Part 3

Jälkisäädöksen määräysten mukaan kuulosti tytön puoliso heti saavan kymmenen miljoonaa omalle osalleen.

Mutta, kuten Billy sai myöhemmin tietää, Divinellä ei ollut selkoa yhdestä jälkisäädöksen pykälästä, jonka mukaan neiti Hardingin puolison voidakseen periä rahat täytyi olla sekä tytön itsensä että tämän isän hyväksymä.

Neuvottelukokous hajaantui niin äkkiä, että Billyn oli lysähdettävä polvilleen välttääkseen hytissä olijoiden katseita, mutta sittenkin näki Theriere, joka oli noussut poistuakseen sekuntia aikaisemmin kuin muut, vilahdukselta kasvot, jotka nopeasti vetäytyivät pois hytin luukulta, ikäänkuin niiden omistaja olisi pelännyt, että hänet huomattaisiin.

Virkkamatta kumppaneilleen sanaakaan ranskalainen lähti hytistä ja juoksi sitten ketterästi kuin orava portaita myöten kannelle. Eikä hän joutunutkaan liian aikaisin, sillä sukeltaessaan ilmoille hän näki miehen hahmon katoavan keulapuolelle.

»Hei, mies!» hän huusi. »Tulepas takaisin!»

Sakilainen kääntyi jöröt kasvot synkissä rypyissä, ja toinen perämies tunsi hänet samaksi vekkuliksi, joka oli niin perinpohjaisesti pehmittänyt Wardia, kun oltiin merellä ensimmäistä päivää.

»Kas sinähän se olet, Byrne», hän sanoi leppeästi. »Tule minun hyttiini hetkiseksi! Haluan puhella kanssasi.» Sitten hän pyörähti ympäri ja palasi samaa tietä alas merimies kintereillään.

»Ystäväni», aloitti Theriere, kun he olivat päässeet perämiehen hyttiin ja sulkeneet oven jälkeensä, »minun ei tarvitse kysyä sinulta, kuinka paljon sinä kuulit siitä, mitä kapteenin hytissä keskusteltiin. Jollet olisi kuullut paljon enemmän kuin sinun olisi pitänyt, et olisi äsken niin hätäisesti pyrkinyt piiloon.

— Tahdon sanoa sinulle tämän: Pidä suusi kiinni ja ole minun puolellani lähipäivien tapahtumien aikana! Nuo», hän heilautti peukaloaan kapteenin hyttiin päin, »laittavat itsensä pyövelin käsiin; mutta minä en kerta kaikkiaan aio pistää päätäni jonkun toisen tekemään silmukkaan. Ja sitten: ilman tuota Divineä meillä on paljon enemmän jaettavana, eikö totta? Erittäinkin, jos hoidamme tämän jutun kunnollisesti. Minulla on suunnitelma, ja sen toteuttamiseksi tarvitaan vain kolme tai neljä miestä.

— Sinä et pidä tuosta Wardista», hän jatkoi, »ja saat olla aivan varma, ettei Ward rakasta sinua. Jos olet hänen ja noiden toisten puolella, niin Ward varmasti peijaa sinulta osuutesi ja kenties paljon muuta lisäksi. Lyhyesti sanoen. Byrne, ystäväni, sinun henkeäsikin uhkaa suuri vaara — olet hyvin huono henkivakuutettava, niin kauan kun Bender Ward on kanssasi samalla laivalla. Ymmärrätkö tarkoitukseni?»

»Pyh!» äänsi Billy Byrne. »Minä en pelkää tuota ärhentelijää! Tulkoonpa vain kerran pöyhistelemään ja rähisemään minulle, niin annan hänelle aika paukun vasten kuonoa — mokomakin sankari!»

»Se on oikein, sekin, Byrne», kehui Theriere. »Tietystikin sinä, jos kukaan, kykenet tekemään sen, jos vain saat siihen tilaisuuden; mutta Ward kyllä varoo sitä sinulle antamasta. Huomenna tai ainakin lähipäivinä saatetaan täällä ampua, eikä mikään estä Wardia lähettämästä kuulaa selkääsi — vahingossa. Ja jollei hän tee sitä silloin, niin on hänellä siihen paljon mahdollisuuksia, ennen kuin yksikään meistä näkee ainoatakaan valkean rodun satamaa. Hän tappaa sinut, Byrne, siitä voit olla varma — hän on senlaatuinen mies.

— Mutta minuun liittymällä sinä vapaudut Wardista, Simmsistä ja Divinestä. Saat enemmän rahaa, eikä sinun tarvitse pelätä kuoleman millä minuutilla hyvänsä uhkaavan sinua takaapäin. Mitä arvelet? Oletko puolellani vai palaanko minä laivuri Simmsin ja Wardin luokse kertomaan tavanneeni sinut kuuntelemasta ikkunaluukulla?»

»No, kyllä minä olen mukana», myöntyi Billy, »jos te lupaatte minulle rehellisen osani saaliista.»

Ranskalainen ojensi kätensä.

»Kättä siitä!» hän virkkoi.

Billy kouraisi hänelle tarjottua kämmentä.

»Olkoon menneeksi!» hän sanoi. »Mutta eikö teidän olisi parasta selittää minulle, mitä on tekeillä?»

»Ei nyt», vastasi Theriere;. »joku saattaa kuunnella kuten sinä äsken. Odota, kunnes saan paremman tilaisuuden; sitten kerron kaikki, mikä on tietämisen arvoista. Siihen mennessä mieti, ketkä olisivat parhaat miehet toimimaan kanssamme — tarvitsemme vielä kolme tai neljä. Mene kannelle tehtäviisi, ikäänkuin ei olisi mitään sattunut, ja jos minä olen sinua kohtaan tavallista tylympi, niin muista, että teen sen torjuakseni mahdolliset epäluulot.»

»Pannaan parasta», vakuutti Billy Byrne.

NELJÄS LUKU

Mallory pitää sanansa

Pieni, hyvin rakennettu kuunaripriki kiiti hämärissä länttä kohti myötäisessä tuulessa, joka ei olisi voinut olla sille sopivampi, vaikka se olisi saatu puhaltamaan itse pirun tilauksesta jouduttamaan hänen kätyreitään heidän suorittaessaan roistontöitään.

Kaikki miehet olivat mitä parhaalla tuulella. Miehistö oli unohtanut äskeisen nurkunansa siitä, ettei ketään oltu päästetty maihin Honolulussa, odottaessaan saavansa seikkailuja lähiaikoina, sillä _Halfmoonin_ ilmassa oli jotakin, mikä varmemmin kuin sanat ennusti kohtapuolin sattuvan kiihottavia tapahtumia ja ilmaisi pian saavuttavan päämäärään, jota kohti San Franciscosta lähdettyä oli purjehdittu.

Laivuri Simms ja Divine olivat haltioissaan onnestaan, joka oli tuonut heidät Honoluluun juuri parahiksi, ja Therieren satamassa suorittaman tehtävän onnistumisesta. He olivat laskeneet, että heidän olisi pakko viipyä siellä vähintäänkin viikko, ennen kuin _Halfmoonin_ toinen perämies ehtisi luikertaa Hardingien suosioon kylliksi hyvin saadakseen tietää heidän suunnitelmansa. Ja nyt he onnittelivat teräväpäisyyttään osattuaan valita niin soveliaan kätyrin kuin ranskalainen oli tähän tehtävään, jonka hän oli hoitanut niin joutuisasti ja hyvin.

Ward oli hyvillään, ettei hänen ollut täytynyt pitkittää sapettavaa näyttelemistä esiintymällä alaisensa miehen kamaripalvelijana. Hän myöskin toivoi vastaisten tapahtumien tarjoavan hänelle tilaisuuden kostonhimonsa tyydyttämiseksi; hän oli mielessään vannonut kostavansa sille merimiehelle, joka oli käsitellyt häntä niin kovakouraisesti muutamia viikkoja sitten — Theriere ei ollut erehtynyt arvostellessaan perämiestoveriaan.

Kun purjeiden lisäämisen raskaasta puuhasta oli sillä kertaa selviydytty, jännitti Billy Byrne tarmoaan koettaen Therieren mainitsemien ja omien laivurinhytin ikkunaluukusta kuulemiensa seikkojen nojalla sommitella itselleen jonkunlaista käsitystä häntä odottavasta tehtävästä.

Pohtiessaan Therieren esitystä hän käsitti, kuinka viisas se oli. Sen mukaan saisivat mukanaolevat enemmän saalista omalle osalleen. Toisena piirteenä siinä oli kierous ja kavaluus, ja se miellytti sakilaista suuresti.

Jos hän vain vielä voisi keksiä jonkun keinon saadakseen Therierenkin petetyksi, niin tämän seikkailun huvi ja hyöty tulisivat kolminkertaisiksi.

Hänen parhaillaan harkitessaan tätä suunnitelmaa osui hänen katseensa »Luisevaan» Sawyeriin ja »Punaiseen» Sandersiin, jotka juuri nousivat kanssista kannelle. Billy Byrne luikkasi heille.

Kun sakilainen selitti näille molemmille merimiehille, minkälaiset hyötymismahdollisuudet heillä olisi, jos he liittyisivät Simmsiä ja Wardia vastaan tähdättyyn salaliittoon, niin he olivat siihen perin ihastuneita.

Luiseva Sawyer huomautti, että neekerikokki Blanco oli kenties ainoa miehistön jäsen, johon he voisivat luottaa, ja Byrnen pyynnöltä lupasi Luiseva voittaa heille jättiläismäisen etiopialaisen kannatuksen.

Varhaisesta aamusta alkaen toisena päivänä Honolulun satamasta lähdön jälkeen tarkastelivat terävät silmät itäistä taivaanrantaa voimakkaalla kaukoputkella. Ehtoopäivävartion toisen tunnin alkaessa tuli vähäinen savupilvi näkyviin noin kahden piirron verran pohjoiseen idästä.

Heti muutettiin _Halfmoonin_ suunta melkein suoraan luoteiseen, niin että se varmasti joutuisi näköpiirin yläpuolelle nopeasti kohoavan höyrylaivan kulkureitille.

Kuunariprikiä ohjattiin uuteen suuntaansa niin kauan kuin turvallisesti voitiin pelkäämättä, että se täysissä purjeissa huomattaisiin lähestyvästä aluksesta. Sitten sen keula käännettiin vastatuuleen. Purje toisensa jälkeen laskettiin alas ja käärittiin kokoon, kun tarkkasilmäinen toinen perämies oli ensin ehdottomasti varmistautunut siitä, ettei kaukainen valkea höyrylaiva voinut olla mikään muu kuin huvipursi _Lotus_.

Tämän mitään pahaa aavistamattoman aluksen kannella pakisi naureskellen hilpeä seurue onnellisena ja lainkaan aavistamatta, että -heidän tiellensä oli viritetty konnankoukku. Lähes puolituntia sen jälkeen kun _Halfmoon_ oli pysähtynyt, jääden verkkaisesti ajelehtimaan mastot paljaina, huomasi sen _Lotuksen_ tähystäjä.

»Purjealus paikallaan länsilounaassa», hän huusi. »Mastossa hätälippu!»

Heti riensivät vieraat ja miehistö sopiville paikoille, voidakseen esteettömästi tarkastella tuntematonta alusta ja nauttia tästä pitkällisen merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytyksestä.

Anthony Harding oli komentosillalla kapteeni Norrisin kanssa, ja kumpikin heistä suuntasi kaukoputkensa kaukaista laivaa kohti.

»Voitteko saada siitä selvää?» kysyi omistaja.

•Se on kuunaripriki», vastasi kapteeni; »ja mikäli täältä voin erottaa, on se kaikkien merkkien mukaan mallikelpoisessa kunnossa. Purjeet on hyvästi kääritty kokoon, ja siinä on ilmeisesti runsaasti miehistöä, sillä kannella on joukko ihmisiä nähtävästi katselemassa meitä. Muutan suuntaamme ja puhuttelen heitä — saamme nähdä, mikä siellä on hätänä, ja autamme heitä, jos voimme.»

»Se on oikein», vahvisti Harding. »Tehkää kaikki, mitä voitte heidän hyväkseen!»

Hetkistä myöhemmin hän meni tyttärensä ja vieraiden luokse selostamaan saamiansa laihoja tietoja.

»Kuinka jännittävää!» huudahti Barbara Harding. »Luonnollisestikaan se ei ole varsinainen haaksirikko, mutta kenties hyvin lähellä sitä. Nuo sieluparat ovat mahdollisesti ajelehtineet täällä keskellä Tyyntämerta herra tiesi kuinka monta viikkoa ilman ruokaa ja vettä, ja ajatelkaapa vain, kuinka he nyt varmaan korottavat äänensä ylistääkseen Jumalan ääretöntä laupeutta, joka on ohjannut meidät heidän avukseen!»

»Jos he ovat ajelehtineet ruoatta ja juomatta muutamiakaan viikkoja», tokaisi Billy Mallory, »niin silloin he eivät juuri kaipaa mitään muuta kuin sitä, jonka tuomiseen meillä ei ollut riittävästi kaukonäköisyyttä — hautaustoimitsijaa ja pappia.»

»Älä ole kamala, Billy!» torui neiti Harding. »Tiedät aivan hyvin, etten tarkoittanut viikkoja, vaan päiviä, ja joka tapauksessa he ovat meille kiitollisia siitä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.»

Billy Mallory silmäili outoa alusta Hardingin kaukoputkella. Äkkiä häneltä pääsi säikähdyksen huudahdus.

»Hitto soikoon! Juttu on vakava sittenkin. Tuo laiva on tulessa. Katsokaapa, herra Harding!» Ja hän ojensi kaukoputken isännälleen.

Ja totisesti, kun _Lotuksen_ omistaja sai kuunariprikin jälleen kaukoputkensa näköpiirin keskelle, näki hän ohuen patsaan mustaa savua kohoavan keskilaivasta. Mutta sensijaan hän ei nähnyt Wardia, joka oli _Halfmoonin_ kajuutan takana valvomassa, kun neekerikokki poltti öljyistä riepukimppua rautapadassa.

►Tulimmaista!» tuskaili Harding. »Tämä on hirveää. Nuo ihmisraukat on vallannut pakokauhu. Näettekö, miten he syöksyvät veneille?» Sen sanottuaan hän riensi takaisin komentosillalle neuvottelemaan kapteenin kanssa.

»Niin-, arveli tämä. »Huomasin savun jokseenkin samaan aikaan kuin tekin — kummallista, ettei sitä näkynyt ennen. Olen jo käskenyt panemaan täyden vauhdin eteenpäin, ja antanut herra Fosterille määräyksen pitää veneet valmiina laskettaviksi vesille, jos kuunariprikin veneet osoittautuvat riittämättömiksi.»

»Mutta sitä en käsitä», hän lisäsi oltuaan vaiti hetkisen, miksi heissä ei näkynyt minkäänlaisia kiihtymyksen merkkejä tulen tähden, ennenkuin tulimme lyhyen silmänkantomatkan päähän heistä — se tuntuu omituiselta.»

»No, muutamien minuuttien perästä tiedämme enemmän», vastasi Harding. »Onhan mahdollista, että tuli on puhjennut vasta aivan äsken yhäti pahentamaan heidän tukalaa tilaansa, mistä se sitten johtuneekin, ja että he itsekin huomasivat sen juuri nyt.»

»Siinä tapauksessa se ei ole voinut ehtiä raivoamaan kylliksi laajalti», intti kapteeni, »aiheuttaakseen tuollaista silmitöntä pelkoa, jota koko miehistön suinpäinen heittäytyminen pelastusveneisiin todistaa. Mutta, kuten sanoitte, sir, saamme kuulla heidän tarinansa muutamien minuuttien päästä heiltä itseltään, joten on turhaa vaivata päätään etukäteen.»

Sikäli kuin _Lotuksella_ saatettiin arvata, olivat _Halfmoonin_ päällystö ja miehistö vihdoin kokonaisuudessaan veneissä, joita alettiin oman laivan luota rajusti soutaa nopeasti lähenevää purtta kohti. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan että Divine asteli hermostuneesti edestakaisin hytissään, kun taas toinen perämies Theriere hoiteli savuavia riepuja, jotka Ward ja Blanco olivat hylänneet hänen huostaansa päästäkseen itse mukaan veneisiin.

Theriereä oli kovasti harmittanut asioiden kulussa tapahtunut käänne, sillä hän oli päättänyt toimia sellaisella tavalla, jonka hän varmasti uskoi koituvan itselleen hyvin edulliseksi. Se ei ollut sen vähempää kuin rohkea suunnitelma kutsua Blanco, Byrne, Luiseva ja Punainen rinnalleen, heti kun Simms ja Ward paljastaisivat, mihin heidän _Lotuksen_ matkailijoille tekemänsä kepponen todella tähtäsi, ja apureineen ryhtyä yhdessä purren miehistön kanssa vastustamaan entisiä kumppaneitaan.

Kuten hän oli Billy Byrnelle selittänyt, aikoi hän uskotella Hardingille, että laivuri Simms oli pettänyt Theriereä ja tämän tovereita — ettei heillä ollut ollut hajuakaan siitä, mihin juoneen heidät oli viekoiteltu, ennenkuin aivan viime hetkellä, ja että he silloin olivat menetelleet ainoalla mahdollisella tavalla.

»Ja sitten», oli Theriere lopettanut, »kun he pitävät meitä sankareina ja paraina ystävinään, olemme me valmiit sieppaamaan heidät kaikki ja saamme lunnaat kymmenestä tai viidestätoista yhden ainoan sijasta.»

»Sepä keikaus», riemastui sakilainen. »Teillä on totisesti älliä, perämies.»

Oikeastaan ei Theriere suinkaan aikonut ajaa asioita niin pitkälle kuin hän oli Billylle vihjaissut, muutoin kuin äärimmäisenä hätäkeinona. Barbara Hardingin kasvot ja omaisuus olivat tehneet häneen valtavan vaikutuksen, ja hän oli tapahtumien kehittyessä älynnyt mahdollisesti saavansa tilaisuuden saattaa tytön isän ja tytön itsensä niin suureen kiitollisuudenvelkaan hänelle, että kun hän sitten kosisi Barbaraa, niin tämä mielellään sortuisi hänen halpamaisen juonittelunsa uhriksi. Tässä tapauksessa ei olisi pakko panna mitään vaaraan, ja hän voisi suoriutua rikostovereistaan selittämällä Hardingille, että hänen oli täytynyt sepustaa tämä toinen suunnitelma saadakseen heiltä tukea Simmsiä ja Wardia vastaan. Senjälkeen voitaisiin heidät kaikki kolme panna rautoihin, ja sitten elämä hänelle hymyilisi.

Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta _Lotus_ voitaisiin vallata joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos Theriere tunnettaisiin _Lotukselle_ mentäessä, jolloin heitä kaikkia alettaisiin heti epäillä.

He tiesivät varsin hyvin, että _Lotuksen_ kaltaisessa huvipurressa oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä, ja todennäköisesti se onnistuisikin.

Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin komean näköinen.

Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana, kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin unohtunut häväistysjuttu.

Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut oman kuolemantuomionsa.

Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi _Lotuksen_ kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.

»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta', Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen, ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä lähempänä laivastamme.»

»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra Harding.

»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni. »Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa. Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta, vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa — minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä murhamiehiä, sir?»

»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris», vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»

»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni Norris.

»Niin, kapteeni; se on mielestäni parasta», myönsi Harding.

»Hyvä, sir», vastasi toinen, kääntyen antamaan tarpeelliset komennukset.

_Halfmoonin_ päällystö ja miehet parveilivat _Lotuksen_ kupeita myöten kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.

»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen yli ja nousi kannelle.

»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.

»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy. »Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit heistä, muistanet.»

»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»

»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»

»Missä sitten?» kysäisi Barbara, mennen satimeen.

»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»

»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä», huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina, ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»

»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.

»St! Joku voi kuulla sanasi.»

»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin — hyvä Jumala, mitä tuo on?»

»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»

Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan _Lotuksen_ miehistöä, temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.

»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä vahingoiteta.»

»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»

Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva kauhistunut tyttö.

Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia. Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin takana.

Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin Barbara Harding.

Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa tarkoituksen eikä puhuisi totta.

»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?

»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon huudahdus. »Keneksi te —»

»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»

Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.

Hän irtautui Barbarasta, joka kauhuissaan oli takertunut hänen käsivarteensa, ja riensi portaiden yläpäähän.

_Lotuksen_ miehet katselivat mykkinä ja avuttoman raivoisina. Kaikkia heitä uhkasivat rosvojen revolverit, ja kahden heidän kumppaninsa elottomat ruumiit olivat kaunopuheisena todistuksena siitä, kuinka vähäisestä aiheesta heitä vartioivien hirviöiden sormi painaisi liipaisinta.

Empimättä syöksyi Billy Byrne yläkannelle. Häntä siellä odottavan miehen näkeminen vain kiihoitti hänen taisteluhaluaan. Siisti ja ruumiinmukainen flanellipuku, valkeat kengät ja soma lakki olivat sakilaisesta yhtä riittävä syy oivallisesti puolustettavaan murhaan kuin kellanpunainen nauha Chicagon Länsipuolen irlantilaisissa kortteleissa Pyhän Patrikin päivänä. Samaa, mitä »Muistakaa Alamoa» ja »Muistakaa Mainea» olivat näissä muistoissa eläneiden aikojen taistelijoille, oli hieno ja säädyllinen vaatetus Billy Byrnelle.

Billy Mallory oli vanhempi kuin sakilainen — kenties neljänkolmatta ikäinen — ja hyvinkin yhtä kookas. Neljä vuotta hän oli ollut oikeanpuolisena puolustajana suuressa itävaltioiden jalkapallojoukkueessa ja kolme vuotta kiskonut airoa yliopistonsa venekunnassa.

Niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän oli suorittanut tutkintonsa, hän oli ylpeillyt sen johdosta, että oli säilyttänyt ruumiinsa samassa loistavassa kunnossa, joka oli hankkinut Malloryn nimelle maineen yliopiston urheilupiirissä. Mutta yhdessä olennaisen tärkeässä suhteessa hän oli auttamattomasti alakynnessä joutuessaan otteluun Billy Byrnen kaltaisen vastustajan kanssa. Mallory oli kunnianmies.

Sakilaisen karatessa portaita myöten Malloryn kimppuun oli Viimeksimainitulla kaikki asemaan ja valmiinaoloon liittyvät edut puolellaan, ja jos hän olisi menetellyt kuten Billy Byrne olisi samanlaisissa oloissa tehnyt, niin hän olisi suunnannut keskelle sakilaisen komeita kasvoja niin voimakkaan, raskaan ja kiukkuisen potkun kuin suinkin olisi kyennyt. Mutta Billyn oli yhtä mahdoton suorittaa tällaista raukkamaista tekoa kuin lyödä naista.

Sensijaan hän odotti, ja vasta sitten kun sakilainen oli päässyt yhtä hyvään asemaan kuin hänkin oli, hän tähtäsi oikealla kädellään musertavan iskun ahdistajan leukaan. Kumartaen väisti Byrne lyönnin, päästen Malloryn suojaavan käden sisäpuolelle, ja täräytti häntä kolme kertaa perätysten nopeasti kuin pienellä vasaralla, mutta tehokkaasti kuin juntalla, kerran leukaan ja kahdesti vyötäisten alapuolelle!