Part 12

Ruumiillisesti oli luonto luonut sakilaisen suojelijaksi, sillä hän kykeni uhmailemaan rasituksia ja vaaroja, joihin tavallinen mies olisi jo aikoja sitten sortunut. Niinpä tyttö aprikoi, että hän oli samalla kertaa sekä turvassa että turvatonna, koska sakilainen oli hänen toverinaan!

Näin miettiessään hän antoi katseensa harhailla solan edustalla olevalle rinteelle. Hätkähtäen hän hypähti seisomaan, varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkasti puiden sekaan, sillä hän olisi voinut vannoa, että siellä liikkui jotakin.

Niin, hän ei voinut erehtyä — se oli miehen hahmo.

Nopeasti hän juoksi Byrnen luokse ja pudisti häntä hätäisesti olkapäästä.

»Joku tulee», hän huusi vastaukseksi Billyn uniseen kysymykseen.

VIIDESTOISTA LUKU

Innokas oppilas

'Yhdessä tyttö ja sakilainen menivät rotkon suulle. Ulkonevan kalliokielekkeen takaa he tirkistelivät alhaalla leviävään metsään.

Useihin minuutteihin ei kumpikaan havainnut mitään epäilyttävää.

»Te olette kaiketi nähnyt aaveita», virkkoi Byrne kuivasti.

»Niin», vastasi tyttö, »ja näen niitä taaskin. Katsokaas! Tuonne alas — oikealle puolelle!»

Byrne katsoi hänen osoittamaansa suuntaan.

»Vinosilmiä», hän äännähti. »Näettekös, kuinka heitä vilisee? Niitä on ainakin satakunta!»

Hän loi huolestuneen katseen taakseen.

»Minusta ei tämä paikka enää tunnu niin oivalliselta kuin aluksi», hän huomautti. »Nuo japanilaiset piikkimiehet saattavat kavuta tuonne kallionreunalle ja parilla heitolla lähettää meidät tuonelaan.»

»Niin», virkkoi Barbara, »minua pelottaa, että tämä on oikea umpikuja.»

»Ja jos haluamme suoriutua pois täältä», jatkoi sakilainen, »pitää meidän kiirehtiä ja sivaan. Tulkaa mukaan!» Samassa hän pujahti aukosta, kääntyi heti oikealle ja lähti juoksemaan hipoen äkkijyrkkää kalliota, joka ulottui niin kauaksi kuin he näkivät, häipyen vähän matkan päässä alkavaan metsään.

Puut ja pensaat piilottivat heidät alhaalla olevien näkyvistä. Ilmitulon vaaraa ei heillä ollut muuta kuin lyhyenä hetkenä heidän tullessaan solasta, mutta he olivat valinneet sellaisen ajan, jolloin viholliset olivat olleet kaukana rinteellä tiheän pensaikon takana.

Tuntikausia pakolaiset riensivät edelleen, menivät erään harjanteen yli ja laskeutuivat taaskin toiseen laaksoon. Pienen puron rannalle he pysähtyivät lepäämään, toivoen päässeensä kokonaan eroon vainoojistaan.

Taaskin Byrne kalasti, ja taaskin he istuivat yhdessä yhden ruokalajin aterialla.

Aterian aikana huomasi mies yhä useammin tarkastelevansa tyttöä. Useiden päivien aikana oli hänen ihailunsa Barbaran kauneutta kohtaan kasvanut, ja nyt hänen oli vaikea siirtää katsettaan pois tytön kasvoista. Kolmasti Barbara yllätti hänet kiinteästi tuijottamassa ja joka kerta loi hämillään katseensa maahan.

Vihdoin tyttö hermostui ja sitten pelästyi — tuliko se niin pian?

Mies oli syötäessä ollut hyvin harvapuheinen, eikä Barbara olisi kuolemakseenkaan- osannut keksiä mitään keskustelunaihetta saadakseen hänen ajatuksensa johdetuksi muualle.

»Eikö meidän olisi paras lähteä?» kysyi tyttö vihdoin.

Billy hätkähti hiukan, ikäänkuin hänet olisi tavattu tekemästä jotakin epäiltävää.

»Niin luulen minäkin», hän myönsi. »Tämä ei ole lainkaan sopiva yöpymispaikka — se on liian avoin. Meidän on etsittävä jonkunlainen piiloisa kohta, jos suinkin voimme, sellainen, jonka voi jollakin tavoin sulkea.»

He lähtivät uudelleen jatkamaan toivottomalta tuntuvaa samoilemistaan — päämäärätöntä vaellusta, tietämättä mitä etsivät. Kauas vaarasta, kenties suoraan toisten monin verroin kauheampien vaarojen kitaan. Barbaran sydän oli raskas, sillä hän oli alkanut jälleen pelätä ja epäillä sakilaista.

He noudattivat pienen puron rantaa siihen kohtaan, missä se laski jokeen, ja etenivät sitten alaspäin laaksoa pitkin kilometriltä yhä leveämmäksi ja vuolaammaksi käyvän joen äyrästä.

Iltapuolella he saapuivat pienen, kallioisen saaren kohdalle, ja kun Byrnen katse osui siihen, huudahti hän mielissään:

»Kas siinä on meille sopiva paikka! Tuolla meidän pitäisi voida piillä vaikka kuinka kauan.»

»Mutta miten pääsemme sinne?» ihmetteli tyttö, silmäillen peloissaan joen pyörteitä.

»Se ei ole syvä», rauhoitti Byrne. »Eteenpäin! Minä kannan teidät ylitse.» Ja vastausta odottamatta hän otti Barbaran syliinsä, laskeutuen sitten joen äyrästä veteen.

Ne ajatukset, jotka olivat yhtenään pyörineet miehen mielessä koko iltapäivän, ja tytön lämpimän, nuoren ruumiin äkillinen, läheinen kosketus salpasivat Billy Byrnen hengityksen ja panivat hänen verensä kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Vain vaivoin hän tukahdutti rajun halun rutistaa Barbaraa rintaansa vasten ja peittää hänen kasvonsa suudelmilla.

Ja sitten välähti hänen päähänsä turmiollinen ajatus — miksi hänen pitäisi hillitä itseään?

Mitä merkitsi hänelle tämä tyttö? Eikö hän ollut aina vihannut Barbaraa ja hänen laatuisiaan? Eikö tämä tuntenut kammoa ja halveksumista häntä kohtaan? Ja kenelle tytön elämä kuului, kelle muulle kuin hänelle — eikö hän ollut kahdesti pelastanut tytön henkeä?

Mitäpä väliä sillä olisi? He eivät ikinä hengissä selviytyisi tältä raakalaissaarelta.

Nyt he olivat keskellä virtaa. Byrnen käsivarret olivat jo alkaneet tiukentua tytön ympärillä.

Äkkiä nykäisten hän koetti vetää Barbaran kasvoja alemmaksi lähelle omiaan, mutta tyttö nojasi molemmat kätensä hänen olkapäihinsä ja piti huulensa käsivarren matkan päässä. Silmät levällään hän katsoi sakilaista suoraan silmiin. Ja kumpikin näki toisen silmissä paljon puhuvan ilmeen.

Barbara näki, mitä oli pelännyt, mutta myöskin jotakin muuta, joka sai hänen sydämensä sykähtämään toivosta — vilpittömän rakkauden ilmeen — vai oliko hän voinut erehtyä? Ja sakilainen näki sen naisen rehelliset silmät, joita hän tietämättään rakasti, ja hänen sääliinsä ja suojelukseensa vetoavan rukouksen.

»Älkää!» kuiskasi tyttö. »Älkää! Te pelotatte minua.»

Viikko sitten Billy olisi nauranut sellaiselle vetoomukselle. Jopa hän epäilemättä olisi vastustelemisen tähden lyönyt tyttöä kasvoihin.

Mutta nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, mikä oli selvänä todistuksena hänen sisäisestä muutoksestaan. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan eikä siirtänyt hehkuvaa katsettaan tytön säikähtyneistä silmistä.

Sillä tavoin hän kahlasi matalan, vuolaan joen poikki ja kiipesi saaren rannalle. Hänen sielussaan riehui taistelu edelleen.

Pelko — jäytävä, hyytävä pelko kuvastui nyt tytön silmistä. Se ilme oli sakilaisesta yhtä selvä kuin painettu kirja, ja eikö tyttö ollut sanonut olevansa peloissaan? Juuri sitä hän oli tahtonut saada aikaan silloin kun he vielä olivat _Halfmoonilla_ — säikäyttää Barbaraa. Hän olisi siitä nauttinut, mutta ei ollut kyennyt sitä tekemään.

Nyt tytöstä näkyi, että hän pelkäsi, ja lisäksi hän oli itse sen myöntänyt, mutta nyt se ei sakilaista ilahduttanut. Päinvastoin se saattoi hänet sanomattoman pahoilleen ja hämilleen.

Ja sitten tuli pahinta — kyyneleet kihosivat noihin viehättäviin silmiin. Tukahdutettu nyyhkytys vavahdutti tytön vartaloa.

»Ja juuri kun minä aloin luottaa teihin!» valitti hän.

He olivat päässeet rantatöyryn harjalle, ja mies, joka yhäti piti Barbaraa sylissään, seisoi ison puun alla pehmeässä viidakkoruohikossa.

Hitaasti hän laski tytön seisomaan maahan. Sokea halu kalvoi häntä vieläkin; mutta nyt oli herännyt toinen voima vastustamaan pahaa, joka äsken oli häntä hallinnut.

Hänen mieleensä muistuivat Therieren sanat: »Hyvästi, Byrne; pidä hyvää huolta neiti Hardingista!» Ja hän muisti viimeisen keskustelun aikana kuolevalle ranskalaiselle lausumansa tunnustuksen: »— viikko sitten taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan useammanlaista sisua — luulen parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»

Hän oli seisonut silmät maahan luotuina vankan käden yhä puristaessa tytön käsivartta. Sitten hän taaskin katsahti Barbaraa silmiin. Tyttö odotti, suurissa silmissään pelokas ja kysyvä ilme, samoin kuin vanki syytettyjen aitiossa odottaa tuomarin päätöstä.

Katsellessaan edessään seisovaa Barbara Hardingia näki mies hänessä uuden, ihmeellisen hohteen, ja äkkiä kuin salaman valossa selvisi hänelle oikea asianlaita.

Hän tajusi, ettei hän voinut tehdä tytölle pahaa nyt eikä milloinkaan; sillä hän rakasti Barbaraa!

Tämän havainnon mukana Billy Byrnelle tuli se turruttava, lamauttava tieto, että hänen rakkautensa tulisi aina olemaan toivotonta — ettei tämä ylhäisöön kuuluva tyttö voisi koskaan kuulua sellaiselle kuin hän.

Barbara Harding, yhä katsellen häntä kysyvästi, näki muutoksen, joka ilmeni hänen olemuksessaan — Barbara näki nopean tuskan välähdyksen miehen silmissä, ja hän ihmetteli. Tämän sormet päästivät otteensa hänen käsivarrestaan käsien pudotessa velttoina sivuille.

»Älkää pelätkö», hän sanoi, »ei teidän tarvitse pelätä minua. En voisi tehdä pahaa teille, vaikka yrittäisinkin.»

Syvä helpotuksen huokaus pääsi tytön huulilta — helpotuksen ja ilon, ja hän havaitsi, että se johtui yhtä paljon siitä, että mies oli osoittanut todeksi hänen äskettäin tekemänsä uuden suotuisan arvion sakilaisesta, kuin että häntä itseään uhannut vaara oli ohitse.

»Tulkaa!» sanoi Billy Byrne, »meidän on parasta siirtyä hieman kauemmaksi mantereesta pois näkyvistä ja etsiä sopiva leirin paikka. Luulen, että meidän on levättävä täällä muutamia päiviä, kunnes olemme toipuneet kuntoon. Te olette varmaankin aivan poikki, ja niin olen minäkin, all right, all right.»

Yhdessä he etsivät sopivan paikan uudelle asuinsijalleen, ja tuntui siltä kuin muutama hetki sitten ilmennyt kauhea tilanne ei olisi koskaan uhannutkaan heitä, sillä tyttö tuntui, että suuri pelon taakka oli iäksi poistunut hänen hartioiltaan, ja vaikka tylsä kipu kalvoi sakilaisen sydäntä, oli hän kuitenkin onnellisempi kuin koskaan — onnellinen saadessaan olla rakastamansa naisen lähellä.

Oda Yorimoton pitkällä miekalla Billy Byrne katkoi puiden oksia, bambuja ja palmun lehtiä sekä sitoi ne pitkillä sitkeillä ruohoköysillä majan tapaiseksi suojaksi. Barbara keräsi lehtiä ja ruohoa peittäen niillä majan lattian.

»Numero yksi, Riverside Drive», sanoi sakilainen virnistäen saatuaan työnsä päätökseen, »ja nyt menen alas joen äyräälle rakentamaan Bowerya.»

»Oh, oletteko New Yorkista?» kysyi tyttö.

»En iki maailmassa», vastasi Billy Byrne, »olen vanhasta kunnon Chicagosta, mutta olen ollut pari Kertaa New Yorkissa Goose Island Kidien kanssa ja tiedän siitä kaiken. Jäykkäniskat kuuluvat Bowerille, joten annamme sen nimen joen rannalla olevalle kojulleni. Te olette ylhäisöä, joten teidän tulee siis asua Riverside Drivella», ja sakilainen nauroi pienelle pilalleen.

Mutta tyttö ei nauranut hänen kanssaan, sen sijaan hän näytti huolestuneelta.

»Ettekö mieluummin kuuluisi 'ylhäisöön', tekin?» hän kysyi, »ja asuisi Riverside Drivella, kadun toisella puolella aivan minua vastapäätä?»

»En kuulu sinne», sanoi sakilainen karheasti.

»Ettekö haluaisi kuulua?» intti tyttö.

Koko elämänsä ajan Billy oli katsonut halveksivasti vihattuun, veltostelevaan ylhäisöön, ja nyt kysymykseen eikö hän mieluummin haluaisi olla yksi heistä, oli aivan mahdotonta antaa myöntävää vastausta, ja kuitenkin, kummallista kertoakaan, hän huomasi itsessään oudon kaipauksen olla Therieren ja Billy Malloryn kaltainen; kyllä, tietyissä suhteissa jopa kuin Divinen. Hän halusi olla enemmän niiden miesten kaltainen, jotka hänen rakastamansa nainen tunsi parhaiten.

»Nyt on minun jo liian myöhäistä kuulua sinne koskaan», hän sanoi surullisesti. »Siihen täytyy syntyä. Vau! Enkö näyttäisikin hullunkuriselta valkeissa housuissa jonkun upean loistojahdin kannella?»

Barbarankin oli pakko nauraa sille kuvalle, jonka miehen sanat loitsivat hänen eteensä.

»En niinä sitä tarkoittanut», ehätti hän selittämään. »En tarkoittanut, että teidän olisi välttämättä pukeuduttava heidän tavallaan, vaan että teidän olisi _oltava_ heidän tapaisensa — toimittava ja puhuttava samoin kuin he, kuten herra Theriere, jonka tunsitte. Hän oli herrasmies ja kunnianmies.»

»Mutta minä en ole», tokaisi Billy.

»Oi, en minä tarkoittanut _sitä_», torjui tyttö.

»No niin, tarkoitittepa sitä tai olitte tarkoittamatta, niin on asia», intti sakilainen. »Minä en ole herrasmies: olen sakilainen. Sen olette tekin sanonut, kuten muistatte. Sanoitte sen silloin _Halfmoonilla_, enkä minä ole sitä unohtanut. Te olitte oikeassa; minä olen sakilainen. En ole ikänäni oppinut olemaan mitään muuta. En ole koskaan _halunnut_ olla mitään muuta — ennen kuin tänään. Nyt tahtoisin olla herrasmies; mutta se on liian myöhäistä.»

»Ettekö tahdo koettaa?» kysyi tyttö. »Minun tähteni.»

»Olkoon menneeksi!» vastasi sakilainen leppeästi »Teidän tähtenne olisin valmis vaikka pitämään poskipartaa.»

»Huu!» huudahti Barbara Harding. »Jos sen tekisitte, niin en voisi katsoa teihin.»

- »No, sanokaa sitten, mitä tahdotte minun tekevän.»

Barbara huomasi tehtävänsä käyvän vaikeaksi, jos hän mieli suorittaa sen haavoittamatta miehen tunteita; mutta hän päätti takoa raudan ollessa kuumana ja uskaltaa, jos niikseen tulisi, loukata sakilaista. Miksi herra Billy Byrnen muokkaaminen oli hänestä niin tärkeätä, sen miettiminen ei juolahtanut hänen mieleensäkään.

Hän empi hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan:

»Ensimmäisiä harrastettavianne, herra Byrne, on oppia puhumaan sääntöjen mukaisesti. Ette esimerkiksi saa sanoa »työ», vaan »te», teidän on koetettava puhua samalla tavoin kuin minä puhun. Koko maailmassa ei kukaan puhu mitään kieltä virheettömästi, mutta on eräitä enemmän tai vähemmän räikeitä kieliopillisia ja ääntämisvirheitä, jotka erityisesti loukkaavat hienostuneiden ihmisten korvaa ja joita on helppo karttaa, jos vain varoo.»

»Hyvä on», virkkoi Byrne, »te saatte opettaa minulle, mitä tahansa tahdotte, ja minä panen parastani oppiakseni puhumaan keikarien tapaan — teidän tähtenne.»

Ja niin alkoi sakilaisen kasvatus, joka edistyi ripeästi, koska heillä kummallakaan ei ollut paljon muuta tekemistä; alkuun päästyään kävi mies kiihkeän innokkaaksi, sillä häntä kannusti se ilmeinen mielihyvä, jota hänen edistymisensä tuotti vapaaehtoiseen opetustoimeen ryhtyneelle tytölle.

Lisäksi se saattoi hänet ja Barbaran entistä läheisemmälle toveruuskannalle keskenään.

* * * * *

Kolmeen viikkoon he eivät kertaakaan poistuneet saareltaan paitsi noukkimaan hedelmiä, joita kasvoi läheisellä mantereella.

Haava oli vaivannut Byrneä aika lailla; joitakuita kertoja oli hän ollut vähällä saada verenmyrkytyksen. Kerran oli kuume kohonnut huolestuttavan korkealle, ja Barbara Harding oli istunut koko yön hänen vieressään, haudellen hänen otsaansa ja lievittäen hänen tuskiaan parhaan kykynsä mukaan. Vihdoin olivat miehen ihmeelliset elinvoimat pelastaneet hänet.

Hän eli kuitenkin pahasti heikontunut, eikä heistä kumpikaan ollut katsonut järkeväksi yrittää pyrkiä rannikolle, ennen kuin hän oli täysin toipunut entisiin voimiinsa.

Tähän asti oli heidän elämänsä ollut hyvin rauhallista. Kahdesti oli mantereella liikkunut alkuasukkaita, ilmeisesti metsästysseurueita; mutta takaa-ajosta ei ollut näkynyt merkkiäkään. Heidän näkemänsä miehet olivat olleet puhdasverisiä malaijeja; heidän joukossaan ei ollut ollut ainoatakaan samuraita; mutta heidän hurjan sotainen ulkomuotonsa oli varoittanut piileskelijöitä ilmaisemasta itseään.

Ravinnokseen he olivat saarelle saapumisestaan saakka käyttäneet pääasiallisesti kaloja ja hedelmiä. Joskus oli heidän ruokalistansa vaihteluna ollut lintuja ja kaloja, joita Byrnen oli onnistunut pyytää omalla keksimällään yksinkertaisella satimella; mutta viime aikoina riista oli käynyt varovaiseksi eikä kalojakaan tuntunut enää olevan niin kosolti.

Kun he olivat kaksi päivää eläneet pelkillä hedelmillä, ilmoitti Byrne aikovansa lähteä metsästysretkelle mantereelle.

»Metsänriista-ateria ei maistuisi pahalta», hän huomautti.

»Niin», huudahti tyttö, »minä olen kuolemaisillani lihan kaipauksesta. Tuntuu melkein siltä, että voisin syödä sitä raakana.»

»Se on varmaa, että minä voisin», totesi Billy. »Luoja armahtakoon sitä hirveä, joka joutuu tämän Therieren vanhan paukun kantamiin; te tuskin saatte siitä suupalaakaan. Olen niin nälkäinen, että todennäköisesti syön sen kokonaan — kavioineen, nahkoineen ja sarvineen — ennen kuin ehdin tuoda siitä mitään teille.»

»Älkää toki!» kielteli tyttö nauraen. »Hyvästi ja olkoon onneksi! Mutta älkää menkö varsin etäälle! Olen niin yksinäinen ja peloissani teidän ollessanne poissa.»

»Kenties olisi teidän paras tulla mukaan», ehdotti Billy.

»Ei, olisin vain vastuksena; ettehän te voi menestyksellisesti väijyä hirviä, jos teillä on katselijoita.»

»No niin, koetan pysytellä äänen kuuluvissa, ja saatte odottaa minua takaisin millä hetkellä hyvänsä ennen auringon laskua.» Ja hän laskeutui rantatöyryltä jokeen.

Mantereelta vaani pensaan takana häijy, musta silmäpari hänen ja rannalle jääneen tytön liikkeitä, samalla kun pitkä, jäntevä, ruskea käsi puristi lujasti raskasta sotakeihästä ja teräslihakset jännittyivät rajua hyppyä ja vinhaa heittoa varten.

Tyttö tarkkaili Billy Byrneä, joka ponnisteli eteenpäin vuolaan joen kuohuissa.

Kuinka valtavan väkevä ja kestävä hän olikaan! Millainen mies! Hillitön voima-ihminen!

Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Barbara Harding huomasi ihailevansa juuri Byrnen hillittömyyttä, joka kerran oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Hän näki miehen keveästi hyppäävän vastaiselle rannalle. Ja sitten hän näki Billyn lähellä kasvavan pensaan rajusti liikahtavan.

KUUDESTOISTA LUKU

»Minä rakastan sinua!»

Barbara Harding ei tiennyt, mikä liikahduksen oli aiheuttanut, mutta vaistomaisesti hän pelkäsi hengenvaaran väijyvän piiloisan lehvistön takana huoletonta sakilaista.

»Billy!» hän kirkaisi — ristimänimi lähti huomaamatpa hänen huuliltaan. »Pensaassa, vasemmalla, kavahtakaa!»

Tytön äänen hätäinen sävy oli saanut Byrnen pyörähtämään ympäri heti ensimmäisen sanan kajahdettua — ja se hänet pelasti. Hän näki puolialastoman raakalaisen ja keihästä sinkauttavan käden; ja kuten hän olisi vaistomaisesti väistänyt oikean nyrkin survaisua päähän entisten aikojensa ottelutavalla, väisti hän nytkin astahtamalla oikealle, ja raskas ase suhahti vahinkoa tekemättä hänen olkansa ylitse.

Raivosta karjaisten vetäisi soturi terävän paranginsa ja karkasi käsikähmään. Byrne tempasi Therieren revolverin tupestaan ja laukaisi sen suoraan vasten raakalaisen kasvoja, mutta Barbaran kauhuksi ei patruuna lauennut.

Ennen kuin Billy ennätti painaa liipaisinta toistamiseen, oli malaiji hänen kimpussaan.

Tyttö näki valkoisen miehen hypähtävän syrjään välttääkseen vastustajansa tuhoisaa iskua, kääntyvän sitten vikkelästi kuin pantteri ja syöksähtävän käsiksi villiin.

Byrnen vasen käsivarsi kiertyi malaijin kaulaan ja oikean käden moukarimaisesta nyrkistä sateli iskuja ruskeaan naamaan.

Raakalainen heitti hyödyttömän parangin kädestään, repien kynsin ja hampain valtavan voimakasta olentoa, jonka käsiin huomasi joutuneensa; mutta yhtenään osui kauheita, säälimättömiä iskuja hänen suojattomiin kasvoihinsa.

Tämän alkuperäisen ottelun ainoa todistaja seisoi kuin lumottuna paikallaan, katsellen valkoisen miehen hurjaa, raakaa rajuutta ja leijonamaisia voimannäytteitä. Hitaasti, mutta varmasti hän survoi vastustajansa kasvot muodottomaksi möyhyksi — paljain käsin hän oli käynyt käsiksi aseistettuun soturiin ja surmasi hänet.

Se oli uskomatonta! Ei edes Theriere eikä Billy Mallory olisi kyenneet sellaiseen.

Billy Mallory! Ja Barbara ihaili hänen murhaajaansa!

Heitettyään vihollisensa elottoman ruumiin maahan palasi Billy Byrne samaa tietä saarelle; hänen kasvoillaan oli leveä hymy, kun hän kiipesi tytön luokse.

»Minun taitaa olla paras tarkastaa tätä paukkua», hän huomautti, »ja pysytellä kotosalla. Ei ole turvallista jättää teitä yksin tänne — se on selvä. Ajatelkaapa, jos olisin ehtinyt pois näkyvistä, ennen kuin mies tuli esiin!» Tämä ajatus puistatti sakilaista silminnähtävästi.

Tyttö ei virkkanut mitään, ja senjohdosta mies katsahti äkkiä häneen. Barbaran silmissä oli kauhistunut ilme, samanlainen kuin kerran aikaisemminkin, silloin kun Byrne oli _Halfmoonin_ kannella potkaissut tajutonta Theriereä.

»Mikä on hätänä?» tiedusti Billy levottomana. »Mitä olen nyt tehnyt? Minun oli nitistettävä se vintiö —- hän olisi varmasti tappanut minut, jollen olisi sitä tehnyt, ja sitten olisitte tekin ollut hänen käsissään. Minun oli se tehtävä teidän tähtenne — olen pahoillani siitä, että te sen näitte.»

»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea, ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte menetellä niin?»

Mies painoi päänsä kumaraan.

»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä, ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan, samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.

— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa. Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.

— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»

Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut myöntää.

»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan niin ritarillisesti.»

»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!

— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä, että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita, näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.

— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala, millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut, niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa, tekemistapa ei merkinnyt mitään.

— Olisin silti voinut olla siivo ja säädyllinen, jos olisin tahtonut. Eräät läheisyydessäni syntyneet ja kasvaneet pojat olivat kylläkin siivoja. He saivat hyviä työpaikkoja ja pysyivät niissä; minua ellotti nähdessäni heitä — halveksin heitä ja vietin aikani vetelehtimällä kapakkojen nurkissa, juomalla itseni humalaan ja hätyyttelemällä naisia. Minä en tahtonut olla säädyllinen — en ennen kuin kohtasin teidät ja opin —»

Hän epäröi ja änkytti punan levitessä hänen kaulalleen ja kasvoilleen:

»Ja opin kaipaamaan teidän kunnioitustanne», lopetti hän lauseensa.