Part 2

Billy Byrne ei ollut turhaan otellut kolmas- ja neljäsluokkaisten, raskaaseen sarjaan kuuluvien nyrkkeilijöiden ja harjoitellut todellisten, elävien mestarien kanssa. Perämiehen nyrkki sujahti tyhjään ilmaan; tihrusilmäinen savimöhkäle, joka oli hänestä näyttänyt niin helpolta uhrilta, oli samalla hetkellä muuttunut valppaaksi, kissamaisen joustavaksi, teräksiseksi jännekimpuksi, ja Billy Byrne iski oikean kätensä pelottavan nyrkin, joka oli raskas kuin juntta ja jota itse Big Smokekin oli tunnustanut kunnioittavansa, suoraan vastustajansa alempiin kylkiluihin.

Hämmästyksestä ja kivusta kirkaisten tupertui perämies kanssin vastaiseen nurkkaan, sulloutuen hirvittävän iskun voimasta puolittain lavitsan alle. Tiikerin lailla oli Billy Byrne hänen kimpussaan, kiskoi miehen keskelle lattiaa ja peittosi uhriaan, kunnes tämän parkuminen pani laivan kaikumaan perästä keulaan saakka.

Kun kapteeni puolenkymmenen merimiehen seuraamana syöksyi portaita myöten kanssiin, tapasi hän Billyn hajareisin istumassa pitkänään viruvan perämiehen rinnalla. Sakilaisen vankat sormet puristivat miehen kurkkua, ja hän jyskytti uhrinsa päätä voimakkaasti kovaan lattiaan.

Vielä hetkinen, ja murhatyö olisi ollut täydellinen.

»Seis!», huusi kapteeni, ja ikäänkuin tehostaakseen komentoaan huimautti raskaalla kepillä, joka hänellä tavallisesti oli mukanaan, Billyä takaraivoon.

Se isku pelasti perämiehen hengen, sillä kun Billy tointui, huomasi hän olevansa pimeässä löyhkäävässä onkalossa kahlehdittuna pylvääseen.

Billyä pidettiin siellä viikko, ja joka päivä kapteeni kävi häntä katsomassa, koettaen todistaa hänelle, kuinka väärin hän oli menetellyt. Teroittaessaan Billyn mieleen katsantokantaansa merimieskurista käytti kapteeni välikappaleenaan paksua, lujaa keppiään.

Viikon lopulla oli pakko kantaa Billy pois onkalosta, jotteivät rotat olisi syöneet häntä, sillä jatkuva pieksäminen ja nälkä olivat muuttaneet hänet melkein pelkäksi tiedottomaksi, verestäväksi ja vertavuotavaksi lihaläjäksi.

»Kas niin», huomautti laivuri tarkastaessaan työtänsä päivän valossa. »Uskonpa tuon vintiön tietävän asemansa, kun esimies ja herra ensi kerralla häntä puhuttelee.»

Se, että Billy jäi eloon, on yksi tähän asti selostamattomia, ihmeellisiä esimerkkejä siitä, kuinka aine hallitsee sielua. Sellainen ihminen, jolla on älyä ja mielikuvitusta — hermoilla varustettu olento — olisi sortunut jo yksistään harmista ja kammosta, mutta Billy ei ollut senlaatuinen. Hän vain makasi hiljaa ja ajattelematta mitään muuta paitsi hämäriä kostoaikeitaan, kunnes luonto kenenkään auttamatta rakensi jälleen sen, mitä kapteeni oli niin säälimättä repinyt rikki.

Kymmenen päivää sen jälkeen, kun hänet oli tuotu tyrmästä, Billy nilkutteli _Halfmoonin_ kannella, suoritellen keveitä käsitöitä. Muilta laivassa olevilta merimiehiltä hän sai tietää, ettei hän ollut ainoa shanghaijattu miehistön jäsen.

Lukuunottamatta puoltakymmentä mistään välittämätöntä rikollisluokkaan kuuluvaa miestä, jotka olivat ottaneet pestin vapaaehtoisesti joko siitä syystä, etteivät he voineet päästä mihinkään kunnolliseen laivaan, tai sen tähden, että he halusivat pujahtaa tiehensä Yhdysvaltain lakien alueelta niin huomaamattomasti kuin mahdollista, ei siellä ollut ainoatakaan säännöllisellä tavalla pestattua miestä.

He olivat rajuin ja huimapäisin joukko, jonka kohtalo on milloinkaan koonnut yhteen kanssiin, ja heidän seurassaan tunsi Billy olevansa aivan kuin kotonaan. Hänen aikaisemmat uhkauksensa kauheasta kostosta, jonka hän valmistaisi perämiehelle ja laivurille, olivat vaimentuneet toverien karkeista, mutta vaikuttavista neuvoista.

Perämies puolestaan ei ilmaissut kantavansa kaunaa Billyltä saamastaan löylytyksestä millään muulla tavoin kuin siten, että hän, milloin suinkin voi, määräsi sakilaisen osalle laivan vaarallisimmat ja vastenmielisimmät tehtävät; mutta tästä oli seurauksena, että Billyn merimieskasvatus kävi joutuisammin ja että hän itse pysyi erinomaisessa ruumiillisessa kunnossa.

Kaikki alkoholin jäljet olivat aikoja sitten haihtuneet nuoren miehen elimistöstä. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi pakollisen raittiuden vaikutus.

Punertava, pöhöttynyt, näppyläinen iho oli kadonnut, ja sen sijalle tullut puhdas ja päivettynyt; kirkkaat silmät olivat niiden tihruisten verestävien kapineiden kohdalla, jotka ennen olivat antaneet hänen kasvoilleen eläimellisen leiman. Hänen piirteensä, jotka aina olivat olleet säännölliset ja voimakkaat, olivat suolaisen ilman, terveen elämän ja valtamerien purjehtijan vaarallisen ammatin vaikutuksesta saaneet jalostuneen arvokkuuden ilmeen, joka olisi pannut Kellyn sakin jäsenet tiukalle, ennen kuin he olisivat tunteneet entisen hyvän toverinsa, jos hän olisi äkkiä ilmestynyt heidän keskelleen Grand Avenuen varrella sijaitsevan ruokalan takakujalle.

Uuden elämän mukana Billy havaitsi saavansa uuden luonteen. Hän yllätti itsensä laulamasta työtä tehdessään — hän, jonka koko elämä oli tähän saakka ollut omistettu kunniallisen työn karttamiselle ja pilkkaamiselle, jonka tunnuslauseena oli ollut: »Maailma on velvollinen antamaan mulle elatukseni, ja minun tehtäväni on periä saatavani.»

Hämmästyksekseen hän sai myöskin huomata, että hän piti työnteosta, että ylpeys kannusti häntä kiihkeästi koettamaan voittaa hänen kanssaan puuhailevat miehet; ja niistä epäluuloista huolimatta, joita kapteenilla oli Billyä kohtaan kanssissa tapahtuneen välikohtauksen johdosta, oli tämä mieliala suuresti omiaan tekemään hänen elämänsä _Halfmoonilla_ siedettävämmäksi, sillä sellaisia työmiehiä, jollainen Billystä sukeutui, ei sovi kohdella yliolkaisesti; ja vaikka hänellä olikin perin heikot käsitykset kuuliaisuudesta, niin kannatti katsoa yhtä ja toista sormien lomitse, jotta hän pysyisi työkykyisenä.

Tämänsuuntainen järkeily se pelasti Billyn kallon parikin kertaa, kun hänen röyhkeytensä olisi ollut kylliksi ärsyttävä toimittamaan laivurin henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa tavallisissa oloissa. Maistettuaan kerran Billyn lääkettä ei Kierosilmä-Ward suinkaan halunnut toista kertaa joutua hänen kanssaan sellaiseen jupakkaan, joka kehittyisi mieskohtaiseksi kamppailuksi.

Koko miehistö oli renttuja ja hirttämättä jääneitä murhamiehiä, mutta laivuri Simmsillä oli ollut hyvin vähän kokemuksia muunlaisista merimiehistä, joten hän kohteli heitä tylyn kovakouraisesti, turvautuen todistelujen asemesta känsittyneeseen nyrkkiinsä ja lyhyeen, raskaaseen sauvaansa, joka hänellä oli alituisesti kädessänsä. Mutta ottamatta lukuun Billyä olivat miehet kaikki aikaisemmin olleet merimiehinä, joten laivakuri oli jossakin määrin syöpynyt heihin.

Kun sakilainen nautti työstään, ei tämä elämä ollut hänestä lainkaan vastenmielinen. Kanssin miehet olivat juuri sellaisia, joita hän oli aina tuntenut — heissä ei ollut vähääkään kunniantuntoa, ei hyveitä, ei ystävällisyyttä, ei säädyllisyyttä.

Heidän seurassaan Billy viihtyi — hän tuskin ikävöi vanhaa sakiaankaan. Hän hankki miesten keskuudesta ystäviä ja vihamiehiä. Hän haastoi riitaa, kuten hänen tapansa oli ollut lapsuudesta alkaen. Ja hänen taitonsa, suuret voimansa ja loppumaton varastonsa salakavalia temppuja auttoivat hänet selviytymään jokaisesta tappelusta, niittäen uusia laakereja.

Pian hänen kävi vaikeaksi haastaa riitaa kenenkään kanssa — hänen kanssitoverinsa olivat saaneet hänestä kyllikseen. He antoivat järkähtämättä hänen olla rauhassa.

Nämä useinkin veriset tappelut eivät suinkaan synnyttäneet syvälle juurtunutta vihaa tappiolle joutuneiden sydämissä. Ne olivat osana näiden laivuri Simmsin kokoonhaalimien raakimusten jokapäiväisestä työstä ja huvittelusta.

Laivassa oli yksi ainoa mies, jota Billy oikein todella vihasi. Se oli matkustaja, Divine; eikä Billy vihannut häntä sen tähden, että mies olisi sanonut tahi tehnyt jotakin Billylle, sillä hän ei ollut kertaakaan edes virkkanut mitään sakilaiselle, vaan hänen hienojen vaatteittensa ja ylhäisen olemuksensa tähden, jotka Billyn mielestä selvästi osoittivat hänet yhteiskunnan vihatun aineksen jäseneksi — herrasmieheksi.

Billy vihasi kaikkea kunnioitettavaa. Hän oli vihannut Grand Avenuen sievisteleviä, itseensätyytyväisiä kauppiaita. Hän oli hengessään kiemurrellut nähdessään minkä hyvänsä kiiltävän surisevan auton, joka oli kiitänyt hänen ohitsensa lastinaan hyvin puettuja miehiä ja naisia. Puhdas, kovaksi silitetty kaulus oli Billystä samaa kuin punainen vaate härästä.

Puhtaus, menestys, varallisuus, säädyllisyys merkitsivät Billystä vain yhtä seikkaa — ruumiillista heikkoutta: ja hän kammosi ruumiillista heikkoutta. Hänestä oli ihanteellinen tapa näyttää voimiaan ja miehekkyyttään olla mahdollisimman raaka ja törkeä.

Naisen auttaminen rapakon ylitse olisi Billystä tuntunut hentomielisyyden tunnustamiselta; naisen kamppaaminen, niin että hän lennähti pitkin pituuttaan sätkyttelemään lätäkköön, kas siinä ylvään miehekkyyden tunnusmerkki.

Ja niinpä hän voimakkaan luonteensa pohjaa myöten vihasi moitteettoman siistiä, kohteliasta ja sivistynyttä miestä, joka käveli joka päivä aterioittensa jälkeen kannella, poltellen hyvältä tuoksuavaa sikaaria.

Itsekseen hän ihmetteli, mitä tekemistä tuollaisella »keikarilla» saattoi olla sellaisessa aluksessa kuin _Halfmoonissa_, ja häntä kummastutti myöskin se, että niin heikko olio oli uskaltautunut tosimiesten seuraan.

Halveksimisensa tähden Billy tuli tarkkailleeksi Divineä enemmän kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Hän näki, että mies oli komean näköinen, mutta hänen ruskeissa silmissään oli välttelevä, petollinen ilme. Kokonaan niistä aikaisemmista syistä riippumattomasti, joiden tähden hän oli miestä vihannut, alkoi Billy nyt vaistomaisesti kammota häntä olentona, johon ei voinut luottaa.

Lopulta hänen vastenmielisyytensä yltyi melkeinpä mielipuoliseksi riivaukseksi. Milloin vain kuri salli, vetelehti hän laivan niissä osissa, joissa hän todennäköisimmin voisi kohdata vihaamansa olennon, toivoen, aina toivoen keikarin antavan hänelle jonkun vähäisen aiheen »merkata hänen taulunsa», kuten Billy olisi sen kuvaannollisesti pukenut sanoihin.

Eräänä iltana kuhnustellessaan tässä tarkoituksessa kannella hän sattui kuulemaan osan matkustajan ja laivuri Simmsin välisestä hiljaisesta keskustelusta — juuri kylliksi paljon johtuakseen aprikoimaan, mitä oli tekeillä, ja päätelläkseen, että mitä hyvänsä se olikin, niin jokatapauksessa se oli kieroa ja että sekä moitteettomasti puettu Divine että laivuri Simms olivat molemmat siinä mukana.

Kuulemistaan sanoista sai Billy Byrne kuitenkin tietää, että _Halfmoonin_ purjehdussuunnan määräsi Divine, matkustaja, että retken oli rahoittanut eräs Clinker, San Franciscosta, jolle Divine oli korvia myöten velassa, ja että siihen sekautui joku Harding-niminen ja joku toinen, jota nimitettiin Barbaraksi. Myöskin piti kaikkien osallisten saada runsaasti rahaa, jos yritys onnistuisi.

Hän tiedusti »Luisevalta» Sawyeriltä ja »Punaiselta» Sandersilta, mutta kumpikaan heistä ei tiennyt asioista läheskään niin paljoa kuin Billy itse. Niinpä _Halfmoon_ saapui Honoluluun ja sijoittui ankkuriin noin sadan metrin päähän upeasta, siististä, valkeasta huvipurresta, eikä kukaan muu kuin _Halfmoonin_ päällystö ja ainoa matkustaja tuntenut viattomalta näyttävän, pienen kuunariprikin tehtävää.

KOLMAS LUKU

Vehkeilyä ja vastavehkeilyä

Sillä aikaa kun _Halfmoon_ oli Honolulun satamassa, ei sen miehistöstä, päästetty ketään maihin, ja napiseminen oli synkän uhkaavaa. Vain ensimmäinen perämies Ward ja toinen perämies Theriere menivät rannalle.

Laivuri Simms piti miehet puuhassa, maalauttaen ja kiilloituttaen alustaan, saadakseen jännittyneet tunteet purkautumaan siihen.

Billy Byrne pani merkille, että matkustaja oli luopunut päiväsaikaisista kävelyistään kannella. Hän ei tosiaankaan _Halfmoonin_ ollessa ankkurissa poistunut hytistään ainoatakaan kertaa ennen pimeän tuloa; sitten hän tuli kannelle, seisoen usein tuntikausia yhteen menoon silmät hievahtamatta kiintyneinä uljaaseen pikku huvipurteen, jonka telttakatoksella varustetulta yläkannelta kantautui hilpeätä naurua ja hiljaista musiikkia tyyntä veden pintaa pitkin.

Wardin ja toisen perämiehen tultua maihin tapahtui kummallista. He menivät lähellä rantaa olevaan kolmannen luokan majataloon, vuokrasivat huoneen viikoksi, maksoivat etukäteen, olivat huoneessaan puoli tuntia ja ilmestyivät sitten näkyville siviiliasuisina.

Senjälkeen he kiiruhtivat erääseen toiseen hotelliin — tällä kertaa ensiluokkaiseen — ja toinen perämies asteli edellä puettuna pitkään takkiin ja päässään silkkihattu, kun taas Ward seurasi jäljessä yllään soma sininen sarssinuttu, kantaen molempien matkalaukkuja.

Tässä toisessa hotellissa merkitsi toinen perämies vieraskirjaan: »Henri Theriere, kreivi de Cadenet, ja palvelija, Ranska.»

Ensimmäiseksi työkseen hän sitten ojensi konttoristille kirjeen, pyytäen että se lähetettäisiin viipymättä. Kirje oli osoitettu herra Anthony Hardingille huvipursi _Lotukseen_.

Kreivi de Cadenet meni palvelijoineen huoneisiinsa odottamaan vastausta kirjeeseen. Henri Theriere, _Halfmoonin_ toinen perämies, näytti pitkine takkeineen ja silkkihattuineen ylimykseltä ja herrasmieheltä kiireestä kantapäähän.

Hänen entisyyttään ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse, mutta hänen hiottu käytöksensä, hänen tietonsa laivan ohjaamisesta ja merenkulusta ja hänen taipumuksensa noudattaa sotilaallista täsmällisyyttä ollessaan tekemisissä alaistensa miesten kanssa antoivat laivuri Simmsille aihetta olettaa, että hän aikoinaan oli palvellut Ranskan laivastossa, josta hänet epäilemättä oli erotettu jonkun häpeällisen kujeen tähden.

Tämä mies oli kylmä, julma, nyreämielinen ja pikavihainen. Hänet oli pestattu toiseksi perämieheksi tätä retkeä varten Divinen ja Clinkerin vaatimuksesta.

Hän ja Simms olivat ennenkin purjehtineet yhdessä, mutta laivuri oli huomannut hänet liian vaikeasti käsiteltäväksi ja oli juuri aikonut etsiä alukseensa uuden toisen perämiehen, kun Divine ja Clinker tapasivat Therieren _Halfmoonilla_. Keskusteltuaan hänen kanssaan kymmenen minuuttia he olivat selvillä siitä, että hän sopi täydellisesti heidän toimintasuunnitelmaansa, eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan Simmsin esityksiä hänen erottamisestaan.

Ward ei ollut kovinkaan suopea ranskalaiselle, jonka ylpeä käytös ja alentuvat ilmeet satuttivat kömpelön ja moukkamaisen ensimmäisen perämiehen kipeitä kohtia.

Nykyinen tehtävä, joka pakotti hänet toimimaan Therieren palvelijana, oli hänestä mahdollisimman vastenmielinen ja oli vain omiaan yhä kiihdyttämään hänen vihaansa alempaansa kohtaan, jonka hän sydämensä sisimmässä sopukassa myönsi ylemmäkseen kaikissa muissa suhteissa paitsi _Halfmoonin_ upseeriluettelossa.

Mutta raha kykenee tekemään ihmeitä, ja Divinen lupaus, että _Halfmoonin_ päällystö ja merimiehet saisivat keskenään jaettavaksi kokonaisen miljoonan Yhdysvaltain dollareita, jos yritys onnistuisi, oli perin tehokkaasti voittanut kaiken vastahakoisuuden, jota Ward oli tuntenut tehtäviensä tätä erikoista osaa kohtaan.

Molemmat perämiehet istuivat äänettöminä huoneessaan, odottaen vastausta herra Anthony Hardingille lähettämäänsä kirjeeseen. Heidän esitettäviään osia oli _Halfmoonilla_ huolellisesti moneen kertaan harjoiteltu. Kumpikin oli omissa mietteissään. Kun heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin käsilläoleva konnanjuoni, joka oli tuonut heidät yhteen ja jota ei ollut hyvä pohtia enempää kuin oli välttämätöntä, ei heillä tuntunut olevan minkäänlaista halua keskustella.

Satamassa olevassa huvipurressa valmistauduttiin laskemaan maihin vähäinen seurue, joka aikoi lähteä autoretkelle Nuuanun laaksoon, kun pieni vene soudettiin purren kupeelle ja hotellin lähetti ojensi eräälle merimiehelle sinetöidyn kirjeen.

_Halfmoonin_ kannelta tarkkasi laivuri Simms tätä tapausta, myhäillen itsekseen. Myöskin Billy Byrne näki sen, mutta hän ei pannut siihen mitään merkitystä. Hän oli vetelehtinyt kuunariprikin kannella, tuijotellen huvipursi _Lotukseen_, vihaten sitä ja niitä iloisia, hyvin puettuja miehiä ja naisia, joiden hän näki naureskelevan ja lörpöttelevän sen kannella.

Heihin oli hänen mielestään olennaisesti keskittynyt kaikki ventomielinen, suututtava ja iljettävä tuosta toisesta maailmasta, joka oli hänelle yhtä vieras, kuin jos hän olisi ollut mato Bradyn vuokratallien takapihan lantakasassa.

Hän näki merimiehen antavan kirjeen isolle, harmaatukkaiselle, parrattomalle miehelle, jonka puku ja koko asu oli huolekkaan hieno. Billy saattoi mielessään kuvitella hänen valkeita käsiään ja kiilloitettuja kynsiään. Se ajatus oli ellottava.

Se mies, joka otti kirjeen vastaan ja avasi sen, oli Anthony Harding. Luettuaan sen hän ojensi sen nuorelle naiselle, joka seisoi läheisyydessä, puhellen useiden muiden nuorten ihmisten kanssa.

»Kas tässä, Barbara», hän sanoi, »on sellaista, mikä huvittaa sinua enemmän kuin minua. Jos haluat, käyn häntä tervehtimässä ja pyydän häntä täksi illaksi päivälliselle.»

Tyttö luki kirjeen.

»Rakas Herra Harding.

Tämän esittäjä on hyvin läheinen ystäväni, kreivi de Cadenet, joka arvelee olevansa Honolulussa samoihin aikoihin kuin Tekin olette. Kreivi matkustelee huvikseen, ja kun hän ei lainkaan tunne sikäläisiä saaria, niin hän panisi suuren arvon kaikille ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoituksille, joita Te hänelle soisitte.

Sydämellisesti

_L. Cortwrite Divine_.»

Lopetettuaan lukemisen tyttö hymyili.

»Larry onkii aina käsiinsä arvonimiä ja tekee niistä läheisiä ystäviään», hän selitti nauraen. »Mistähän hän lienee tämän löytänyt?»

»Tai missä tämä on kohdannut hänet?» huomautti herra Harding. »No niin, vähin, mitä voimme tehdä, on kai kutsua hänet purrellemme päivälliselle. Kun lähdemme jo huomenna, emme voi valmistaa hänelle kovinkaan paljoa hauskuutta.»

»Pistäytykäämme häntä tapaamassa, kun ajamme nyt kaupungin läpi», ehdotti Barbara Harding, »ja ottakaamme hänet mukaamme täksi päiväksi. Sillä tavoin selviydymme ystävyyden velvollisuudesta, ja tämäniltainen päivälliskutsu voi jäädä sen varaan, minkälaiselta henkilöltä kreivi meistä tuntuu.»

»Kuten tahdot», vastasi hänen isänsä, ja niinpä pysähtyi puolen tunnin kuluttua kaksi isoa henkilöautoa kreivi de Cadenetin hotellin edustalle. Anthony Harding astui sisälle ja lähetti kreiville käyntikorttinsa.

Kreivi» tuli itse alas ottamaan vierastaan vastaan. Harding näki yhdellä silmäyksellä, että hän oli herrasmies, ja kun hän oli esitellyt vieraan seurueensa muille jäsenille, niin ilmeisesti oli myöskin heidän arvostelunsa aivan samanlainen kuin heidän isäntänsä.

Erityisesti näkyi Barbara Harding ihastuneen kreivi de Cadenetiin, vaatien tätä liittymään siihen seuraan, joka ajoi hänen vaunussaan. Ja niinpä _Halfmoonin_ toinen perämies mennä huristi Honolulusta hupaisesti keskustellen sen henkilön kanssa, jota hänen käyntinsä tällä saarella koski.

Barbara Hardingista oli de Cadenet hauska ja mielenkiintoinen mies. Koko maapallolla ei ollut ainoatakaan nurkkausta, olipa se sitten kuinka syrjäinen tahansa, jota hän ei olisi jossakin määrin tuntenut. Hän oli lukenut paljon ja kykeni keskustelemaan lukemastaan älykkäästi ja viehättävästi.

Nyt ei hänessä ollut jälkeäkään nyreämielisyydestä. Koko hänen olentonsa oli kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja vilkkautta, sillä olihan hyvin kauniin ja hyvin rikkaan nuoren naisen seura nyt hänen yksinoikeutenaan.

Senpäiväisestä huviretkestä oli kaksi tärkeätä tulosta: Se herätti _Halfmoonin_ toisen perämiehen päässä ajatuksen, joka olisi aiheuttanut laivurille ja takalistossa pysyttelevälle Divinelle kalvavaa huolta ja levottomuutta, jos heillä olisi ollut siitä aavistusta; ja siellä sai de Cadenet tietää erään seikan, joka pakotti hänet hylkäämään innokkaat kehotukset syödä päivällistä _Lotuksella_ sinä iltana — hän sai tietää, että seurue lähtisi seuraavana aamuna Manilaan.

»En voi sanoin kuvata», valitti hän herra Hardingille, »kuinka suuresti minua harmittaa se asia, joka riistää minulta huvin hyväksyä kutsunne. Vain ehdoton välttämättömyys, vakuutan, saattaa estää minua olemasta seurassanne niin kauan kuin mahdollista.» Ja vaikka hän puhui tytön isälle, niin hän katsoi suoraan Barbara Hardingia silmiin.

Vähemmän kokenut nuori nainen olisi jollakulla ulkoisella merkillä paljastanut, minkä vaikutuksen tämä puhe häneen teki, mutta kreivi de Cadenet ei kyennyt arvaamaan, miellyttikö se Barbara Hardingia vai eikö, sillä tyttö vain lausui hymyillen kohteliaisuuden vaatimat valittelunsa.

He erosivat de Cadenetista tämän hotellin edustalla, ja hyvästelyssään kääntyi mies Barbara Hardingin puoleen ja kuiskasi toisten kuulematta:

»Näen teidät jälleen, neiti Harding, pian, hyvin pian.»

Tyttö ei aavistanut, mitä miehen mielessä liikkui hänen lausuessaan nämä olosuhteisiin nähden omituiset sanat. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hänet olisi vallannut kauhu. Mutta miehen silmien ilmeen hän osasi tulkita ja mietti sinä iltana usein mielessään, oliko hän hyvillään vaiko kiukuissaan sen ilmoittamasta sanomasta.

Heti hotelliin mentyään riensi Cadenet siihen huoneeseen, jossa Ward maltittomasti odotti häntä.

»Joutuin!» hän huusi. »Meidän on laittauduttava täältä hyvin vilkkaasti. He lähtevät huomenaamulla. Kamaripalvelijantoimenne oli helppo ja lyhytaikainen; mutta minä voin antaa teille erinomaisen suosituksen, jos haluatte jonkun toisen herrasmiehen palvelukseen.»

»Tämä riittää siinä ammatissa, herra Theriere», murahti ensimmäinen perämies kylmästi. »En yhtynyt tähän näyttelemispuuhaan huvikseni — minusta ei siinä ole mitään naurettavaa — ja toivoisin teidän muistavan, että yhäti olen yläpuolellanne oleva upseeri.»

Theriere kohautti olkapäitään. Ward ei sattunut huomaamaan toverinsa häijyn ilkeää katsetta.

Yksissä neuvoin he sulloivat kokoon tavaransa, laskeutuivat toimistoon, maksoivat laskunsa ja olivat hetkisen kuluttua muuttamassa takaisin ylleen merimiespukujaan siinä pienessä hotellissa, josta he olivat ensiksi vuokranneet itselleen asunnon. Puolta tuntia myöhemmin he nousivat _Halfmoonin_ kannelle.

Kajuutan lähellä työskentelevä Billy Byrne näki heidät. Heidän katsoessaan toisaalle hän virnisti heille pahanilkisesti. He olivat hallitusvallan henkilöllisiä edustajia, ja Billy vihasi hallitusvaltaa, missä puvussa se hänelle sitten esiintyikin. Hän vihasi lakia ja järjestystä ja kuria.

— Tahtoisinpa tavata jommankumman noista miekkosista Green Streetillä öiseen aikaan, hän tuumi.

Sitten hän näki heidän menevän laivurin seurassa kapteenin hyttiin ja Divinen yhtyvän heihin. Billy pani merkille, kuinka hätäilevän näköisiä kaikki neljä olivat, ja se sai hänet aprikoimaan.

Hänen mieleensä muistui Divinen ja Simmsin välisestä keskustelusta kuulemansa katkelma. Häntä halutti kuulla lisää, ja kun Billyä eivät estäneet joutavanpäiväiset ja liian hienot siveelliset käsitteet, jotka eivät suvaitse oven takana kuuntelemista, niin hän vitkastelematta siirsi puuhailunsa näyttämön kyllin lähelle erästä hytin luukkua voidakseen saada selkoa siitä, mitä sisällä tapahtui.

Sakilaisen kuulemat sanat saivat hänet herkistämään korviaan. Hän oivalsi, että oli tekeillä jotakin hänen oman makunsa mukaista, — jotakin kieroa ja ilkeää — ja häntä kummastutti, että sellainen keikari kuin Divine saattoi olla senlaatuisessa hommassa mukana. Se melkein riitti muuttamaan hänen mielipiteensä _Halfmoonin_ matkustajasta.

Hänelle selvisi, että »Barbara Hardingille» oli isoisä jättänyt perinnöksi kaksikymmentä miljoonaa dollaria, jotka hän saisi mennessään naimisiin. Lisäksi oli hänen itsensä käytettävissä viisi miljoonaa, ja hänen isänsä, Anthony Harding, oli monimiljoonamies.

Suunnitelman mukaan piti Simmsin ryöstää Barbara ja vaatia hänestä lunnaita. Divine, neiti Hardingin vanha ystävä, esiintyisi rosvojen kynsiin joutuneena vankina. Hän pakottaisi tytön menemään avioliittoon kanssansa, ja sitten heidät molemmat luovutettaisiin takaisin.

Lunnaat ja kelpo annos tytön omaisuudesta jaettaisiin sitten Simmsin, Wardin, Therieren ja poissa olevan Clinkerin kesken, samalla kun miehistö saisi kolminkertaisen palkan.