Part 6

Koska tiesin, että myöskin prokuraattori Johnsson oli tavannut Oerstrœmin, ja että hänelläkin oli tietoa suunnitellusta sijaiskanslerinvaihdosta, päätin häneltä hankkia lisää tietoja. Hänellä oli se käsitys, että Reinin ero oli päätetty asia ja että päätöstä oli jouduttanut se seikka, että Rein oli mainittu Päivälehden avustajaksi. Korkeimmalla taholla oli tämä sanomalehti tunnettu vastustuspuolueen äänenkannattajana, sekä niiden, jotka olivat valmistaneet marraskuun 12 päivän suuren kansalaiskokouksen. Prokuraattori oli vakuutettu siitä, että kenraalikuvernööri koetti saada yliopistoa riippuvaiseksi itsestään ja sijaiskanslerin vaihdos antoi hänelle tilaisuuden päästä lähemmäksi tätä päämääräänsä.

Saamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein sen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että sijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin joulukuun 22 päivänä.

Ilmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja Danielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin ero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta mielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella. Mutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta välttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, "että viran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja jolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien mukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen suuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti ja häiritsemättä". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin toivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä yliopiston opettajaa, professori Danielsonia. "Vaikkakin", lausuin edelleen, "eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän kysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut mielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin hänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat hänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa saavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos Rein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut virkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa on hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta." Sitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja sen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin tarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin, asetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi välttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta. Yliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin puolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet korkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa suurempi kuin milloinkaan.

Se, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan salassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille ilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua. Tammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti Pietariin "eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa". Danielsonin suostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat olivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku "vanhasuomalainen" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää hänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan ei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he kysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta.

Tammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä tahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta keskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan Oerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön siihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut osaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut "osoittanut tarpeellista toimeliaisuutta", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan asevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että nuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden päättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta asia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein itse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri toivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi, että hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan hallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin neuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä ollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut kehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut myöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet oli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi eronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen kautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi. Rein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi hän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi sen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston asioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli aikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä ja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia yliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella tässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan pyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa.

Reinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi sekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli parikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O. Donnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani vuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen päätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se kehoitus, että hän ei itse _pyytäisi_ eroa. Radikaaliselta taholta oli ehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta ehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin ehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi, jos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan ei kuunneltu.

Reinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki hän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi esille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska kansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri halusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta valittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei mitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä opintovapautta rajoitettaisi.

Danielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut toivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen saapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että hänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa entistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia. Tämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin, mitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts ilmoitti vastaukseksi, että "seitens des Kanzlers bei Besetzung des Vicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen war, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig angesehen wird".

[Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe eräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun Danielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä piireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: "Ne olisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten tiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas."]

Tammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän voi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi hän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin tehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson halusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat: Runeberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A. Homén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli myöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin verrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner ja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden vallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran vastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin yliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla edellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja asetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka painosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen kannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että Danielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin, ja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden aikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi suomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta oli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka Danielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen ja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja maan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään neuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan siveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet.

Pitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen kantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa oli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää meidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan ainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen. Edellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin jälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti voitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää valtiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä edellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi vaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta, koska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli keskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa, että hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa sijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui huomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään asianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta, sekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle sijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että mikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän käyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin. Kokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan kaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai ei.

Helmikuun 3 päivänä oli Danielson Pietarissa, jossa hänellä oli keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä hän ei silloin saanut tavata. Kotiin palattuaan ilmoitti Danielson minulle keskustelusta seuraavaa. Hän oli lähinnä kysynyt, aiottiinko hänen nimittämiseensä liittää joitakin erityisiä toiveita. Oerstrœm selitti, ettei niin ollut asian laita. Danielson oli tahtonut tehdä tämän kysymyksen, koska muutamilla hänen virkatovereillansa oli ollut se pelko, että Reinin ero ja Danielsonin nimitys merkitsisi uuden suunnan voimaansaattamista yliopiston hallinnossa. Oerstrœm vakuutti, ettei H. Majesteettinsa eikä Plehwe ajatellut mitään yliopistollisten laitosten uudestijärjestelyä tahi muutoksia. Danielson kysyi erikoisesti asevelvollisuudesta ja huomautti, että yliopiston viranomaisilla ei ollut mitään oikeutta pakottaa akateemista nuorisoa taipumaan asevelvollisuuslain määräyksiin. Oerstrœm vastasi, että se sangen hyvin ymmärrettiin Pietarissa. Kuitenkin toivottiin, että vastaisuudessa aikaansaataisiin voimakkaampaa toimintaa, jolla ehkäistäisiin ylioppilasten aktiivista osanottoa kutsuntoja vastaan suunnattuun agitatsioniin. Danielson lausui edelleen sen arvelun, että Plehwe ei toivonut häntä sijaiskansleriksi sen vuoksi, että hän kuului vanhempiin professoreihin, vaan hänen poliittisen kantansa vuoksi, jonka arvelun Oerstrœm myönsi oikeaksi. Hän tahtoi silloin tietää, olivatko hänen poliittisen suuntansa edellytykset ennallaan ja oliko venäläisen hallituspolitiikan maltillinen suunta vielä entinen tekijä. Kun Oerstrœm vastasi kysymykseen myöntävästi, ilmoitti Danielson olevansa suostuvainen ottamaan vastaan sijaiskanslerin toimen.

Sijaiskanslerikysymystä pohdittiin sillä välin innokkaasti yliopistopiireissä, ja joukko yliopistonopettajia, jotka eivät olleet ottaneet osaa neuvotteluun luonani, ehdottivat, että pidettäisiin yleinen kokous, jossa neuvoteltaisiin asiasta. Sellainen pidettiin Runebergin luona helmikuun 15 päivänä, johon asemani vuoksi en ottanut osaa. Niitä yliopistonopettajia, jotka kuuluivat vanhasuomalaiseen puolueeseen, ei oltu kutsuttu kokoukseen, jonka tarkoituksena oli keskustella siitä, antaisiko Danielsonin odotettavana oleva nimitys aihetta johonkin toimenpiteeseen yliopistonopettajien puolelta. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Tahdottiin lähetettäväksi kirjelmä Danielsonille, joka selittäisi yliopistonopettajien suhtautumisen kysymykseen, mutta tällöin edellytettiin, että Danielsonin nimitys jo olisi fait accompli tai ainakin lopullisesti päätetty, niin että kirjelmä siten ei vaikuttaisi kysymykseen siitä, ottaisiko hän toimen vastaan, mutta kyllä hänen vastaiseen kantaansa. Muutamat, O. Donner, Tigerstedt, Chydenius, pitivät sellaista askelta tarpeettomana, mutta ehdotus hyväksyttiin. Toimikunta, johon kuuluivat Rosenqvist, Engström ja W. Pipping, asetettiin laatimaan kirjelmää. Toinen kokous pidettiin helmikuun 17 päivänä, jossa kirjelmä-ehdotus luettiin. J. Gummerus oli laatinut maltillisemman vastaehdotuksen, jota useat läsnäolevista kannattivat. Tarkistettaessa otettiin tätä jonkun verran huomioon, niin että kärjekkäimpiä kohtia lievennettiin. Kirjelmän lopullinen muoto oli kompromissin tulos, joka ei läheskään tyydyttänyt kaikkia allekirjoittajia, joita oli 87. Verrattain pitkässä kirjelmässä ilmituotiin se levottomuus, joka vallitsi allekirjoittajissa odotettavana olevan sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta. "Me olemme", sanotaan kirjelmässä, "olleet täysin vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme ei koskaan olisi suonut myötävaikutustaan toimenpiteille, jotka tarkoittaisivat kansamme oikeuskannan hylkäämistä. Valtioneuvos Reinin pysymistä sijaiskanslerina olemme pitäneet merkkinä siitä, että yliopisto, ainakin toistaiseksi, saisi säilyä niiltä ulkoapäin tulevilta, yliopiston elämälle ja olemukselle vierailta ja sen kautta niin kohtalokkailta pyrkimyksiltä, joita nyt pidetään niin suuressa arvossa, mutta joiden voimaansaattamisen suhteen saatoimme olla vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme myötävaikutusta ei sille koskaan saataisi. Sellaisissa olosuhteissa on luonnollista, että nykyisen sijaiskanslerimme ero tuntuu meistä syvästi surulliselta tosiasialta, joka samalla saattaa olla ikäänkuin merkkinä sen järjestelmän ja niiden periaatteiden muutokseen, joita yliopiston asioiden korkeimmassa johdossa noudatetaan." Kirjelmässä lausuttiin tunnustus Danielsonin hyvästä tahdosta valvoa isänmaan ja yliopiston parasta, mutta samalla ilmaistiin se huolestuminen, jonka hänen toimintansa valtiollisena kirjailijana suuressa elinkysymyksessämme oli herättänyt, koska hän siinä oli puoltanut "katsantokantaa, joka eräissä oleellisissa kohdissa poikkeaa meidän oikeuskäsityksestämme ja joka sisällöstänsä päättäen ei näytä voivan antaa varmoja takeita periaatteissansa vakaasti pysyvästä esiintymisestä niitä pyrkimyksiä vastaan, jotka tarkoittavat oikeudellisen asemamme ja kansallisen olemassaolomme hävittämistä". Kirjelmä päättyi seuraavaan lausuntoon: "Avoimesti ja peittelemättä olemme tahtoneet Teille esiintuoda levottomuutemme ja lisäksi lausua, että samaten kuin Te meidän puoleltamme voitte odottaa lojaalia kannatusta kaikessa työssänne ja toiminnassanne, jos sitä elähdyttää sama henki, mikä yliopiston nykyiselle sijaiskanslerille on ollut tunnuksellista, niin täytyy Teidän myöskin valmistautua yhtä lojaaliin ja päättäväiseen vastarintaan jokaista yritystä vastaan, joka tarkoittaisi tilapäisten etujen voittamista yliopistolle hylkäämällä se oikeuskanta, joka meidän mielestämme on ainoa täysiarvoinen ja kansamme tulevaisuuteen nähden välttämätön, minkä yliopistomme nykyisin käytävässä sivistystaistelussa voi omaksua."

Kirjelmän jätti Danielsonille Runeberg helmikuun 20 päivänä. Danielson telefonoi minulle saman päivän iltana ja pyysi minua käymään luonansa. Hän oli melkoisesti kiihoittunut ja mainitsi aikomuksensa, heti lähteä Pietariin ja pyytää ettei tulisi nimitetyksi. Hän rauhoittui kuitenkin keskustelun aikana, mutta katsoi joka tapauksessa olevansa vapaa vastuusta yliopistoa kohtaan, jos vetäytyisi syrjään.

Helmikuun 24 päivänä lähetti Danielson kirjeen Runebergille, jossa hän lausui, että hän ei voinut asiata toisin ymmärtää, kuin että kirjelmästä ilmeni aivan toinen käsitys kuin se, joka tuntui vallitsevan kokouksessa minun luonani helmikuun 1 päivänä. Hän arveli sentähden nyt täytyvänsä ilmoittaa kanslerille, että yksi niistä edellytyksistä, joille hän oli perustanut päätöksensä ottaa toimen vastaan, oli poissa ja senvuoksi pyytää, että joku muu, joka nauttisi virkatoveriensa luottamusta, nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Kirje loppui siihen, että hän vieritti syyn seurauksiin omilta niskoiltansa allekirjoittaneiden vastattavaksi. — Uusi kokous pidettiin Runebergin luona 27 päivänä, jolloin tämän laatima vastauskirjelmä Danielsonille luettiin ja pienten korjausten jälkeen hyväksyttiin. Se sisälsi selityksen edellisen kirjelmän tarkoituksesta, jonka Danielson oli väärinkäsittänyt. Sen tarkoituksena ei ollut taivuttaa häntä luopumaan hänelle ehdotetusta sijaiskanslerin toimesta, ja vielä vähemmän loukata häntä tai ilmaista epäluottamusta häntä kohtaan. Tämän jälkimmäisen kirjelmän rivien välistä saattoi hän lukea kehoituksen ottaa virka vastaan.

Samaan aikaan oli 20 yliopistonopettajaa, jotka eivät olleet ottaneet osaa Runebergin luona pidettyyn kokoukseen, kokoontunut ja lähettänyt lähetystön Danielsonin luokse sekä pyytänyt, että hän pysyisi lupauksessansa ottaa vastaan sijaiskanslerin toimi. Mihinkään toimenpiteeseen, joka olisi tarkoittanut saada aikaan jotakin muutosta, tämän virkakysymyksen ratkaisuun, Danielson ei ryhtynyt.

Mutta nimitys viipyi kauan. Kaikenlaisia huhuja kierteli ehdokkaista, joita kenraalikuvernöörin sanottiin nostaneen esille. Sellaisina mainittiin, paitsi jo mainittua Semenoffia, m.m. presidentti Streng sekä Suomessa olevien venäläisten koulujen tarkastaja Tschernischeff. Kuinka paljon perää näissä huhuissa oli, on minulle tuntematonta, mutta Berendts kirjoitti minulle, että Bobrikoff oli "voll Groll und Wut gegen die Universität". Huhtikuun 2 päivänä tapahtui Danielsonin nimitys sijaiskansleriksi. Berendts ilmoitti minulle, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä oli koettanut työntää esille toista ehdokasta, nimittäin senaattori Linderiä, joka kuitenkin jyrkästi torjui ehdotuksen ja lausui, että Danielson olisi toimeen sopiva.

Osoittaaksensa myötätuntoaan Reiniä kohtaan olivat useimmat ylioppilasosakunnat valinneet hänet kunniajäseneksensä. Huhtikuun 8 päivänä teki koko ylioppilaskunta mukanansa liput ja molemmat laulukuorot tervehdyskäynnin hänen luokseen. Olin sitä varten hankkinut Deutrichin luvan, joka hanke kumma kyllä ei kohdannut erikoisia vaikeuksia. Minä sitouduin vastaamaan siitä, ettei mitään "skandaaleja" sattuisi. Kaikki kävi onnellisesti. Illalla pitivät ylioppilaat yksityisen juhlan Reinille. Ei mitään häiriöitä sattunut. Puheen kunniavieraalle piti tyynesti ja arvokkaasti H. Renvall. Reinin vastauspuhe ei kosketellut politiikkaa.

14 päivänä pidettiin kansalaisjuhla Reinille Seurahuoneella. Viralliset puheet pitivät O. Donner, K. Antell ja W. Söderhjelm. Noin 600 henkeä otti juhlaan osaa. Minä olin luonnollisesti myöskin läsnä. Vanhasuomalaisen puolueen jäseniä ei siellä näkynyt. Niitä ei luultavasti oltu kutsuttu ottamaan juhlaan osaa. Mitään mielenosoituksellista leimaa ei juhlalla muuten ollut.

Seuraavana päivänä esiteltiin Reinin ero ja Davidsonin nimitys konsistorissa. Kirjelmän ruotsinkielisessä tekstissä oli, että Rein "pyynnöstä" oli armollisesti saanut eron, jotavastoin mainitut sanat puuttuvat venäläisestä tekstistä. Esittelyn jälkeen Rein tuli konsistoriin ja sanoi jäähyväiset konsistorin jäsenille. Konsistorin puolesta lausuin minä meidän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme eroavalle sijaiskanslerille.

Danielsonin ensimmäisellä tervehdyskäynnillä Bobrikoffin luona, huhtikuun 22 päivänä, sanoi tämä, että hän oli ollut läsnä, kun Plehwe oli esitellyt sijaiskanslerikysymyksen H. Majesteetilleen ja sanoi voivansa todistaa, että keisari todellisella mielihyvällä oli nimittänyt Danielsonin toimeen. Bobrikoff lisäsi, että hänen asiain niin ollen täytyi katsoa nimityksen olevan onneksi yliopistolle. Luultavasti oli sijaiskanslerikysymyksen ratkaisu opettavainen tappio hänelle. Hänen toiveensa voida käyttää sopivaa tilaisuutta saadaksensa puuttua yliopiston hallintoon oli rauennut. Hän tulikin itse asiassa tämän jälkeen jonkun verran kunnioittavammaksi yliopistoa kohtaan kuin mitä hän aikaisemmin oli ollut. Sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta tuli kuitenkin rehtorintoimeni vaikeammaksi sen kautta, että minulla, akateemiseen nuorisoon nähden, ei voinut olla samaa tukea uudesta sijaiskanslerista kuin Reinistä, joka nautti nuorison jakamatonta luottamusta.

Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.

Keväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman asevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin sivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että nuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten, mitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin vaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli kysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden asevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi kutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta todistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen ylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200.