikkakin polvet kieltämättä tuntuvasti vapisten, vähitellen... varovaisesti... askel askeleelta... hiljaa... hengitystään pidättäen... aina vain hitaammin ja varovaisemmin... revolveri ojennettuna ylöspäin... hana vireessä, sormi liipasimessa... nousi kuin nousikin vähitellen ullakon portaita ylös, valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta — — —.

Ei ollut portaitten yläpäässä mitään luukkuakaan esteenä. Eivätkä portaat olleet korkeat, koska huoneetkin olivat matalat. Vihdoin seisoi Asser Tuttula rintaansa rintaansa myöten ullakolla, mutta siitä alaspäin oli hän porstuan ilmapiirissä, seitsemännellä tai kahdeksannella rapulla seisten.

Kylmä hiki oli Asserin otsalla. Hetki oli kauhea, salaperäinen jännitys tuntui täyttävän maailmankaikkeuden.

Ullakon toisesta päästä, missä oli avoin, ikkunaton, vaikka alkujaan ikkunaa varten tehty aukko, kuului taas jotakin liikehtimistä.

— Kuka siellä?! huusi Asser äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut.

Ja kääntäen vanhan revolverin isoreikäisen piipun sitä pimeää nurkkaa kohti, mistä hän oli liikehtimistä kuullut, huusi Asser ontolla, kumisevalla ja tärähtelevällä äänellä:

— Kuka siellä... taikka minä ammun!

Samassa tärisytti hirvittävä pamaus rakennusta.

Pimeällä ullakolla välähti kuin salaman leimaus, ja oli kuin olisivat ullakko ja koko rakennus ja koko saari ja Asser Tuttula ja laivurivainajan isoreikäinen revolveri räjähtäneet tuhannen nuuskaksi ja pirstaleet lentäneet yli Suomenlahden...

Ja samassa kuului kamala parahdus ja joku tumma olento vilahti ikkuna-aukossa ja syöksyi ulos ja alas.

Mielenliikutuksesta tutisten ryntäsi — tai oikeastaan putosi — Asser Tuttulakin alas ullakolta.

Sitten istui hän huoneessaan, revolveri kädessä, siihen saakka, kunnes aurinko oli noussut ja ilma säteili kirkkautta ja helisi lintujen laulua.

Silloin lähti Asser Tuttula jälleen ylös ullakolle.

Siellä ei hän kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi luonut jotakin valoa salaperäiseen yölliseen arvoitukseen.

— Sepä oli kauhea pamaus! muisteli Asser vieläkin yöllistä jysäystä.

Hän ei kyllä suinkaan ollut ampunut tahallaan. Hermostuksissaan oli hän huomaamattaan painanut liipasinta, puristaessaan lujemmin revolverin perää, ja kun hana oli vireessä, niin laukesi tämä mahtava ase, jolla olisi voinut ampua vaikka valaskalan.

Vihdoinkin saattoi Asser nukkua ja vaipui pian sikeään uneen.

Kun hän kolmen tunnin kuluttua heräsi, näki hän ikkunasta, että Kaalsson oli tullut kotiin, koska hänen leveä ja tukeva kalastajamoottorinsa oli rannassa.

Asser läksi Kaalssonin pariskunnan asunnolle kertomaan yöllisestä taistelustaan rosvojen kanssa.

Pihanurmikolla, portaitten vieressä makasi Kaalssonin suuri, harmaa kollikissa kuolleena, kylki veressä.

— Siinä hän lepää, vainaja, sanoi Kaalssonska vedet silmissä. — Kotiinsa juoksi kuolemaan, raukka, kuka lie ampunut, lurjus, viatonta elävää, niitä taas kiertelee täällä saarien rannoilla kaupunkilaishulikaaneja pahan teossa, eikä ole poliisiakaan niitä kurissa pitämässä...

Asser antoi muorille lohdutukseksi 50 markan setelin, jotta tämä sillä ostaisi uuden, hyvän kissan, ja selitti harrastavansa asiaa etenkin sen vuoksi, että Kaalssonskan kissa pitäisi myöskin Tuttulan kesäasunnon rotat aisoissa. Yöllisestä kahakasta ei Asser puhunut yhtään mitään.

Hänestä oli hyvä, ettei siitä nyt, kun kissakin oli kuollut, tiennyt kukaan muu kuin hän itse.

Sitten lainasi Asser Tuttula Kaalssonin moottorin ja läksi noutamaan kadonnutta perhettään lankomiehen huvilalta.

»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA

kattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla nuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä nuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen Säkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.

Herrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä saaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet muuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen, että tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja viekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin tavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti rva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia ruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen ja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä katsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä niinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen anoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen aina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.

— Narua lisää! huusi Ariovistus Pöhkönen.

— Yhäkö sitä tarvitaan? kysyi rva Pöhkönen.

Ja anoppi huusi selitykseksi:

— Ariovistus ei osaa olleskaan huushollata narun kanssa. Jos osaa oikein sitoa, niin pääsee puolta vähemmällä narulla. Mutta miehet ovat hirveän epäkäytännöllisiä, liitti anoppi yleislaatuisena huomautuksena.

Ariovistus ojensi anopille parin kyynärän pituisen narunpätkän ja sanoi suurta juurikoria näyttäen:

— No anoppi esittää nyt sitten sitä naisellista käytännöllisyyttään ja nyörittää tuon suuren korin tällä narulla.

Mutta anoppi oli jo kiiruhtanut porstuaan, mistä kuuluva julma mökä ilmoitti nuoremman sukupolven joutuneen tukkanuottasille.

— Minulla ei ole enää kuin vyyhti parasta pyykkinarua, ja sitä minä en antaisi, sanoi rva Pöhkönen, mutta Ariovistus tempaisi ihastuneena hyvän pyykkinarun ja sanoi, että sellaista tässä juuri tarvitaankin, ja ettei pyykkinaru ole mikään sellainen tabu eli pyhitetty esine tai muu kappale, jota ei varsin hyvin voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen.

Vihdoin olivat muut kollit reilassa paitsi eräs suuri laatikko, minkä sulkeminen tuotti vaikeuksia etenkin sen vuoksi, ettei ollut kunnollisia lautoja eikä nauloja. Mutta vaikka naulat olivatkin vanhoja, ruosteisia ja vääristyneitä ja laudat risaisia, halkeilleita ramuja, kävi Ariovistus, iloissaan siitä, että työ näkyi olevan kallistumassa loppupuolelle, reippain mielin siihen käsiksi.

— Tämän tehtävän pääasiallinen vaikeus on siinä, selitti hän, että naulat ovat alapuolella kaiken arvostelun.

Mutta kun on terävä silmä ja tarkka käsi, niin selviää mies kyllä tällaisistakin vaikeuksista...

Samassa iski Ariovistus vasaralla peukaloonsa ja ryhtyi sitten peukalo suussa hyppimään omituista yksijalkatanssia laatikon ympärillä, voivotellen ja huiskutellen toisin vuoroin peukaloaan ja käyttäen sangen epäparlamenttaarisia sanoja, niin että rva Pöhkönen kiiruhti työntämään nuoremmat lapset ulos huoneesta ja anoppi julkitoi synkkiä aavisteluja sellaisten lasten tulevaisuudesta, jotka kotonaan saavat kuulla tuollaista puhetta.

— Jos anoppi antaisi minun ensin lyödä vasaralla peukaloonsa ja puhuisi vasta sitten, sanoi Ariovistus katkerasti.

— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka näytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. — Mutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.

— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo melkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti, muuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.

— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä tarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle, missä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli särkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.

Vihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja ryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli putoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi Ariovistukselle:

— Pidä kiinni! Älä hellitä!

Ariovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin syvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut veden alle kuin polviin saakka.

Anoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta tehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli yhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan. Kotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen Ariovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli melkoista suurempi vaiva.

Ariovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä hänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.

ILMAISEKSI

— Juu, sanoi hra Pellervo, vanhapoika, toukokuun viimeisellä viikolla synkästi, istuessaan kahvilla tuttavassa perheessä, herrasväki Mattilaisen luona Helsingin kaupungissa.

Hän oli juuri päässyt kertomasta, ettei hänellä kesäk. 1 p:stä olisi kattoa päänsä päällä.

Hän oli keväällä saanut maksaa erään takauksen ja oli hänen pakko hankkia itselleen pienempi ja halvempi asunto, eikä hän ollut löytänyt sopivaa. Toisin sanoen: pienempiä ja huonompia oli kyllä saatavissa kuinka paljon tahansa, mutta niittenkin hinnat olivat yläpuolella hänen mahdollisuuksiensa. Hän oli nyt päättänyt tavalla tai toisella keinotella kesän yli ilman vakinaista asuntoa siinä toivossa, että syksyllä olisi parempi onni.

— Kuule! sanoi Mattilainen äkkiä. — Muuta tähän meidän huoneistoomme kesäksi! Me lähdemme kesäkuun ensimmäisenä päivänä koko kesäksi maalle, ja huoneet täällä ovat aivan joutilaina.

— Mutta... sanoi hra Pellervo.

— Ei mitään muttaa! sanoi hra Mattilainen päättäväiseen tapaansa. — Siten säästät koko kesän vuokran, sillä tietysti saat asua täällä ilmaiseksi.

— Mutta... sanoi hra Pellervo.

— Ei tämä ole mitään hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta minun puoleltani, jatkoi Mattilainen. Onhan meillä turvallisempi tunne siellä maalla, kun täällä asuu joku, joka suojelee omaisuuttamme varkailta.

— Mutta... sanoi hra Pellervo.

— Oi muuttakaa tänne, herra Pellervo! rukoili rouva Mattilainen. — Minä aina niin pelkään maalla, että ryövärit tyhjentävät koko lokaalin. Ja eikös hra Pellervo ottaisi pitääkseen huolta kukkien kastelemisesta? Suostuttehan te, hyvä kiltti herra Pellervo? Tekisitte siten meille suuren palveluksen.

— Tietysti minä kastelen kukat mielelläni, vakuutti hra Pellervo. — Minä olen aina pitänyt kukista.

Hra Pellervo suostui kuin suostuikin. Kolmen kuun vuokran säästö ei ole vähäksyttävä asia miehelle, jolta äskettäin on »muodon vuoksi» kirjoitetun nimen tähden mennyt puolen vuoden palkkaa vastaava summa.

— No kättä päälle, vanha veikko! huudahti riemastuneena Mattilainen, puristaen hra Pellervon kylmää ja laihaa kättä omalla isolla, pehmeällä, lämpimällä ja hikisellä etutassullaan, niin että vesipisarat tippuivat lattialle. — Saatpa nähdä, että elät täällä kuin herran kukkarossa!

— Niin, ja jos teillä on joitakin asioita suoritettavana täällä kaupungissa, niin minä olen mielissäni voidessani ne hoitaa, ilmoitti kiitollinen hra Pellervo.

— Emme me pyydä muuta kuin että hra Pellervo viitsisi kastella kukat, sanoi rouva Mattilainen.

— Tietysti, huudahti hra Pellervo. — Ja mitä muuten...

— Mitäpäs asioita meillä täällä kesällä olisi, sanoi Mattilainen. — Mutta jos viitsit vähän katsoa maalareitten perään, kun ne tulevat lattioita maalaamaan...

— Mielihyvällä...

— Ja opastat sitä miestä, joka panee uudet tapetit, ja silmäät vähän, että hän laittaa ne kunnollisesti...

— Niin, ja sitten korjataan keittiön hella, mutta eihän se ole kuin muutaman päivän asia... muisti rouva Mattilainen.

Hra Pellervo arveli, ettei hän valitettavasti taida paljonkaan ymmärtää keittiön hellan korjausta, mutta rouva Mattilainen selitti, ettei hänen tarvinnutkaan muuta kuin päästää mies sisään ja sitten katsoa, että ovet tulevat lukkoon, kun työmiehet lähtevät pois.

— Ja kerjäläiset saa ilman muuta ajaa pois rappukäytävästä! neuvoi rouva Mattilainen.

— Ja varkaat saat ampua! lupasi hra Mattilainen.

— Minulla ei kyllä ole mitään ampuma-asetta, tunnusti hra Pellervo.