Part 13

Sitä hän ei ollut aikonut sanoa, ja tyttö tiesi sen. Hänen mielessään heräsi äkkiä halu kuulla Billy Byrnen lausuvan ne sanat, joita hän ei ollut uskaltanut päästää suustaan. Mutta hän tukahdutti sen halun heti, ja hetkisen kuluttua hän harmitteli omaa heikkouttaan, koska hän olisi halunnut kuulla sellaista Byrnen tasolla olevalta henkilöltä.

Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pari oli yhä pienessä, turvaisessa saaressaan. Byrne keksi tekosyyn toisensa jälkeen saadakseen siirretyksi tuonnemmaksi lähdön meren rannalle. Hän käsitti että ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua, ja hän tiesi myöskin, että sen aloittaminen merkitsisi hänen ja neiti Hardingin välisten suhteiden lopun alkua ja että niiden katkettua elämä muuttuisi hänelle aution erämaan vaeltamiseksi.

Joko heidät pelastaisi joku ohi kulkeva laiva tai alkuasukkaat murhaisivat heidät; mutta viimemainitussa tapauksessa hän ei joutuisi sen varmemmin eikä täydellisemmin eroon rakastamastaan naisesta kuin siinäkään, että tyttö palaisi omaistensa keskuuteen.

Sillä Billy Byrne tunsi, ettei hän kuulunut mihinkään sellaiseen seurapiiriin, jossa neiti Barbara Harding tunnettiin, ja häntä pelotti, että heidän palattuaan sivistyneihin oloihin tyttö muuttuisi jälleen kopean ylimieliseksi ja että hän taaskin olisi Barbaran mielestä alempi olento, jota tyttö ja hänen kaltaisensa puhuttelivat »hyväksi mieheksi.»

Hän aikoi tietystikin ponnistaa kaikki voimansa toimittaakseen Barbaran takaisin kotiinsa; mutta oliko väärin, hän tuumi, siepata muutamia kultaisia onnenhetkiä palkkioksi palveluksistaan ja osittaiseksi vastapainoksi elinkautisesta surkeudesta, johon hän joutuisi, sitten kun hänen rakastamansa nainen olisi iäksi poistunut hänen elämästään?

Billyn mielestä se ei ollut väärin, ja niinpä hän vitkastelikin Manhattan-saarella, joksi Barbara oli sen ristinyt, asuen kaupungin toiseksi hienoimmassa rakennuksessa vastapäätä neiti Hardingin palatsiasuntoa toisella puolella Riverside Driveä.

* * * * *

Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle, joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.

»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.

»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»

»Teitä?»

»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja — ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.

Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.

Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi.

Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.

Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.

»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia — nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten lienevätkin.»

Ampuminen oli nyt jo vaimennut, mutta äänekästä kiljuntaa kuului selvästi alempaa joen varrelta. Byrne astui askeleen vedenrajaan päin.

»Malttakaahan!» kuiskasi tyttö. »Ne tulevat tännepäin — me näemme heidät täältäkin tuota pikaa.» Ja hän veti sakilaisen kyyhkysilleen pensaan taakse.

Äänettöminä he tarkkailivat lähestyvää seuruetta.

»Ne ovat vinosilmiä», virkkoi Byrne, joka aina käytti tätä nimitystä ylpeistä samuraista.

»Niin, ja heidän muassaan on kaksi valkoista miestä», supatti Barbara Harding, jonka ääni värähti hillitystä kiihtymyksestä.

»Vankeina», sanoi Byrne. »Epäilemättä _Halfmoonin_ kauniin joukkueen jäseniä.»

Samurait marssivat joen äyrästä myöten. Muutamien minuuttien perästä he sivuuttaisivat saaren noin kolmenkymmenen metrin päässä. Billy ja tyttö kyyristyivät suojaavan pensaan taakse.

»Minä en tunne heitä», kuiskasi mies.

»Mitä — mitä — oi, herra Byrne, se ei voi olla mahdollista!» äänsi tyttö, tukahduttaen kiihkoaan. »Nuo miehet ovat Lotuksen kapteeni Morris ja perämies Foster.»

Byrne nousi melkein pystyyn. Seurue oli nyt heidän piilopaikkansa kohdalla.

»Pysykää täällä!» hän komensi. »Minä menen vapauttamaan heidät.» Sitten hän lisäsi rajusti: »Teidän tähtenne, koska rakastan teitä. Naurakaa nyt!» Ja hän oli poissa.

Hän juoksi vikkelästi joen äyräältä veteen: samurait, jotka olivat jo sivuuttaneet saaren, eivät huomanneet häntä, loisessa kädessään hänellä oli surmaamansa pääkallometsästäjän vankka sotakeihäs. Hänen vyössään riippui Oda Yorimoton pitkä miekka, ja kreivi de Cadenetin revolveri oli kotelossaan.

Barbara Harding katseli häntä, kun hän kahlasi joen poikki ja kapusi vastaiselle rannalle. Hän näki Byrnen juoksevan ripeätä vauhtia samuraiden ja näiden vankien jäljessä. Billyn keihästä pitävä oikea käsi kohosi, ja sitten kajahti hänen laajoista keuhkoistaan hurja karjaisu, joka olisi ollut kunniaksi kokonaiselle apachiheimolle.

Soturit kääntyivät parhaiksi nähdäkseen raskaan keihään lentävän heitä kohti; ja sitten syöksähti Billy Byrne heidän keskelleen, veti esiin revolverinsa ja ampui oikealle ja vasemmalle. Molemmat vangit käyttivät hyväkseen vartijainsa hämminkiä ja säikähdystä, karkasivat heihin käsiksi ja anastivat itselleen aseita.

Seurueessa oli ollut vain kuusi samuraita. Kaksi oli kaatunut Billyn hyökätessä; mutta jäljellä olevat neljä, jotka olivat tointuneet hämmästyksestään, ryhtyivät nyt taisteluun, osoittaen kansalleen ominaista hurjuutta.

Taaskin oli Therieren revolveri ratkaisevalla hetkellä pettänyt ja jäänyt laukeamatta; harmissaan oli Byrne heittänyt sen pois ja turvautunut jälleen pitkään miekkaan, jonka käyttelyssä hän ei läheskään vetänyt vertoja samuraille. Norris sieppasi maasta Byrnen keihään ja iski sen Byrneä kovin ankarasti ahdistavan japanilaisen ruumiin lävitse.

Nyt oli taistelu tasaista — kolme kolmea vastaan.

Norris heilutteli yhäti keihästä — se oli tehokkain ase samuraiden pitkiä miekkoja vastaan. Hän kaatoi vastustajansa ja riensi sitten Fosterin avuksi.

Saarelle jäänyt Barbara Harding näki, että Byrnen vastustaja pani hänet tiukalle. Valkoinen mies oli puoleton, sillä samurain miekkailutaito oli verrattomasti parempi. Tyttö näki sakilaisen pyrkivän japanilaisen miekan ohitse käsiksi ahdistajaansa, mutta mies oli ilmeisesti liian sukkela ja tottunut ottelija antaakseen hänelle siihen tilaisuutta.

Se kaksintaistelu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla, jollei Byrne saisi apua ja hyvin nopeasti. Tyttö tarttui lyhyeen miekkaan, jota hän nyt kantoi alituisesti muassaan, ja syöksyi jokeen.

Sitä ennen hän ei ollut kertaakaan mennyt sen poikki muutoin kuin Byrnen sylissä. Virta oli vuolas ja voimakas. Se oli vähällä pyyhkäistä hänet kumoon, ennen kuin hän oli puolitiessäkään, mutta hänen mieleensäkään ei johtunut luopua yrityksestään.

Iäisyydeltä tuntuneen ajan perästä hän kipusi mantereelle; ja äyrään harjalle noustessaan hän riemukseen näki Byrnen vielä olevan pystyssä ja taistelevan. Foster ja Norris pakottivat vihollistaan peräytymään — heillä ei ollut mitään vaaraa.

Ripeästi Barbara juoksi Byrneä ja samuraita kohti. Pienikasvuisen soturin huulilla väikkyi ilkeä hymy, ja hänen välkkyvä säilänsä heilahti äkilliseen vale-iskuun. Kun Byrne kallistui kömpelösti torjumaan odotettua lyöntiä, pyörähti miekka toiseen suuntaan ja tärähti hänen päähänsä.

Barbara tuli silmänräpäystä liian myöhään pelastamaan, mutta parhaiksi kostamaan. Tuskin oli samurain säilä koskettanut sakilaista, kun Barbara Hardingin kauniin käden heiluttama Oda Yorimoton lyhyt miekka osui hänen sydämeensä.

Kirkaisten hän vaipui uhrinsa ruumiin luo»

Barbara Harding heittäytyi Byrnen viereen. Nähtävästi oli henki sammunut. Parahtaen kauhusta tyttö kallisti korvansa miehen huulille. Hän ei kuullut mitään.

»Tule takaisin! Palaa!» hän valitti. »Anna minulle anteeksi se julma nauru! Oi, Billy, Billy, minä rakastan sinua!» Ja Anthony Harding-vanhuksen, moninkertaisen miljoonamiehen, tytär ja Amerikan ylimystön vesa otti Grand Avennen sakilaisen pään syliinsä ja peitti kalpeat, veriset kasvot suudelmilla.

Samassa Billy Byrne aukaisi silmänsä.

Barbara oli joutunut kiinni itse teossa. Hänen oli mahdoton päästä pujahtamaan pois, ja heleän punan levitessä hänen kasvoilleen kiersi Billy Byrne käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä alaspäin, kunnes heidän huulensa yhtyivät.

Iällä kertaa ei tyttö tarttunut hänen olkapäihinsä työntääkseen häntä kauas itsestään.

»Minä rakastan sinua, Billy», hän kuiskasi koruttomasti.

»Muista, kuka ja mikä olen!» varoitti mies, peläten, että tämä suuri onni häneltä riistettäisiin ja että hän oli saanut sen, koska tyttö hetkiseksi oli unohtanut.

»Minä rakastan sinua, Billy», vastasi tyttö, »sen tähden, mikä olet.»

»Iäti?»

»Siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa!»

Sillä hetkellä saapuivat Norris ja Foster, jotka olivat selviytyneet vastustajastaan, juoksujalkaa heidän luokseen.

»Onko hän pahasti haavoittunut, madam?» huusi kapteeni.

»En tiedä», vastasi neiti Harding. »Koetan juuri auttaa häntä pystyyn, kapteeni Norris», lisäsi hän, yrittäen jollakin tavoin selittää toisille sitä seikkaa, että hänen kätensä olivat Billyn kaulassa.

Norris säpsähti hämmästyksestä kuullessaan nimensä.

»Kuka te olette?» hän kummasteli. »Mistä tunnette minut?» Mutta kun tyttö kääntyi häneen päin, pääsi häneltä iloinen huudahdus: »Neiti Harding! Jumalan kiitos, neiti Harding, te olette elossa ja terve!»

»Mutta mistä ihmeestä te olette joutunut tänne?» tiedusti tyttö.

»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»

»Eihän isä toki ole kuollut?» kysyi tyttö tuskainen ilme silmissään.

»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»

»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»

»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»

»Jumalan kiitos!» kuiskasi Billy Byrne.

»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni, silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.

Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei siveellisesti eikä ruumiillisesti.

»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun anastimme _Lotuksen_.»

Kapteeni Norris katsoi puhujaan peittämättä kammoissaan.

»Tekö?» hän huusi. »Tekö olitte yksi noita kirottuja hirtehisiä? Tekö olette sama mies, joka melkein tappoi herra Mallory-paran? Neiti Harding, onko hän ollut jollakin tavoin teille hävytön?»

»Älkää tuomitko häntä liian äkkipikaisesti, kapteeni Norris!» tyynnytti tyttö. »Ilman häntä olisin kuollut ja saanut kärsiä pahempaa kuin kuoleman jo aikoja sitten. Tuonnempana kerron teille hänen sankaruudestaan ja ritarillisuudestaan. Älkääkä unohtako, kapteeni, että hän juuri äsken pelasti teidät itsenne ja herra Fosterin vankeudesta ja todennäköisesti kuolemasta!»

»Se on totta», huudahti Norris, »ja siitä tahdon häntä kiittää. Mutta en ymmärrä sitä Malloryn juttua.»

»Älkää välittäkö hänestä nyt!» pyysi Billy Byrne. »Tärkeätä on vain se, että hän on elossa. Hänen verensä ei tahraa käsiäni. Jatkakaa kertomustanne!»

»No niin, sitten kun merirosvojoukkue oli poistunut purrestamme, panimme kokoon vararadion, jonka olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, ja varsin pian olimme yhteydessä sotalaiva _Alaskan_ kanssa. Sen komentaja lähetti _Lotukseen_ miehiä, koneseppiä ja kaikkia sen korjaukseen tarvittavia vehkeitä, antoi meille hiiliä ja muonavaroja, odottaen sitten lähellämme, kunnes saimme aluksemme käyntikuntoon. Siihen ei tarvittu läheskään niin pitkää aikaa kuin olisi saattanut luulla.

— Sitten lähdimme yhdessä sotalaivan kanssa etsimään _Clarindaa_, kuten teidän kapteeni Simmsinne sitä nimitti. Meidät neuvoi sen jäljille eräs kiinalainen merirosvo Luzonin pohjoispuolella. Hän sanoi erään pienen, Formosan lähellä sijaitsevan, syrjäisen saaren alkuasukkailta kuulleensa, että äskeisen hirmumyrskyn aikana oli eräs kuunaripriki kärsinyt haaksirikon sen rannalla. Ja hänen kuvauksensa aluksesta saattoi meidät uskomaan, että se saattoi olla _Clarinda_ eli _Halfmoon_.

— Laskimme saarelle ja etsittyämme hyvän aikaa löysimme _Halfmoonin_ elossaolevat merimiehet. He koettivat kaikki syyttää toisiaan, mutta vihdoin he kaikki yksimielisesti kertoivat, että joku Theriere-niminen henkilö ja Byrneksi sanottu merimies olivat vieneet teidät saaren sisäosiin ja että he olivat luulleet teitä kuolleeksi, kunnes he vasta muutamia päiviä sitten olivat eräältä vangiksi ottamaltaan alkuasukkaalta saaneet tietää teidän kaikkien päässeen karkuun ja harhailevan jossakin heille tuntemattomassa osassa saarta.»

»Saitteko mitään tietoja herra Divinestä?» tiedusti tyttö levottomasti. »Hän oli — kerran — vanha ja hyvä ystäväni.»

»Divine?» kertasi kapteeni. »Niin, se oli kai sama veitikka, joka oli ampunut itsensä.»

»Oh!» äännähti Barbara heikosti.

»Ainakin jäljellejääneet niin väittävät», ehätti Norris lisäämään. »Mutta he kertoivat siitä niin ristiriitaisia juttuja, että meidän sieltä poistuessamme sotalaivan päällystö päätti haastaa Blancon, neekerikokin, sotaoikeuden eteen.

— Sitten lähdimme etsimään teitä mukanamme komppania merisotilaita», jatkoi kapteeni kertomustaan. »Isänne tuskastui joukkoa komentavan upseerin näennäiseen vitkasteluun ja kiiruhti edelle seurassaan herra Mallory, herra Foster, minä ja pari _Lotuksen_ miestä, jotka olivat muassamme tullessamme saareen.

— Kolme päivää sitten hyökättiin kimppuumme; isänne ja herra Mallory joutuivat vangiksi. Me muut pääsimme pakoon ja yritimme palata merisotilaiden luokse; mutta eksyimme ja olemme siitä pitäen umpimähkään harhailleet saarella, kunnes alkuasukkaat joitakuita minuutteja sitten meidät yllättivät. Molemmat merimiehet kaatuivat viime ottelussa, ja herra Foster ja minä jäimme vangiksi. Loput tiedätte.»

Byrne oli nyt pystyssä. Hän löysi miekkansa ja revolverinsa ja sijoitti ne paikoilleen vyöhönsä.

»Te, miehet, olette tuolla saarella ja pidätte huolta neiti Hardingista», hän sanoi. »Jollen minä palaa, löytää meriväki teidät ennemmin tai myöhemmin, tai voitte mennä rantaan ja kiertää sitä pitkin poukamalle. Hyvästi, neiti Harding!»

»Minne te lähdette?» huudahti tyttö.

»Etsimään isäänne — ja herra Mallorya», vastasi sakilainen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Pelastajana

Iltapäivän ja melkein koko seuraavan yön Billy Byrne vaelsi yksinäisellä retkellään, palaten tuttua tietä, jota myöten Barbara Harding ja hän olivat tulleet vuolaan virran pienelle saarelle.

Vähää ennen aamunkoittoa hän saapui aukeaman reunaan Oda Yorimoto-vainajan asunnon kohdalle. Jossakin tuolla äänettömässä kylässä viruivat molemmat vangit.

Pitkän marssin aikana hän oli miettinyt useita kertoja päänsä ympäri, mitä kaikkea hänen uskalletun yrityksensä onnistuminen merkitsisi hänelle. Kaikista niistä henkilöistä, joiden hän saattoi ajatella tahtovan erottaa hänet rakastamastaan naisesta — siitä naisesta, joka juuri äsken oli tunnustanut rakastavansa häntä — oli hänen eniten pelättävä näitä kahta.

Billy Byrne ei lainkaan luulotellut, että Anthony Harding katselisi suopein silmin vävykseen pyrkivää Grand Avenuen sakilaista.

Entä sitten Mallory! Billy oli varma siitä, että Barbara oli rakastanut tätä miestä, ja kun Mallory nyt palautettaisiin hänelle ikäänkuin haudasta, niin oli hyvin todennäköistä, että vanha rakkaus viriäisi uuteen liekkiin tytön sydämessä.

Oikeastaan Billy Byrne ei voinut luottaa omiin korviinsa.

Nytkään hän ei oikein rohjennut uskoa, että ihastuttava, ihmeellinen neiti Harding rakasti häntä — häntä, halveksittua sakilaista.

Mutta hänen tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja hänen puhdistuneen luonteensa kelvollisuudesta oli epäämättömänä todistuksena se seikka, että hän säälimättömän ankarasti työnsi syrjään kaikki ajatukset itsestään ja niistä seurauksista, joita hänen yrityksestään koituisi hänelle itselleen.

»Hänen tähtensä!» Niistä sanoista oli tullut hänen sotahuutonsa.

Mitäpä siitä, tulisiko hänen osakseen kauhea kuolema tai kurja, yksinäinen elämä vai päätyisikö hän armaan syliin? Velvollisuuden täyttämisen rinnalla ei sillä ollut Billy Byrnen mielestä mitään väliä.

Hetkisen hän seisoi hiljaa paikallaan, silmäillen kuutamoista kylää ja kuunnellen sieltä liikkumisen ääniä; sitten sakilainen hiipi aukeaman poikki lähimmän majan varjoon notkeasti kuin intiaani ja varovasti kuin harjaantunut varas ainakin.

Hän jäi kuuntelemaan saman ikkunan alle, josta hän, Barbara ja Theriere olivat paenneet muutamia viikkoja sitten. Sisältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän veti hiljaa itsensä ikkunalaudalle ja laskeutui seuraavalla hetkellä kammion sysimustaan pimeyteen.

Hän hapuili käsineen ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään. Sitten hän meni vastaisella seinällä olevalle ovelle, raotti sitä ja pilkisti sen takana olevaan himmeästi valaistuun huoneeseen. Siellä näyttivät kaikki nukkuvan.

Sakilainen työnsi ovea auemmaksi ja astui sisään — siten täytyisi hänen tutkia vaikka kylän jokainen maja, kunnes löytäisi etsimänsä.

Heitä ei ollut siellä, ja niin kuulumattomasta etteivät edes herkästi nukkuvat koirat häiriytyneet, poistui mies ovesta kylän raitille.

Senjälkeen hän kävi samanlaisella vaarallisella vierailulla toisessa ja kolmannessa majassa.

Neljännessä liikahti muuan mies Byrnen seisoessa huoneen peräseinustalla.

Kissamainen hyppy vei sakilaisen hänen viereensä. Heräisikö japanilainen? Billy pidätti henkeään.

Samurai käänsi rauhattomana kylkeään, hätkähti ja nousi istumaan silmät selkosen selällään. Samassa puristuivat rautaiset sormet hänen kurkkuunsa ja hänen kuolleen daimionsa pitkä miekka lävisti hänen sydämensä.

Byrne ei hellittänyt ruumista, ennen kuin oli varma siitä, että henki oli sammunut. Sitten hän laski sen hiljaa takaisin vuoteelle ja meni tarkastamaan viereistä asumusta.

Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin daimion talossa.

Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven, erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten. Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat englanninkieltä.

Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan raosta. Kuiske lakkasi heti.

Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.

Mies hätkähti hänen kosketuksestaan.

»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä ollaan noutamassa.»

»St!» varoitti sakilainen. »Oletteko te ja Mallory kahden?»

»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti ällistynyt Harding.

»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi, että vanki oli köytetty.

Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen sitten myöskin Malloryn.

»Seuratkaa minua», hän käski, »mutta meluttomasti! Jos teillä on kengät jalassanne, niin riisukaa ne, sitokaa niiden nauhat yhteen ja ripustakaa ne kaulaanne!»

Toiset tottelivat ja hetkistä myöhemmin hän opasti heitä nukkuvia miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä täynnä olevan huoneen poikki.

Vastaisella seinällä oli pitkiä miekkoja täynnänsä oleva teline. Byrne otti niistä kaksi niin varovasti, ettei kuulunut heikointakaan rasahdusta. Hän ojensi yhden kummallekin toverilleen ja eleillään varoitti heitä pysymään hiljaa.

Mutta Anthony Harding ja Billy Mallory eivät kumpikaan olleet harjoitelleet murtovarkaina. Ensiksimainittu kolautti vahingossa aseensa ovenpieleen, niin että kumahti, ja puolet huoneen asukkaista ponnahtivat silmät levällään istumaan.

Alkuasukkaiden katseita kohdannut näky sai heidät hypähtämään pystyyn ja heti kohti kurkkuaan kiljuen syöksymään karkaavien vankiensa kimppuun.

»Ripeästi!» karjaisi Billy Byrne. »Tulkaa perässäni!»

He juoksivat kylän raittia pitkin, mutta alkuasukkaiden kiljunta oli tuonut aseistettuja samuraita jokaiselle ovelle nopeasti kuin taikaiskusta. Pian piiritti pakenijoita lauma ulvovia sotureita, jotka joka puolelta tavoittelivat heitä pitkine miekkoineen, sulkien heidän peräytymistiensä ja estäen heitä pääsemästä mihinkään suuntaan.

Byrne huusi tovereilleen, kehoittaen heitä käymään selät vastakkain; ja niin he taistelivat, raivaten sakilainen etunenässä hitaasti itselleen tietä kapean reitin päähän ja aukeaman takana alkavaan metsään. Sakilainen otteli pitkä miekka toisessa ja Therieren revolveri toisessa kädessään — aukaisten vapauteen vievää väylää niille kahdelle miehelle, joiden takia hän armaansa menettäisi.

Taistelu riehui hohtavan kirkkaassa trooppisessa kuutamossa, joka teki näyttämön melkein yhtä valoisaksi kuin päivänpaiste; ja vaikka ylivoima olikin rusentava, etenivät valkoiset miehet varmasti, vaikka hitaasti, viidakkoa kohti.

Oli ilmeistä, että alkuasukkaat pelkäsivät noita kolmea miestä johtavaa jättiläistä. Anthony Harding, joka osasi japaninkieltä, ymmärsi kylliksi paljon heidän mongerrustaan päästäkseen siitä selville, jollei siitä olisi ollut riittävänä todistuksena se seikka, että useimmat ahdistajat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä Byrnestä.

Kylän raitilta he vihdoin pääsivät aukeamalle. Soturit hyppivät heidän ympärillään, syytäen uhkauksia ja herjauksia, silloin tällöin syöksähtäen lähelle antaakseen vikkelän iskun ja peräytyen sitten jälleen, ennen kuin iso valkoinen pahus ennätti osua heihin Oda Yorimoton entisellä miekalla tai kummallisella tulikepillä, jonka ääni oli niin hirvittävä.

Viidentoista metrin päässä metsän reunasta kaatui Mallory maahan saatuaan keihään pohkeeseensa. Byrne huomasi sen, kumartui taaksepäin, nosti miehen pystyyn ja tuki häntä toisella kädellään, samalla hitaasti peräytyen ahdistavien alkuasukkaitten tieltä.

Nyt lenteli keihäitä tuhkatiheään, sillä samurait olivat kaikki samalla puolen vihollisiaan eikä heidän enää tarvinnut pelätä haavoittavansa heittoaseillaan omia miehiään kuten silloin, kun he olivat ympäröineet kolmea pakenijaa joka taholta. Kun valkoiset vihdoin saapuivat viidakon korkeaan ruohikkoon, seurasi heitä täydellinen keihäskuuro.

Jostakin syystä samurait eivät heti hätyyttäneet heitä metsän turvissa. Kenties he pelkäsivät väijytystä.

Keihässateessa kaatui Byrne. Samurait olivat tähdänneet etupäässä häntä, ja häneen oli osunut kolme raskasta keihästä. Kaksi törrötti rinnassa ja yksi vatsassa.

Anthony Hardingia pelotti. Hänen molemmat kumppaninsa olivat haavoittuneet, ja raakalaiset lähestyivät heidän piilopaikkaansa.

Mallory istu» maassa, koettaen kiskoa keihästä irti jalastaan. Vihdoin se hänelle onnistui.

Byrne oli vielä tajuissaan ja pyysi Hardingia vetämään keihäät hänen ruumiistaan.

»Mitä meidän on tehtävä?» hätäili vanhus. »He saavat meidät uudelleen käsiinsä yhtä varmasti kuin kohtalo.»

»Vielä he eivät ole meitä saaneet», murahti Billy. »Malttakaas — minulla on suunnitelma. Kykenettekö kävelemään, Mallory?»

Mallory kompuroi seisomaan.