Part 7

Huhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä. Ainoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden muutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18 päivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa. Osoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä saapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan kuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat toimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja tyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia tunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin samana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat, jolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja. Ylioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti toimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja ainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti hoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon mellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin kykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä kutsumalla.

[Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin katumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin kykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset olivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet vapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri joukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan kuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: "Se oli hyvä ajatus. Toivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia järjestyksen ylläpitämisessä."]

Toukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti, että Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet saapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta. Jos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen mielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi luottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin heti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta eivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten suhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli pienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret asevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet pitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu, eikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva toimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut kysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka olivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa vastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin, joihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua tähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti heti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi. Ylioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei senjälkeen kuulunut mitään.

Muutamia päiviä myöhemmin sain minä Berendtsiltä merkillisen kirjeen, jossa hän varmana vakaumuksenaan lausuu, että oli odotettavissa valkenemista poliittisissa oloissa, että Bobrikoff kohta eroaisi y.m. Tiedonanto oli ilmeisesti lähtöisin Plehweltä. Kun Berendts kävi luonani kesäkuussa, oli hänellä yhä sama toivorikas käsitys asioista. Kun kysyin, miten kutsunnasta poisjääneiden kävisi, vastasi hän, että "viiva vedettäisiin kaiken yli". Mutta toiveet muutoksesta raukesivat. Bobrikoffin oli onnistunut pelastaa asemansa ja järjestelmänsä — jos se ylipäänsä silloin olikaan vakavammin uhattu.

[Berendtsin kyseessäoleva kirje sisälsi lyhyesti seuraavaa: Korkeimmissa piireissä oli päässyt vallalle Suomelle edullinen mieliala. Oli tehty päätös uudesta ohjelmasta Suomen politiikkaan nähden, jonka tärkeimpänä kohtana oli, että helmikuun manifesti tarkistettaisiin tekemällä esitys valtiopäiville. Oli kyseessä Bobrikoffin, Kaigorodoffin y.m. vaihtaminen sopivampiin henkilöihin. Olisi tärkeätä nyt noudattaa Suomessa tyyntä lojaalisuutta, sillä muutamien kuukausien päästä koittaisi maalle valoisa aika. Kansleri pani tässä suhteessa toivonsa myöskin yliopistoon. — Käynnillään kesäkuussa täydensi Berendts näitä viittauksia seuraavilla tiedonannoilla: Huhtikuun 18 päivänä oli Hänen Majesteetillaan ollut neuvottelu Plehwen ja Bobrikoffin kanssa, jotka edustivat vastakkaisia käsityksiä Suomen politiikkaan nähden. Edellinen, joka vähää ennen oli nimitetty Venäjän sisäministeriksi, oli voittanut. H. Majesteettinsa oli hyväksynyt Plehwen laatiman ohjelman, joka sisälsi erikoisia kohtia, m.m. esityksen valtiopäiville valtakunnallisista kysymyksistä ja Suomen asiain komitean uudelleen järjestämisestä, venäläistyttämistyön lopettamisesta (!) y.m. Seurauksena siitä olisi se, että Bobrikoffin täytyisi jättää paikkansa, mikä tapahtuisi syyskuussa. Hänen seuraajaksensa tulisi ruhtinas Svjätopolk-Mirski, mies Adlerbergin tapainen. Muutos keisarin suhtautumisessa oli etupäässä luettava leskikeisarinnan ansioksi. Tämä oli kieltänyt Bobrikoffilta audienssin. Sisäministerin salkun ja ministerivaltiosihteerin toimen yhdistäminen Plehwen käteen oli vain väliaikainen toimenpide, koska hänen nyt täytyi saattaa perille se ohjelma, jonka hän oli tehnyt ja jonka avulla hän oli voittanut Bobrikoffin. Kun uusi suunta olisi saatu toimeen, jättäisi hän suomalaisen virkansa.]

Seuraus tästä oli myöskin se, että kysymys poisjääneiden asevelvollisten rankaisemisesta jälleen otettiin esille. Syksyn alkupuolella kierteli kaikenlaisia huhuja siitä, että poisjääneet, varsinkin ylioppilaat, heti vangittaisiin ja pantaisiin venäläiseen sotaväkeen, ja tämä kaikki herätti suurta levottomuutta, melkeinpä pakokauhua nuorisossa. Monet matkustivat pois kaupungista, toiset vaihtoivat asuntoa ehtimiseen ja asustivat vieraiden luona. Monet ottivat lupakirjan passin saantia varten. Levottomuus kasvoi yhä huhusta, että minä olisin kehoittanut poisjääneitä matkustamaan pois. Itse asiassa olin päinvastoin kehoittanut niitä, jotka olivat kääntyneet puoleeni, pysymään rauhallisina. Kävin prokuraattori Johnssonin luona saadakseni tietää, miten asiat olivat. Hän ilmoitti minulle, että kysymys tulisi ratkaistuksi aikaisintaan marraskuussa. Rangaistus ei varmaankaan jäisi tulematta, sillä H. Majesteettinsa oli kiihoittunut Bobrikoffin esityksestä asevelvollisuuslain vastustamisesta. Mikäli prokuraattori voi asiaa ennakolta arvostella, julistettaisiin ne 14,000, jotka olivat jääneet pois, kolmen vuoden sotapalvelukseen tuomituiksi. Niistä otettaisiin jollakin tavalla 280 miestä, jotka pistettäisiin kaartin riveihin niiden sijalle, jotka olivat arvalla kutsutut. Että ne, jotka kuuluivat ensimmäiseen sivistysluokkaan, lähinnä joutuisivat kärsimään tästä toimenpiteestä, näytti prokuraattorista sangen luonnolliselta. Jos valitut eivät saapuisi, ehdottaisi Bobrikoff luultavasti kaartinpataljoonan lakkauttamista, ja silloin olisi se mahdollisuus tarjona, että heidät siirrettäisiin venäläiseen väkeen. Toistaiseksi ei kuitenkaan näyttänyt luultavalta, että näin kävisi. Minä tein luonnollisesti kaiken voitavani keskustelun aikana valvoakseni ylioppilasten oikeutta ja etua.

Saatuani yllämainitut tiedot annoin minä inspehtorien kautta osakunnille tehdä selkoa tilanteesta ja samalla huomauttaa osoittavan verrattain vähäistä arvokkuutta, jos antoi huhujen peloittaa itseään. Kaunis esimerkki, jonka ylioppilaat olivat edellisenä keväänä antaneet kulkemalla vastustuksen etupäässä, kadottaisi merkitystään, jos he nyt kiiruhtaisivat hakemaan itselleen turvapaikkaa. Tämän jälkeen rauhoittui mieliala jonkun verran. Vastustaakseni pakokauhua kieltäydyin myöskin joksikin aikaa antamasta passilupakirjaa niille, joilla ei ollut selvää opintopäämäärää tiedossa, vaan jotka ainoastaan kaikkien tapausten varalta tahtoivat olla turvattuja. Tämä oli sitä tarpeellisempaa, kun kenraalikuvernööri oli saanut tiedonannon, luonnollisesti liioitellussa muodossa, ylioppilasten "paosta" maasta. Myöhemmin antoi myöskin senaatti määräyksen kuvernööreille, etteivät he antaisi passia niille, jotka eivät olleet saapuneet kutsuntoihin.

Marraskuun lopussa ilmoitti minulle senaattori Eneberg, että hän halusi kanssani yksityistä keskustelua, jonka vuoksi kävin hänen luonaan. Hän mainitsi, että kenraalikuvernööri oli lausunut ajatuksen, että niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista, rangaistaisiin erottamalla heidät yliopistosta. Eneberg tahtoi tietää, olisiko sellainen rangaistus mahdollinen. Minä vastasin, että sellaisen toimenpiteen täytyi käydä kurinpitotoimikunnan kautta, jonka tuli tuomita opinto- ja kurinpitosäännön mukaan, ja siinä ei ollut mitään määräyksiä, Ei ollut käsiteltävänä mikään rikos, vaan oli kysymyksessä asioita, joita tähän tapaukseen voisi soveltaa, varsinkaan kun se ei ollut poliittinen teko. Jos rehtori määrättäisiin hoitamaan asiaa ja siirtämään se kurinpitotoimikunnan käsiteltäväksi, niin tämä varmaankaan ei tuomitsisi kyseessäolevia ylioppilaita mihinkään rangaistukseen. Täten saataisiin vain aikaan ikävä selkkaus, josta voisi olla yliopistolle hyvin arveluttavia seurauksia. Keskustelusta kävi selville, että asianomaiset olivat sangen epävarmoja siitä, kuinka poisjääneisiin nähden olisi meneteltävä. Eneberg kysyi, luulinko minä, että yleinen "armahdus" olisi omiaan edistämään saapumista kutsuntoihin seuraavana keväänä. Sitä en uskaltanut luulla, ja kehoitin jättämään sikseen kaikki rankaisutoimenpiteet. — Vähää ennen joulua sain prokuraattorilta kuulla, että kenraalikuvernööri oli H. Majesteetilleen ehdottanut, että kutsunnoista poisjääneet ylioppilaat erotettaisiin vuoden ajaksi. Alkuperin oli hän tahtonut saada aikaa pitennetyksi kolmeksi vuodeksi.

Tammikuun 27 päivänä 1903 sain minä prokuraattorilta tietää, että poisjääneitä asevelvollisia koskeva kysymys oli ratkaistu, ja että kirjelmä asiasta oli saapunut senaattiin. Hän näytti otaksuvan, että kenraalikuvernöörin ehdotus kokonaisuudessaan oli hyväksytty. Mutta mitään kirjelmää kanslerinvirastosta ei tullut yliopistolle, ja kun käskykirje tuli tunnetuksi, saatiin selville, ettei siinä ollut mitään määräystä erottamisesta. Ylioppilaspiireissä oli kuitenkin ollut levottomuutta, ja tutkintojen suorittamista olivat ne jouduttaneet, joita tämä rangaistus olisi kohdannut. Rangaistuskäskykirjeessä säädettiin, että kaikki kutsunnoista poisjääneet, jotka olivat valtionviroissa, erotettaisiin, sekä ettei kukaan edellisen vuoden asevelvollisista voisi saada valtionvirkaa, jollei näyttäisi todistusta siitä, että oli täyttänyt, mitä asevelvollisuuslaki määräsi. Sen mukaan kuin Berendtsiltä sain kuulla, kun hän helmikuussa kävi luonani, oli H. Majesteettinsa itse paksulla kynällä vetänyt viivan ylioppilasten erottamista koskevan kohdan yli, sanoen: "Jättäkäämme ylioppilaat rauhaan." Siten jäi yliopisto vapaaksi asevelvollisuuslakon seurauksista vuodeksi eteenpäin.

Sillä välin läheni seuraavan kutsunnan aika. Ylioppilasten ei sallittu järjestöllisesti käsitellä asiaa, nyt enemmän kuin edellisenäkään vuonna. Ilman lupaa pitivät kuitenkin asevelvollisuusiässä olevat ylioppilaat helmikuussa kokouksen, jossa kysymys heidän suhtautumisestaan kutsuntoihin oli ollut keskustelun aiheena. Mielipiteet poisjäämisestä eivät olleet nyt käyneet niin yhteen kuin edellisenä vuonna. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin, oli kokoukseen ottanut osaa noin 180 ylioppilasta, joista 115 selitti, etteivät aikoneet tulla kutsuntaan. 7 ilmoitti, että he sen tekisivät ja 57 selitti, etteivät he olleet valmistuneet kysymykseen vastaamaan. Kun sain kuulla kokouksesta, kutsuin luokseni yhden johtajista, ylioppilas Heikelin, ja huomautin hänelle, että oli laitonta pitää sellaisia kokouksia ilman rehtorin lupaa sekä tein selväksi, että olisi tärkeätä ja asialle edullista välttää kaikkea, mikä voitaisiin käsittää järjestölliseksi esiintymiseksi ylioppilaiden puolelta ja saisi kutsunnoista poisjäämisen näyttämään riippuvan yhteisestä päätöksestä. Vain ahtaammissa yksityisissä osakuntapiireissä voitiin neuvotella asiasta. Heikel lupasi ilmoittaa tämän. Koetin myöskin vaikuttaa ylioppilaskunnan johtaviin henkilöihin siihen suuntaan, että ylioppilaita ei käytettäisi agitatsioniin kutsuntoja vastaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Joukko ilmiantoja oli näistä asioista saapunut asianomaisille.

Maaliskuun lopussa lähetettiin pitkin maata tuhansin kappalein kiertokirje "Asevelvollisuus-ijässä oleville tovereille", kymmenen ylioppilaan allekirjoittama — näitä nimitettiin sittemmin decemvireiksi—, jossa he selittivät aikovansa saapua kutsuntoihin, sekä esittivät ne syyt, jotka saattoivat heidät tähän, vaikka asevelvollisuusasetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä. Allekirjoittajat olivat nimensä alle merkinneet osakunnan, johon he kuuluivat, josta voi saada sen käsityksen, että he olivat ikäänkuin osakuntien edustajia, sitä enemmän koska kaikki osakunnat siinä olivat edustettuina. Minun puolestani täytyi jyrkästi paheksua tätä toimenpidettä, koska ylioppilaat sen tehdessään olivat ryhtyneet poliittiseen tekoon, jolla oli suuri kantavuus, ja jonka seurauksena sitä paitsi saattoi olla se, että toisin ajatteleviakin ylioppilaita saatettaisiin toimimaan samalla tavalla ja heidät johdettaisiin sellaiseen agitatsionin tapaiseen toimintaan, joka silloisissa oloissa tuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun oli senvuoksi mielestäni pakko kutsua luokseni muutamia allekirjoittajista (K. Forsman, O. Voipio, A. Granfelt) ja huomauttaa heille, kuinka väärää ja epäviisasta heidän menettelynsä oli. Sen mukaan kuin minulle myöhemmin ilmoitti Danielson, jolla tosin ei ollut mitään tekemistä kiertokirjeen kanssa, mutta joka ei tahtonut lausua siitä paheksumistansa, oli asiakirja nähtävästi Linderin kautta saatettu Plehwelle ja tämä antanut siitä tiedon H. Majesteetillensa, joka oli siitä lausunut mielihyvänsä.

Mutta kiertokirje herätti aivan luonnollisesti voimakasta, kiihtymystä nuorten mielissä ja tämä mieliala puhkesi ilmi ylioppilaskokouksessa huhtikuun 2 päivänä. Ääniä laskettaessa erään vaalin aikana joutuivat muutamat niistä, jotka olivat allekirjoittaneet kiertokirjeen, häväisevän kohtelun alaisiksi. Heidät piiritettiin ja heille huudettiin haukkumasanoja, heitä nimitettiin maankavaltajiksi, senaattorikandidaateiksi, puhuttiin venäläisistä ruplista y.m. Käsikähmään ei kuitenkaan tultu. Mutta kokouksen päätyttyä hyökättiin erään "decemvirin" kimppuun, ajettiin ulos ravintolahuoneustosta hänet ja kolme muuta ylioppilasta, jotka istuivat samassa pöydässä kuin hän. Asiassa toimitettiin tutkimus muutamia päiviä myöhemmin. Syyllisintä ei saatu selville. Neljä muuta sai ankaran varoituksen ja yhdeltä otettiin hänen oikeutensa olla jäsenenä ylioppilaskunnan hallituksessa. Heille teroitettiin, että yliopistoviranomaiset eivät voineet sallia poliittista vainoa akateemisen nuorison keskuudessa, sekä että heidän täytyi pitää silmällä milloin sitä ilmeni, niin että se oli rangaistukseen saatettava, samoin kuin muutkin epäjärjestykset.

Niinkuin edeltäpäin voi arvata, ottivat ylioppilaat tänäkin keväänä osaa agitatsioniin kutsunnoista poisjäämisen puolesta, mutta he tekivät sitä varovaisemmin ja minun luullakseni pienemmässä määrässä kuin edellisenä vuonna. Niinpä vangittiin toukokuun 27 päivänä kaksi opiskelevaa, W. Godenhjelm ja J. Toiviainen, jotka edellisen asuntoon olivat koonneet muutamia asevelvollisia puhuakseen heidän kanssaan, jolloin myöskin eräs urkkija oli hiipinyt sisään, ja tämä ilmiantoi heidät viipymättä poliisille. Minun onnistui pelastaa mainitut herrat poliisin käsistä, ja asia siirrettiin raastuvanoikeuteen, missä he saivat vapauttavan tuomion. Helsingin kutsunta kävi kaikin puolin rauhallisesti. Eräs ylioppilas vangittiin, koska hän kadulla oli puhutellut muutamia asevelvollisia, mutta ei hänelläkään ollut tästä enempiä ikävyyksiä ja raastuvanoikeus vapautti hänet. Myöhemmin sattui muutamia samanlaatuisia tapauksia maaseudulla. Helsingissä saapui kutsuntaan joku kymmen ylioppilasta, maaseudulla tuli verrattain monta, runsaasti 50. Vastustus ei siis ollut yhtä voimakas kuin edellisenä vuonna.

Elokuun lopulla saatiin tietää, että kenraalikuvernööri oli senaattiin, lausunnon antamista varten, lähettänyt ehdotuksen asevelvollisuudesta poisjääneiden rankaisemisesta, ja m.m. ehdottanut, että ensimmäiseen sivistysluokkaan kuuluvat sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin aivan luotettavalta taholta, oli erääseen Kaukaasian rykmenttiin saapunut kysely, voisiko se ottaa vastaan neljä ylioppilasta. Asiaa oli siis sotilaallisella taholla valmisteltu. Syyskuun 1 päivänä sain tietää, että rankaisuasiaa samana päivänä käsiteltäisiin senaatissa, mutta tiedonanto tuli minulle niin myöhään, että vasta iltapäivällä voin käydä Enebergin luona (kirkollisasiain päällikkö Genetz oli matkalla). Hän ilmoitti, että senaatti oli selittänyt, että se ehdotettu toimenpide, jonka mukaan suomalaisia nuorukaisia sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin, soti niinhyvin perustus- kuin asevelvollisuuslakia ja H. Majesteettinsa vakuutuksia vastaan, ja senaatti oli evännyt tämän osan ehdotusta.

Syyslukukauden alkaessa oli jälleen suurta levottomuutta niiden huhujen johdosta, joita kierteli odotettavana olevista rangaistuksista. Minä puolestani koetin tyynnyttää nuorisoa, ja kehoitin nuoria miehiä pysymään alallaan ja harrastamaan opintojansa. Sijaiskanslerilta sain sen tiedonannon, että kenraalikuvernööri muutamien päivien kuluttua matkustaisi Warsovaan, jossa H. Majesteettinsakin siihen aikaan oli. Koska voitiin pelätä, että kysymys asevelvollisten rankaisemisesta mahdollisesti silloin tulisi puheeksi tai ratkaistavaksi, lähti sijaiskansleri 15 päivän iltana Pietariin tutkimaan asemaa ja tekemään minkä voisi ehkäistäkseen uhkaavan vaaran. Oerstrœmin luona käydessään huomasi Danielson, että tämä oli kokonaan tietämätön kenraalikuvernöörin ehdotuksesta. Oerstrœm luuli, ettei Plehwelläkään ollut tietoa siitä. Hän ei voinut ajatella, että Bobrikoff Plehwen selän takana esittelisi sellaisen asian, sillä se johtaisi täydelliseen välien rikkoutumiseen heidän kesken. Plehwen, joka oli matkalla Siperiassa, piti palata lokakuussa v.l. ja sitä ennen siis tuskin mitään ratkaisua tapahtuisi. Oerstrœm piti muuten itse ehdotusta varsin sopimattomana ja lausui: "Mitä tahansa, mutta ei tätä." Danielson jätti Oerstrœmille pitkähkön promemorian, jonka hän oli laatinut neuvoteltuaan minun kanssani, ja tämä lupasi esittää sen Plehwelle.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi Danielson Deutrichin luona, joka juuri oli palannut Pietarista. Tämän kysymykseen, oliko yliopistossa rauhallista, vastasi Danielson myöntävästi ja sanoi luulevansa, että niin tulisi olemaankin, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi. Tämän yhteydessä otti hän puheeksi kenraalikuvernöörin rangaistusehdotuksen ja sanoi sen olevan hyvin onnettoman. Deutrich lausui: "Olette ehkä oikeassa" ja lupasi esittää Danielsonin perustelut Bobrikoffille. Kysymyksen ratkaisua ei voitu odottaa ennenkuin marraskuussa. Mitä tuli kurinpitotoimenpiteisiin kutsunnasta poisjääneitä ylioppilaita vastaan, huomautti Danielson, että täkäläiset yliopistoviranomaiset eivät voineet sellaisiin ryhtyä, vaan että, jos jokin tämänlaatuinen toimenpide tulisi kysymykseen, kuuluisi se kanslerille.

Kun Oerstrœm kerran kävi luonani syyskuun lopulla, tuli tämä kysymys puheeksi. Hän lausui sen toivomuksen, että kenraalikuvernöörin ehdotus poisjääneiden ylioppilasten sijoittamisesta venäläiseen sotaväkeen ei tulisi hyväksytyksi, ja hän arveli, että sen pitemmälle kuin kurinpidollisiin rangaistuksiin ei mentäisi. Minä huomautin hänelle, että ylioppilasten käytöksessä ei ollut mitään rikollista tai rangaistavaa tavallisessa merkityksessä. Hän myönsi että asia niin oli, ja että rankaisutoimenpiteitä tässä vaati vain poliittinen välttämättömyys. Minä pyysin häntä toimimaan siihen suuntaan, että ne eivät saisi kovin ankaraa luonnetta.

Täysi-istunnossa lokakuun 19 päivänä laati senaatti, jota siihen oli kehoitettu, ehdotuksen v. 1903 poisjääneiden asevelvollisten rankaisemisesta. Siinä huomautettiin m.m. että, jos H. Majesteettinsa katsoisi tarpeelliseksi, että ankarampiin rangaistuksiin ryhdyttäisiin kuin edellisenä vuonna, niiden pitäisi kohdistua niihin asevelvollisiin, joilta korkeamman sivistystasonsa perusteella voitiin odottaa suurempaa arvostelukykyä ja itsenäisyyttä, siis yliopiston ja polyteknillisen opiston sekä Evon metsäopiston ja Mustialan maanviljelysopiston oppilaisiin. Näistä oppilaista etsittäisiin joukko ja tarkastuksen jälkeen pantaisiin henkikaartin suomalaiseen tarkkampujapataljoonaan. Muut erotettaisiin vuodeksi mainituista oppilaitoksista. Kun Danielson kerran kävi kenraalikuvernöörin luona, tuli tämäkin kysymys puheeksi. Kenraalikuvernööri oli sitä mieltä, että Suomen kaarti, joka oli yksi H. Majesteettinsa henkivartiojoukoista, ei sopinut siksi, johon kapinallisia ylioppilaita liitettäisiin. Sotaministeri oli tahtonut, että kyseessäolevat nuorukaiset lähetettäisiin kaukaisiin kuvernementteihin, hän, kenraalikuvernööri oli senvuoksi ehdottanut, että ne sijoitettaisiin Suomessa oleviin venäläisiin joukkoihin. Danielson huomautti, että sivistyneet nuoret miehet eivät alistuisi siihen, vaan karkaisivat maasta kuten monet jo olivat tehneet. Kenraalikuvernööri sanoi olevansa pakotettu esittämään ehdotuksensa, mutta hän ei tahtoisi jyrkästi pysyä siinä, jos sijaiskansleri piti sitä sopimattomana (!). Erottamisrangaistuksesta ei Danielson tahtonut lausua mielipidettään, se oli kanslerin asia, mutta pakotettuna siihen hän huomautti, että rangaistus varmaan ei hyödyttäisi mitään. Se tuottaisi tosin monelle vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta ei saisi ketään vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä saapua kutsuntoihin. Bobrikoff näytti arvelevan, että mahdollisesti vielä tällä kerralla uhkaus riittäisi (hän tarkoitti ehdotuksensa esittämistä), mutta seuraavalla kerralla olisi rangaistus pantava täytäntöön.