Part 1

VAIHERIKKAILTA VUOSILTA I

Toiminta yliopistossa ja senaatissa routavuosina

Kirj.

EDVARD HJELT

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

SISÄLLYS:

REHTORIAJALTA

Kanslerikysymys syksyllä 1899. Plehwen käynti Helsingissä keväällä 1900. Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900. Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901. Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899-1903. Sijaiskanslerinvaihdos vuonna 1903. Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat. Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903-1904. Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904. Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904. Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904. Aktivistisia pyrkimyksiä 1904-1905. Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna. Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.

SENAATTORIAJALTA

Senaatin jäsenenä vuonna 1907, Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908. Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908. Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908. Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa. Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908. Nevan-miljoonat. Käynti keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908. Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909. Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909. Kokoomussenaatin hajaantuminen 1909.

SIJAISKANSLERI-AJALTA

Sijaiskanslerin vaihdos 1910. Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä kevätlukukaudella 1911. Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911. Osakunnat ja luotsikysymys 1912. Aleksanterin-patsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja. Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913. Langhoffin ero 1913. Markoffin kansleriajalta 1913-1917.

Esilläoleva teos on edellinen osa muistelmiani "vaiherikkailta vuosilta"; jälkimmäinen osa ilmestyi joku aika sitten. Tämä nidos käsittää ajanjakson, joka tunnetaan "routavuosien" nimellä, s.o. vuodet 1899-1917. Suurimman osan tätä aikaa hoidin huomattavia, edesvastuu-talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston rehtorina, puolitoista vuotta senaatin jäsenenä ja sen talousosaston päällikkönä sekä vuodesta 1910 yliopiston sijaiskanslerina. Vaikka en tänä aikana sanottavan tehokkaasti ottanut osaa vapaaseen poliittiseen kansalaistoimintaan, jouduin kuitenkin asemani ja tehtävieni vuoksi läheiseen kosketukseen silloisten vaikutusvaltaisten henkilöiden sekä poliittisluonteisten kysymysten ja tapahtumain kanssa. Seuraavassa esitänkin ainoastaan tämänlaatuisia elämyksiä ja muistoja, julkiseen toimintaani liittyviä.

Kuvaukset perustuvat enimmäkseen välittömästi tehtyihin muistiinpanoihin, joita on sitten osittain kohta senjälkeen, osittain myöhemmin muokattu. Asiain luonnosta johtuu, että ne pääasiallisesti koskettelevat oloja ja tapauksia, joilla on yhteyttä yliopiston kanssa, koska toimintani etusijassa kohdistui tähän laitokseen. Siihen aikaan, jolloin kuuluin kotimaiseen hallitukseen ja olin tekemisissä maallemme tärkeäarvoisempien ja laajakantoisempien kysymysten kanssa, en paljoa ehtinyt kirjoittaa muistiinpanoja, ja tämä selittää, miksi kuvaukset tältä ajalta, vuonna 1905 palautetun laillisuustilan ja uuden sortokauden väliajalla, ovat melkoista niukemmat ja vaillinaisemmat kuin rehtoriajaltani. Jälkikuvailuun arkistoaineksien perustalla tahi muiden lähteiden kuin omien muistiinpanojeni ja muistini johdolla en ole ryhtynyt, koska se ei olisi soveltunut tällaisen muistelmateoksen luonteeseen.

Luonnollista on, etteivät tässä osassa teostani kuvatut elämykset voi vaikuttaa yhtä tuoreilta ja välittömiltä kuin ne, jotka sisältyvät ennen ilmestyneeseen nidokseen. Kuvaukset ovat suureksi osaksi syntyneet aikana, jolloin tapahtumain vaikutelmat ovat ehtineet jo vaaleta, ja lisäksi ovat itse elämykset laadultaan ja merkitykseltään paljoa vähemmän mieltäkiinnittäviä kuin viimeisten vaiherikkaiden vuosien. Ne kysymykset ja tapahtumat, jotka routavuosina meillä olivat etualalla, tuntuvat verrattain pieniltä ja vähäpätöisiltä sen jälkeen kuin maamme on joutunut välittömään kosketukseen suurten maailmantapausten kanssa. Mutta kyseessäoleva aikakausi, niin sanoaksemme kotoisine huolineen ja murheineen, ainaisine, yksitoikkoisine puolustautumisineen taistelussa venäläisvaltaa vastaan, oli sittenkin maallemme tärkeä aika valmistuksena siihen historiamme suureen käänteeseen, joka oli lähempänä kuin kukaan silloin rohkeni ajatella ja toivoa. Tältä näkökannalta katsottuina, yksityisinä ajankuvina tuolta aikakaudelta, voivat seuraavassa esitetyt kuvaukset saada jonkinlaista historiallista mielenkiintoisuutta, samalla kuin ne sisältävät yhtä ja toista sellaista, mikä ei ole aikaisemmin ollut tunnettua. Luonnollisesti ei ole ollut vältettävissä, että kertoja itse ja useat muutkin vielä elossa olevat henkilöt esiintyvät niissä toimivina. Mutta tarkoituksenani ei tietenkään ole ollut jaella objektiivisen historiallisesti kiitosta ja moitetta, vaan ainoastaan esittää olot sellaisina kuin olen ne tullut tuntemaan ja käsittänyt. Ei apologiaa eikä polemiikkia, ainoastaan kuvausta. Missä mietteitä ja arvosteluja esiintyy, ovat ne enimmäkseen sellaisia, jotka on pantu paperille yht'aikaa kuin muistiinpanot, ja ilmaisevat siis ainoastaan silloisen näkökantani, koskivatpa sitten omia tahi muiden toimia ja suhteita. Että nykyään näen ja arvostelen monessa kohden toisella tapaa kuin silloin, on luonnollista.

Helsingissä, maaliskuussa 1920.

_Edv. Hjelt_.

REHTORIAJALTA

Senaattori, vapaaherra J.Ph. Palménin kuoleman jälkeen kesällä 1896 oli silloinen rehtori, valtioneuvos Th. Rein, nimitetty v.t. sijaiskansleriksi. Vararehtori, professori J. Forsman ryhtyi hoitamaan rehtorinvirkaa silloin alkavaksi kolmivuotiskaudeksi. Minut valittiin v.t. vararehtoriksi ja hoidin tässä toimessani rehtorinvirkaa kevätlukukausina 1897 ja 1899, jolloin Forsman oli kiinni eduskuntatyössä. Toukokuun 1 päivänä 1899 oli rehtorinvaali. Jos Forsman olisi sitä halunnut, olisi hänet epäilemättä valittu virkaan. Hän nautti kunnioitusta ja persoonallista luottamusta yliopistovirkatovereiden kesken suomenmielisten piirin ulkopuolellakin, ja hänellä oli monta ominaisuutta, jotka tekivät hänet sopivaksi rehtorintoimeen. Mutta hän tahtoi ehdottomasti erota ja kannatti sen sijaan minun ehdokkuuttani, jota muutkin konsistorin jäsenet ottivat ajaaksensa. Minulta ei tosin puuttunut halua hallinnollisiin toimiin, ja mielenkiintoni yliopiston hoitoon oli kasvanut niinä aikoina, jolloin viransijaisena olin hoitanut rehtorintointa, mutta epäröin kuitenkin, koska ikävuosiin nähden kuuluin konsistorin nuorimpiin jäseniin, ja koska saatoin arvata, että rehtorille tulisi hyvin vaikea aika, niin että tehtävä kävisi ehkä ylivoimaiseksi.

Vaalissa sain minä useimmat äänet, 17 ääntä 27:stä. Kieliriitanäkökohdilla oli vielä tähän aikaan rehtorinvaalissa melkoinen, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Minua äänestivät suomenmieliset ja puolueettomat. Vastaehdokkaina olivat professori J.W. Runeberg ja vapaaherra R.A. Wrede, jotka saivat kumpikin 10 ääntä. Toukokuun 18 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja professori R. Hermanson vararehtoriksi.

Ensimmäinen rehtoriaikani yliopistossa sattui n.s. routavuosien ensi jaksona 1899-1905. Kenraali Bobrikoff oli v. 1898 nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ja uusi venäläistyttämis- ja sulattamissuunta oli saanut alkunsa helmikuunmanifestin kautta v. 1899. Tämä sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti katsoen räikeä rikkomus meidän hallitsijanvahvistamaa hallitusmuotoamme vastaan oli koko kansassamme nostanut vahvasti kokoavan isänmaallisen liikkeen, joka ilmeni muun muassa tuon suuren kansalaisadressin ja lähetystön muodossa saman vuoden maaliskuussa. Kun Hänen Majesteettinsa kieltäytyi vastaanottamasta adressia ja siten kuulemasta kansan ääntä, oli se herättänyt pettymystä ja katkeruuden tunteita. Tästä kehkeysi yhteiskunnassa se luja päättäväisyys itse suojella oikeuttansa, joka esiintyi passiivisena vastarintana laittomuustoimenpiteitä vastaan ja synnytti jatkuvan poliittisen hankauksen Venäjän ja Suomen välillä, jonka kiivaus ja katkeruus aivan luonnollisesti yhä kasvoi. Sitä ei vähentänyt vaan päinvastoin enensi se seikka, että eräs maamme valtiollinen ryhmä, osa suomalaista puoluetta, osoitti, vaikkakin aluksi enemmän näennäisesti kuin todellisesti, myöntyväisyyttä ja suopeutta venäläisten toimenpiteisiin nähden pitääkseen siten tietä auki riitakysymysten lopullista sovittelua varten tai ainakin voittaakseen aikaa. Tähän ryhmään liittyi myöskin onnenonkija-aineksia ja luonteettomia henkilöitä, jotka olivat suorastaan halukkaita palvelemaan laittomuushallitusta, ja tämän kautta sai tuo sisäinen, alkuaan puhtaasti poliittinen mielipiteitten eroavaisuus uutta luonnetta, joka antoi taistelulle siveellis-isänmaallista sisältöä.

Yliopiston suhde yhteiskuntaan oli siksi läheinen, että sitä välittömästi koskivat poliittiset tapaukset ja virtaukset, vaikkakin aluksi enemmän sisäisesti kuin ulkonaisesti. Suoranaisia toimenpiteitä tai seurauksia tapauksista, jotka vaikuttivat yliopiston elämään, saattoi huomata jo syksyllä 1899 ja niitä jatkui sitten yhä tiheämmin seuraavina vuosina ja ne saavuttivat huippunsa v. 1904, joka oli vaikein vuosi korkeakoululle ja sen rehtorille. Mutta niin levottomia kuin ajat olivatkin, voi yliopisto kuitenkin ylimalkaan työskennellä verrattain häiritsemättä.

Rehtorintoimi ja yliopiston hoito veivät aikani kokonaan. Suoranaiset kosketukseni poliittisiin tapahtumiin rajoittuivat melkein yksinomaan sen elämän piiriin. Olosuhteet pakottivat mahdollisimman suureen keskitykseen.

Kanslerikysymys syksyllä 1899.

Kun vakinaisena viranhoitajana ryhdyin rehtorintoimeen syyskuussa 1899, ei kanslerinviralla ollut hoitajaa. W. von Daehnin erotessa ministerivaltiosihteerinvirasta kesäkuussa 1898 oli H. Majesteettinsa antanut ministerivaltiosihteerinapulaiselle kenraali V. Procopélle toimeksi ottaa myöskin kanslerille kuuluvat tehtävät haltuunsa. Procopé erotettiin elokuun 29 p. 1899 ja v.t. ministerivaltiosihteeriksi nimitettiin Venäjän valtiosihteeri, todellinen salaneuvos W. von Plehwe. Yliopiston toiveet sen korkeimpaan hallintomieheen nähden eivät siis olleet valoisat. Rehtorinvirkani alkoi epäsuotuisin entein. Bobrikoffin ollessa kenraalikuvernöörinä ja venäläisen valtiosihteerin ollessa kanslerina ei yliopiston rehtorin tehtävä voinut olla helppo miehelle, jolla oli vain vähän kokemusta poliittisissa ja hallinnollisissa toimissa.

Kuitenkin oltiin aluksi epävarmoja siitä, oliko myös kanslerin tehtävät annettu uudelle ministerivaltiosihteerille vai oliko kenraali Procopén yhä edelleen niitä hoidettava. Kirjevaihdon kautta kanslerinsihteerin, vapaaherra Th. Bruunin kanssa sain tietää, että Plehwe ei katsonut Procopén virkamääräyksen enää olevan voimassa, mutta ettei myöskään hän, Plehwe, voinut ryhtyä mihinkään virallisiin tekemisiin yliopiston kanssa, ennenkuin hän oli saanut H. Majesteettinsa valtuutuksen siihen. Se voi kuitenkin tapahtua vasta marraskuussa, Hänen Majesteettinsa palattua Krimiltä Pietariin. Siihen saakka pitäisi kaikkien kanslerin ratkaistavina olevien asiain levätä. Kuitenkin pyysi Plehwe Bruunin kautta lyhyen selonteon yliopiston järjestelystä ja korkeakoulumme akateemisen elämän luonteesta. "Plehwe tahtoo saada kaikesta selvän", kirjoitti Bruun. Pyydetty selonteko laadittiin ja lähetettiin hänelle. Kaikesta tästä näytti käyvän selville, että Plehwe itse oletti, että myöskin yliopiston korkein hallinto uskottaisiin hänen käsiinsä.

Voitiin siis odottaa verrattain pitkä-aikaista interregnumia kanslerinvirassa. Minusta ja muutamista virkaveljistäni tuntui siltä, että tätä väliaikaa pitäisi käyttää hyödyksi koettamalla saavuttaa takaisin yliopistolle se vanha etuoikeus, että sillä kanslerina olisi joku keisarillisen huoneen jäsenistä. Me päätimme ottaa kysymyksen esille eräässä konsistorin kokouksessa, joka pidettiin heti avajaisten jälkeen. Minä alustin kysymyksen pitkällä esityksellä, jossa lähdin siitä oletuksesta, että Plehwelle uskottaisiin yliopiston korkein hallintotoimi. Ainoa mahdollisuus estää tämä olisi se, että yliopisto jälleen, kuten vuosina 1816-1894, saisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenistä kansleriksi. Saattoi tosin olla tarjona se vaara, että korkea kansleri voitaisiin taivuttaa puoltamaan toimenpiteitä, jotka tarkoittivat liian tuntuvaa puuttumista yliopiston hallintoon ja sisäiseen elämään, mutta vaara näytti kuitenkin suuremmalta, jos sen hallinto jätettäisiin venäläisen virkamiehen käsiin, jonka olojen ollessa sellaiset kuin ne olivat täytyi olettaa taipuvan venäläisten kansalliskiihkoilijain suunnitelmien nöyräksi aseeksi. Jos yliopisto, vaikkakin vain muodollisesti, olisi jonkun keisarillisen huoneen jäsenen johdon ja suojeluksen alaisena, olisi siitä, niinhän täytyi olettaa, jotakin turvaa vierasta sekaantumista vastaan, etupäässä kenraalikuvernöörin. Korkean kanslerin puoleen saattaisi varmaan yliopiston puolesta kääntyä myöskin poliittisten riitakysymysten sitä vaatiessa ja hänen kauttaan saattaisi myöskin H. Majesteettinsa ovi avautua. Kruununperillisten kanslerina olo oli, niinkuin oli näkynyt, ollut venäläisille hallitsijoille hyvänä valmistuksena, kun he meidänkin maatamme hallitsemaan ryhtyivät. He olivat tämän kautta jossakin määrin oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan meidän yhteiskunnallisia laitoksiamme ja erikoisia sisäisiä olojamme, josta varmaan oli ollut maallemme suurta hyötyä. Suuria toiveita siitä, että tällainen pyyntö tulisi kuulluksi, ei meillä voinut olla. Mutta tekisimme itsemme syypäiksi laiminlyöntiin, jollemme nyt käyttäisi tilaisuutta koettaaksemme päästä takaisin perinnäistapaan, jota täytyi pitää korkeakoululle edullisena. Esitin sen vuoksi konsistorin harkittavaksi, eikö pitäisi H. Majesteetiltaan alamaisesti anoa, että valtakunnan kruununperillinen Mikael Aleksandrovitsh valittaisiin yliopiston kansleriksi.

Kysymystä pohdittaessa oli professori Mandelstam ainoa, joka siitä kehoitti luopumaan. Hän ei pitänyt keisarillista kansleria toivottavana muussa tapauksessa kuin jos täydellisesti voisi luottaa hänen mielenlaatuunsa, "Gesinnung". Kaikki muut, jotka lausuivat mielipiteensä, puolsivat ehdotusta. Konsistori päätti, että H. Majesteetilleen laadittaisiin adressi, jonka vähää ennen keisarin paluuta persoonallisesti jättäisivät ministerivaltiosihteerille v.t. sijaiskansleri ja rehtori. Adressin laadinta uskottiin toimikunnalle, johon kuuluivat professorit Forsman, Hermanson, Danielson, Wrede ja minä. Sen kirjoitin minä, komitea korjasi sitä vähäsen ja konsistorin kokouksessa syyskuun 23 p. se hyväksyttiin. Asia pidettiin täydellisesti salassa, koska oli pelättävissä, että kenraalikuvernööri vastustaisi sen tarkoitusta ja mahdollisesti myöskin vaikeuttaisi sen jättämistä Plehwelle henkilökohtaisesti.

Marraskuun 5 päivän iltana matkustimme v.t. sijaiskansleri ja minä Pietariin jättääksemme konsistorin adressin, jota seurasi venäläinen käännös. Minä kävin ensiksi vapaaherra Bruunin luona esittääkseni hänelle asiamme ja kuullakseni, milloin voisimme tavata Plehweä. Käynti tapahtui samana päivänä, 6:ntena, klo 1/2 4 valtiosihteerin virastossa. Plehwe oli kokonaan valmistumaton käyntiimme ja tietämätön sen tarkoituksesta. Meidät vastaanotettiin hänen työhuoneessaan, suuren vastaanottosalin sisäpuolella olevassa pienessä huoneessa ministerivaltiosihteerin huoneistossa. Näin nyt ensi kertaa tämän miehen, jonka kanssa sittemmin olin niin paljon tekemisissä, ja jolla oli niin suuri osa historiassamme seuraavina surullisina vuosina. Hän oli pitkä, kookas, älykkään näköinen mies, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja harmahtavat viikset. Keskustelu kävi meidän puoleltamme suurimmaksi osaksi saksaksi, hänen puoleltaan ranskaksi. Rein esitti asiamme. Hänen mainitessaan, että halusimme jättää "Bittschriftin" konsistorilta H. Majesteetilleen, tuli Plehwe huomattavasti levottomaksi ja kysyi, ennenkuin Rein ehti jatkaa, "de quoi?" Kun hän sai kuulla, mitä asia koski, rauhoittui hän huomattavasti ja nyökkäsi myöntävästi. Plehwe kysyi meiltä, miksi emme olleet kääntyneet kenraalikuvernöörin puoleen ja emmekö ollenkaan olleet hänelle ilmaisseet aikomustamme matkustaa tälle asialle Pietariin. Selitimme, ettemme olleet sitä tehneet, koska kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään tekemistä yliopiston hallituksen kanssa ja koska olimme arvelleet, että ministerivaltiosihteeri, jonka toimena oli esittää kaikki suomalaiset asiat H. Majesteetilleen, sopivimmin esittäisi tämänkin pyynnön. Plehwe otti silloin paperit ja lupasi esittää asian, kun H. Majesteettinsa olisi palannut matkaltaan, mutta lisäsi, että tämä todennäköisesti kuulisi kenraalikuvernöörin mielipidettä. Hän sanoi tietävänsä, että yliopistolla oli ollut se kunnia, että valtakunnan kruununperillinen oli ollut sen kanslerina, ja otaksui syyn tämän perinnäistavan keskeytymiseen olevan siinä, että keisari oli odottanut omaa perintöruhtinasta. Mahdollisesti tämä sama asia vaikuttaisi sen, että hän ei nyt heti ratkaisisi asiaa. Epäedullinen asian ratkaisulle toivottuun suuntaan olisi mahdollisesti se seikka, että mikäli kenraalikuvernööri oli ilmoittanut, ylioppilaat olivat esitelmillä ja puheilla aikaansaaneet kansankokouksia (attroupements de peuple) ja harjoittaneet valtiollista kiihoitustoimintaa. Plehwe sanoi tietävänsä kenraalikuvernöörin puhuneen minun kanssani asiasta ja pyysi minulta lähempiä tietoja. Minä ilmoitin, että ylioppilaitten kansansivistystyö oli jatkunut jo pitkän aikaa eikä siis ollut mitään uutta tälle ajalle, että sillä oli tarkoituksena levittää positiivisia tietoja ja että ylioppilaat käsittivät tämän työn moraaliseksi velvollisuudekseen. Mitään poliittista kiihoitustoimintaa ei sen ohella harjoitettu. Keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin. Käynti kesti n. 20 minuuttia, ja Plehwe kohteli meitä hyvin moitteettomasti ja kohteliaalla ystävällisyydellä.

Tällä ensi kohtauksellani Plehwen kanssa sain sen vaikutelman, että tällä miehellä oli korkea sivistys ja suuri hienostuneisuus, niin että hänen kanssaan, silloinkin kun mielipiteet olivat eroavia, jotenkin vapaasti voi puhua, ja tämä vaikutelma jäi pääasiassa pysyväksi. Se pöyhkeä ja loukkaava tapa, jolla hänen sanottiin kohtelevan alaisiaan venäläisiä virkamiehiä, ei meidän kohtaustemme aikana tullut näkyviin. Että siinä jossakin määrin piili taktiikkaa, pidin itsestään selvänä.

Seuraavana päivänä kävimme kenraali Procopén luona. Pidimme oikeana tutustuttaa hänet asiaamme ja samalla kuulla hänen mielipiteensä siitä, olisiko mitään mahdollisuutta olemassa, että hänelle uskottaisiin v.t. tai apulais-kanslerin tehtävät. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen mahdottomana toteuttaa ja hänen mielestään sellainen järjestely ei olisi yliopistolle edullinen. Jos "maamme pahin vihollinen, kenraali Bobrikoff", kuten hänen sanansa kuuluivat, tekisi ilmiannon yliopistoa vastaan, niin ei hän, Procopé, jolla ei enää ollut pääsyä H. Majesteettinsa luokse, voinut vastustaa sitä. Olisi silloin parempi, jos Plehwe puolustaisi yliopistoa. Jos taasen Bobrikoff ja Plehwe olisivat yksimielisiä, ei hän kuitenkaan voisi mitään tehdä. Niistä kokemuksista päättäen, joita myöhemmin sain, oli Procopé epäilemättä oikeassa.

Samana päivänä olimme kutsutut vapaaherra Hj. Palménin luokse päivällisille. Saimme siellä kuulla, että Plehwe käyntimme jälkeen oli jättänyt konsistorin kirjelmän kreivi Armfeltille esittelymemoriaalin laatimista varten. Hän oli tällekin valittanut, ettemme olleet käyneet kenraalikuvernöörin luona.

Kotiinpalattuamme laati Rein promemorian kanslerikysymyksestä Armfeltille ja minä tein pitkähkön selonteon ylioppilaitten kansansivistystyöstä, jonka ranskankielisenä kirjeenä lähetin Plehwelle.

Keisari viipyi poissa kauemman aikaa kuin oli odotettu. Vasta joulukuun 21 päivänä esiteltiin hänelle konsistorin kirjelmä. Käsikirjeessä sijaiskanslerille, päivätty joulukuun 24 päivänä, ilmoitti Plehwe asiasta seuraavaa:

"Minulla on ollut onni alistaa Hänen Majesteettinsa armollisesti ratkaistavaksi Teidän Ylhäisyytenne ja Keis. Aleksanterin Yliopiston rehtorin alamainen adressi sisältäen pyynnön perintöruhtinaan nimittämisestä yliopiston kansleriksi. Hänen Keis. Majesteettinsa ei ole katsonut aikaa sopivaksi suostua tähän pyyntöön ja on hän suvainnut määrätä minun ottamaan haltuuni yliopiston kanslerinvirkaan kuuluvat tehtävät, siksi kunnes erikoinen määräys tästä julkaistaan sen järjestyksen mukaan, mikä vuoden 1894 lopulla säädettiin.

"Hänen Majesteettinsa on lisäksi käskenyt minun ilmoittaa yliopiston konsistorille, että ne tunteet, jotka ovat ilmituodut alamaisessa adressissa, ovat tuottaneet Hänen Majesteetilleen tyydytystä. H. Majesteettinsa odottaa, että yliopisto ei väisty sen Keisarillisen perustajan määräämästä tarkoituksesta, joka sillä on Suomen nuorison kasvattajana Keisarin ja isänmaan palvelukseen."

Konsistorin anomuksen välitöntä tarkoitusta ei siis saavutettu, mikä vallitsevissa oloissa olikin odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan ollut aivan ilman merkitystä yliopistolle. Se luultavasti vahvisti — ainakin joksikin aikaa — H. Majesteettinsa myötätuntoa tätä laitosta kohtaan, jonka kansleri hän aikaisemmin oli ollut, ja se selvitti alusta pitäen Plehwelle ja kenraalikuvernöörille yliopiston erikoisen aseman. Siitä oli siis sekin etu, että Plehwessä, joka piti kanslerintointa kunniakkaana tehtävänä, heräsi elävämpi vastuunalaisuuden tunne yliopistoa kohtaan, ja se vaikutti myöskin siihen suuntaan, että hän suuremmalla ponnella saattoi torjua kenraalikuvernöörin yritykset sekautua yliopiston asioihin, kuin mitä hän ehkä muuten olisi tehnyt. Plehwe oli kanslerinvirassa kuolemaansa saakka heinäkuuhun 1904. Ikävöity perintöruhtinas näki päivän valon elokuussa samana vuonna, mutta keisarillista kansleria ei yliopisto sittemmin enää saanut. Ja tosiasiallisesti ei kukaan sitä enää surrut, mutta se sädekehä, joka varhaisemmin oli väikkynyt yliopiston kanslerinviran ympärillä ja antanut aihetta niin moneen kaunopuheisuuden näytteeseen korkeakoulussa, alkoi menettää loistoansa.

Plehwen käynti Helsingissä keväällä v. 1900.

Maaliskuun puolivälissä tein Suomen Tiedeseuran edustajana matkan Berliiniin Preussin akatemian kaksisatavuotisjuhlaan. Niin meno- kuin paluumatkankin tein Pietarin kautta. Plehwen pyynnöstä kävin hänen luonaan molemmilla kerroilla, jolloin keskustelu pääasiassa koski ylioppilaitten kansanvalistustyötä, silloista polttavinta poliittista yliopistokysymystä. Plehwe teki selkoa jälkimmäisellä kerralla, maaliskuun 25 päivänä, siitä suunnitelmasta, jonka hän oli tehnyt kansantajuisten esitelmien valvomiseksi yliopistoviranomaisten puolelta, ja tämä suunnitelma tuli, tosin lievennettynä, vallitsevaksi siinä valvonnassa, joka lähimpinä vuosina pantiin toimeen. Plehwe osoitti näillä käynneillä suurta ulkonaista ystävällisyyttä ja ilmaisi myöskin luottamuksensa yliopistoa kohtaan. Pienen muistutuksen sain kuitenkin tammikuussa pitämäni avajaispuheen johdosta, joka oli koskenut poliittista mielialaa maassa, mutta sekin päättyi puoleksi leikilliseen lauselmaan: että "arvostelu on helppoa, mutta taito vaikeaa". Erotessamme oli Plehwe viittaillut siihen, että hän luultavasti myöhemmin keväällä tulisi käymään Helsingissä ja erikoisesti yliopistossa.