Part 2

Hän toteuttikin tämän aikeensa ja saapui Helsinkiin kuukautta myöhemmin, huhtikuun 25 p:n aamuna. Aamupäivällä kävi hän senaatissa ja hänen kerrottiin tällöin käyttäytyneen verrattain kylmästi. Toimituskuntain päälliköt kutsuttiin myöskin esittelyyn, samoin rehtori, mutta minusta oli oikeinta pysyä poissa. Klo 1/2 7 samana päivänä piti Bobrikoff päivälliset Plehwelle. Sinne oli kutsuttu senaatin varapuheenjohtajat, säätyjen puhemiehet ja varapuhemiehet, talonpoikaissäädyn sihteeri, sijaiskansleri ja rehtori, kenraali Schipoff, eversti v. Minkwitz ja pari muuta venäläiseen seurapiiriin kuuluvaa henkilöä. Bobrikoff esitti maljan kunniavieraalle ja sitten muille vieraille sekä kohotti eläköönhuudon "meidän kaikkien suuresti rakastamamme Suomen onnelle". Päivällisen tapauksista olen muistiin merkinnyt, että kun talonpoikaissäädyn puhemies Ojanen esitettiin Plehwelle, näytti tämä hyvin huvitetulta ja kysyi: "Sprechen Sie deutsch?" "Ei, ei", vastasi talonpoika kysymykseen ja vetäytyi nopeasti syrjään. Päivällisen jälkeen tuli Plehwe minun luokseni ja keskusteli hetkisen. Hän pyysi minua käymään luonansa seuraavana aamuna klo 9 sekä lausui toivovansa saada katsella ylioppilastaloa ja että hänelle siellä esiteltäisiin ylioppilaskunta klo 1/2 3. Hän onnitteli minua siitä, että äskettäin olin saanut ritarimerkin, "joka hänellä oli ollut ilo minulle annettavaksi esittää", ja lausui, että H. Majesteettinsa oli hyvin tyytyväinen yliopistoon ja sen johtoon. — Päivällisten jälkeen kiiruhdin minä sopivalla tavalla ilmoittamaan ylioppilaille tulevasta ylioppilastalollakäynnistä.

Tervehtiessäni Plehweä seuraavana aamuna hotelli Fenniassa oli hänellä hyvin kiire, niin että käynnistä tuli hyvin pikainen. Toivotin hänet tervetulleeksi yliopistolle samana päivänä ja mainitsin, että mitään erikoisia valmistuksia ei oltu tehty, vaan että kaikki oli arkiasussansa, minkä Plehwe sanoi häntä enimmän miellyttävän. Keskustelumme koski jälleen pääasiassa kansantajuisia esitelmiä, josta asiasta teen selkoa toisessa yhteydessä. Plehwe kysyi minulta edelleen O. Donnerin esiintymisestä valtiopäivillä painolakikysymyksessä. Minä vastasin, että se lausunto, jota hän tarkoitti, oli ilmituonut maan yleisen mielipiteen, ja että minä puolestani pidin puhetta muotonsa puolesta hienona enkä erikoisen hyökkäävänä. Plehwe oli ilmeisesti toista mieltä.

Tasan klo 10, akateemiselle maailmalle oudolla täsmällisyydellä, saapui Plehwe yliopistolle, jolloin professorit esitettiin hänelle konsistorisalissa. Muutamien kanssa hän ryhtyi lyhyeen keskusteluun. Mitään puheita ei pidetty. Sitten katseltiin juhlasalia, jolloin erikoisesti Aleksanteri I:n rintakuva ja sen kirjoitus kiinnitti hänen huomiotansa, sekä edelleen muutamia luentosaleja, rahakokoelmaa ja harjoitusrakennusta. Vielä kävi Plehwe yleisessä kirjastossa, veistokuvakokoelmassa, kemiallisessa laboratoriossa ja kasvitieteellisellä laitoksella. Klo 12 kuunteli Plehwe Mandelstamin luentoa, jossa kaikki vaatimukset täyttääkseni olin läsnä, sanaakaan ymmärtämättä. Mandelstam lienee esittäessään jotakin venäläistä kirjailijaa letkautellut virallista Venäjää. Kun hän, oman kertomuksensa mukaan, kävi Plehwen luona seuraavana päivänä, oli tämä lausunut, että jos joku professori Venäjällä olisi pitänyt sellaisen luennon, ei hän kauan olisi paikkaansa pitänyt, mutta, oli hän lisännyt, Suomessa olivat olosuhteet toiset. Plehwe antoi myöskin Mandelstamin tietää, että tämän menettely ei ollut oikea tapa nuorisoon istuttaa rakkautta Venäjään! Kuitenkin oli Plehwe ollut iloinen siitä, että Mandelstam oli ollut kyllin rehellinen ollakseen valmistamatta erikoista luentoa häntä varten.

Klo 1/2 3 tuli Plehwe senaattori Tudeerin seurassa ylioppilastalolle. Juhlasali oli täynnä ylioppilaita; myöskin naisylioppilaita oli lukuisasti läsnä. Kaikki olivat juhlapuvussa. Sijaiskansleri ja minä olimme häntä vastassa eteisessä ja häntä tervehti ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tohtori Z. Castrén, jonka jälkeen osakuntien kuraattorit esiteltiin hänelle. Plehwen toivomuksesta esitin hänelle myöskin muutamia yksityisiä ylioppilaita, mies- ja naisylioppilaita, jotka osasivat ranskan tai venäjän kieltä. Ikävä kyllä sekautui senaattori Tudeer esittelyyn, jonka vuoksi sovittu ohjelma jonkun verran häiriytyi. Kun Plehwe kysymykseeni, tahtoiko hän kuulla ylioppilaslaulua, vastasi myöntäen, lauloi läsnä oleva kuoro Suomen laulun. Hän pyysi sitten kuulla "Maamme laulun", joka laulettiin suomalaisilla sanoilla. Plehwe taputti käsiänsä ja kutsui luokseen laulunjohtajan, maisteri Klemetin, jota hän kiitti. Sitten käytiin nopeasti ylioppilastalon läpi, jolloin Plehwe kyseli sen taloudesta ja hallinnosta. Kun hän sai kuulla, että ylioppilaskunnan kannettavana oli melkoinen taloon kiinnitetty velka, antoi hän sen viittauksen, että yliopistoviranomaisten pitäisi tehdä ehdotus, että laina maksettaisiin valtionvaroilla. Me kiitimme ystävällisestä ehdotuksesta, mutta emme katsoneet vallitsevissa oloissa sopivaksi ryhtyä toimenpiteisiin asiassa.

Illalla oli akateemisella laulukunnalla konsertti juhlasalissa ja Plehwe kutsuttiin sinne. Hän saapui sinne, oltuaan kenraalikuvernöörin apulaisen Schipoffin luona aamiaispäivällisellä, ja kuunteli konsertin ensi osaa. Kun hän poistui, kutsutti hän minut luokseen ja lausui erikoisen tyytyväisyytensä ja pyysi minua kiittämään hänen puolestaan laulajia. Kreivi C. Armfeltille ja vapaaherra Indreniukselle, jotka seurasivat häntä matkalla konsertista venäläiseen teatteriin, lausui hän, että ylioppilaat itse olivat luoneet kauniin univormun itselleen. Hän sanoi heidän näyttävän sangen hienoilta hännystakeissaan ja valkeissa paidanrintamuksissaan. Kun Armfelt siihen yhtyen sanoi, että tämä puku oli paljon aistikkaampi kuin kaulaan saakka napitettu venäläinen ylioppilasunivormu, vastasi Plehwe, että venäläisille ylioppilaille oli univormu kyllä tarpeen, sillä oli parasta, ettei tullut näkyviin, mitä sen alla piili.

Plehwe matkusti huhtikuun 22 p:n iltana. Sen mukaan kuin vapaaherra Indrenius kirjeellisesti minulle ilmoitti, oli v.t. kansleri saanut "pelkästään hyvän vaikutelman korkeakoulustamme ja sen akateemisesta nuorisosta". Ilmeisesti jäi hänen mieleensä sentapainen vaikutelma, että meidän ylioppilaamme venäläisiin verrattuina olivat "herrasväkeä". Mitään varsinaista valtiollista merkitystä ei Plehwen käynnillä ollut, mutta epäilemättä olivat ne henkilökohtaiset vaikutelmat, joita häneen matkaltansa jäi, sellaisia, että ne jossakin määrin määräsivät suunnan hänen suhtautumisellensa yliopistoon, jolla yleensä, lukuunottamatta hänen kanslerikautensa kaikkein viimeistä aikaa, oli asiallisen suoruuden ja kunnioituksen leima.

Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.

Syyslukukaudella 1900 oli yliopistossa vallalla jotakin levottomuutta, lähinnä sen johdosta, että oli odotettavissa uhkaavia toimenpiteitä muutamia professoreja kohtaan. Jo syyskuun alussa tuli kanslerilta lyhyt kysely, joka koski professori W. Söderhjelmin kesällä eräässä Kangasalan kansanjuhlassa pitämää puhetta, joka oli julkaistu Hufvudstadsbladetissa, jonka ohella hän pyysi tietoja Söderhjelmin virka- ja opettajatoimesta. Vastaus lähetettiin viipymättä, mutta se ei ehtinyt Pietariin ennen Plehwen lomaa ja matkaa paikkakunnalta. Samanlainen kysely tehtiin kirjeessä marraskuun 3 päivältä puheen johdosta, jonka professori Gustafsson piti eräässä juhlassa Porvoossa.

Plehwen salaisella suostumuksella kirjoitti kanslerinsihteeri, vapaaherra B. Indrenius minulle pitkähkön, lokakuun 20 päivänä päivätyn kirjeen samasta asiasta. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli tehnyt valituksia Söderhjelmistä ja Gustafssonista sekä halusi heidän erottamistaan yliopistosta. Indrenius oli huomauttanut Plehwelle, että professoreja ei voitu erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, ja että ainoa minkä kansleri asiassa voisi tehdä, olisi antaa mainituille professoreille muistutus. Keskustelussa Indreniuksen kanssa oli Plehwe huomauttanut, että hän tahtoi välttää levottomuuksia yliopistossa ja että hän pelkäsi, "että jos professori ylläesitetystä syystä saisi eron, niin opiskeleva nuoriso toimeenpanisi kunnianosoituksia eroavalle, mikä aiheuttaisi rankaisutoimenpiteitä, ja nämä, jos tilanne kärjistyisi, voisivat johtaa yliopiston sulkemiseen". Tätä tahtoi Plehwe kaikin tavoin välttää. Siksi kutsuttaisiin sijaiskansleri ja rehtori Pietariin ja heidän vastuullensa uskottaisiin se, että professorit eivät enää pitäisi puheita, joissa olisi poliittisesti yllyttävä sisällys. Jos voisimme vastata siitä, jätettäisiin molemmat professorit rauhaan. Muuten olisi pakko ryhtyä muihin toimenpiteisiin sellaisen esiintymisen estämiseksi. "Kuten Herra Rehtori minun lyhyestä selonteostani voi nähdä", oli kirjeessä edelleen, "on asia sangen vakava, sillä kenraalikuvernööri on lepytettävä. Minun varma uskoni on, että v.t. kansleri tekee kaikkensa suojellakseen yliopistoa. Ja koska tiedän, että hänellä on suuri luottamus Rehtoriin, toivon, että neuvottelut täällä johtavat toivottuun tulokseen." Indrenius pyysi pitämään asiaa täydellisesti salaisena, jota pyyntöä noudatettiinkin.

Lokakuun 25 päivänä kirjoitin pitkän kirjeen Indreniukselle, jossa esitin asian oikeudellisen puolen ja selvitin mitä käytännöllisiä seurauksia sellaisesta toimenpiteestä kuin professorien erottamisesta valtiollisista syistä olisi. Kirje laadittiin niin, että se voitiin näyttää Plehwelle. Samalla pyysi sijaiskansleri professori Hermansonia kirjoittamaan promemorian professorien erottamattomuudesta hallinnollista tietä, mikä Reinin lyhentämänä ja muodostelemana lähetettiin marraskuun 22 päivänä Indreniukselle kanslerille annettavaksi. Vastaukseksi kirjeeseeni kirjoitti Indrenius: "Lähemmin ajateltuani asiaa alan luulla, että Plehwellä myöskin on ollut tarkoituksena vähäsen peloittaa minua ja välillisesti Herra Rehtoria. Joka tapauksessa pidän asiaa hyvin vakavana. — Tietystikään ei Rehtori eikä Valtioneuvos Rein voi laillisesti sitovasti ottaa vastuulleen niitä puheita, joita yliopiston professorit mahdollisesti pitävät. Mutta olen vakuutettu siitä, että jos Herrat täällä pidettävissä neuvotteluissa lausuvat vakaumuksenaan, ettei tällaisia puheita lähimmässä tulevaisuudessa enää pidetä, niin Plehwe tyytyy siihen ja tavalla tai toisella lepyttää kenraalikuvernöörin. Olen täydelleen samaa mieltä Rehtorin kanssa siitä, että pakkotoimenpiteillä ei voi tukkia kenenkään suuta, vaan että ainoa keino siihen on esittää ne ikävyydet ja vaarat, joita yliopistolle voi koitua."

Gustafssonin puheeseen nähden saatiin tietää, että sitä oli painettuna jaettu juhlassa, ja että sensori oli antanut painattamiseen suostumuksensa. Indreniuksen kirjeen mukaan piti Plehwe tätä seikkaa hyvin tärkeänä, minkä johdosta hankittiin sensorin "imprirnatur"-kirjoituksella varustettu kappale tätä puhetta ja lähetettiin se kanslerille. Marraskuun 29 päivänä kirjoitetussa kirjeessä ilmoitti Indrenius, että kenraalikuvernööri myöskin halusi päästä käsiksi professori, vapaaherra Wredeen. Niiden valtio-oikeudellisten esitelmien johdosta, joita tämä oli pitänyt yhdistyksessä. "Arbetets Vänner", oli lähetetty kirje sijaiskanslerille. Vähää ennen sain tietää senaattori E. Neoviukselta, joka oli käynyt Plehwen luona, että professori Setäläkin oli syytettynä kesäkuussa Helsingin laulujuhlilla pitämänsä juhlapuheen johdosta. Kenraalikuvernööri tahtoi siis tehdä joukkohyökkäyksen yliopiston opettajakuntaa vastaan.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja rehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille, että matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä Plehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin Plehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon.

Hän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä tyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat olivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi hallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin, Söderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori Tigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa Helsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla, että sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli pidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena oli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe ei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään, mutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä. Schybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt hallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se käsitys, että Schybergson johti "suomalaiselta taholta ulkomaisessa sanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan". Viimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa, ainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut meistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti väittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu. (Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.) Setälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin, koska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän mainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: "Jos maamme sortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se ehkä heidän sydämeensä." Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että siihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli ollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden esitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta työläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän vetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen kirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa. Wredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa, hän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!), jonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä kaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän. Hallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei voinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson ja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden kirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa esiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut valtio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli valtio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä vaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki yllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut samassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että virkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi velvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen, josta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti nähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner) yliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa saadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme, olisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä.

Me huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset ja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet kenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa, sopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä ja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden tunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen pohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta leimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen kuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan tietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he tarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme, ettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut perustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa. Professorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi arveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin oli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa muistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit, saatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne ikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat tarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka välttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin tyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan, vaan heitä oli siihen pyydetty.

Esitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut Suomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu. Nykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860 varhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota P. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli ennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi erehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin sijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla yhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi Ranskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen vehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut etuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H. Majesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi professorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui luultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja ja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään vastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään epäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle edullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi.

Plehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä kysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me, ettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen opettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään H. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme uskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään kollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan jokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa mukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan asiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia tahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me huomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin ulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin maltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että Donner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten valtiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin johdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut tutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista).

Audienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri kirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut professorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä, niin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän kirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia eikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä näistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen, inspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa jättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa mitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa mitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui kaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun selitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään hämmästyneeltä.

Selonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin kokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia päiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien kanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa Plehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat vähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje kanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m. seuraavaa: "Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin kokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne lausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous professorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden, Schybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan mainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti virkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin. Nämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän Teidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä julkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he, välttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet noudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos joku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää sisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta vallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut heidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet vastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa, mikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin virkamiesten virantoimensa ulkopuolella." Kirjeessä seurasi sitten Schybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan tehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: "Siihen nähden, mitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä, kuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu siitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat herättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän Ylh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta mitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän saakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka suhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella opettajatointaan."

Näin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia. Millään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka vakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli lausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen valtiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan ollut vaikuttamatta.

Helmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän viimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan asian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski yliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan sekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t. kansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän eroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja Schybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin onnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä taivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet suostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi. Söderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli sijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti Wrede ja Söderhjelm.

Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.