Part 18

Odottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä muutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin silloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa. Sekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista tai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan tuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen mukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin vastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse järjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien lainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi puuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis ja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi. Stolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia vastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei tahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut sellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä mainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä tietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista turvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä ottaa tätä koskeva pykälä lakiin.

Sen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta keisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä valtiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain väliaikainen luonne. "Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja sotilasavustukseen." Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään muutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään sotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut saanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta, mikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa — oli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään tekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen asevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen. Venäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan ratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei suostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta suostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin turvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei saattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että siitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. "Meillä on sotaväki ja meidän hallussamme ovat linnoitukset", lausui hän. Minä myönsin, että voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa läpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse eräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän oikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja meidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: "Jollette tottele, niin olette kapinallisia." Minä: "Ei ole kapinallinen, jos toimii vakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti." Stolypin: "Te luotatte Venäjän heikkouteen." Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin uhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin hyvästi.

Samana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut kenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan promemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari ja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta kannattamaan sitä.

Nevan-miljoonat.

Niinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava perintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä esihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen mukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla ruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden yhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten kuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli aikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen käskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli maksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä ottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen anomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen Suomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa suvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti (Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut sitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta, yritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti vaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä yhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka radan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että kysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta saisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta tehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa puoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja huomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa järjestyksessä ratkaistu.

Esittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin kenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen osanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo lopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin esitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa sai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen ja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn alaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten.

Vähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä tarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa, oli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon pyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen kautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen vasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen, että se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään sellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys menestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin pitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että kysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa oli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo- ja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K. Castrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli eduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa kenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta lähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin sellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon ja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa sen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi.

Toisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3 päivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta saisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut ehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja menoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei myöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt.

Mutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff kirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: "Tänään antoi minulle Stolypin sen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua lausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että millään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä, että maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon, _sitten kuin maksu on tapahtunut,_ jotta sellainen leimakin, että eduskunta jollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis asiallisesti ei mitään muutosta."

[Törngren kirjoitti samana päivänä: "Stolypin oli sanonut (Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut sangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen, että rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt selville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän sanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä, mutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei tahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä päätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle. Yhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että näyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa kysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin."]

Ministerineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa, että senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo joulukuussa oli maksettava valtionrahastoon.

Senaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan ehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus vapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi, sekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti oli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide, että summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli sen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä suurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä m.m. seuraavaa: "Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se, minkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa tehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen. Sekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä, mitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on itsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua sellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu, joka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsoo _täytyvän_ ottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä tapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi täytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on oikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys Suomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti. Senaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan tahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa tilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään senaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen seurauksista senaatin osalle."

Oikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla. Professori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka mukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta hallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain mukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun toimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi eroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua keinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta riittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska yhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan maata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän routavuosien jäännöksen hautaamista.

Mutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin eduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen ratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen kautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin. Kyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n täysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa tein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne näkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa määräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: "Siitä, mitä minulla on ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että senaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä ensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine seurauksineen." Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä. Vanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti. Vasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin vastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä kertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei liene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin ilman syytä senaatin ansioksi.

Kenraalikuvernööri, joka mitä suurimmalla levottomuudella oli nähnyt, että kysymys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja että senaatin tai muutamien sen jäsenten kanta saattoi riippua siitä, millainen tulos siellä tuli, oli sinä päivänä suuressa jännityksessä. Minä olin hänelle luvannut olla läsnä koko istunnon ajan ja sitten henkilökohtaisesti ilmoittaa hänelle tuloksen. Hän telefonoi minulle yöllä kysyen, eikö keskustelu pian loppuisi. Kun minä sanoin hänelle, etten tahtonut häiritä häntä käymällä hänen luonaan, koska oli jo niin myöhä, pyysi hän minua joka tapauksessa heti täysistunnon loputtua tulemaan luoksensa. Minä meninkin kenraalikuvernöörin taloon klo 5-6 aamulla ja tapasin vanhan kenraalin aamunuttuun puettuna ja hyvin levottomana. Mutta hän rauhoittui, kun kuuli minun tiedonantoni.

Kenraalikuvernöörin levottomuudella oli kuitenkin syvempi syynsä, kuin mitä silloin yleensä tiedettiin. Huhu oli tosin kertonut, että oli tekeillä sotilaallisia valmisteluja venäläisellä taholla, jotta Suomen autonomia ja suomalainen separatismi lopullisesti hävitettäisiin, mutta sitä ei oikein uskottu tai pidettiin sitä tyhjänä uhkauksena. Mutta ilmeistä oli, ettei huhu ollut aivan perätön, ja minä tiesin, tuntematta yksityisseikkoja, että tilanne oli tavallista vakavampi. Törngren kirjoitti minulle Pietarista marraskuun alussa kirjeen, josta kävi selville, että lokakuun viimeiset päivät suurpoliittisessakin mielessä olivat itse asiassa olleet hyvin kriitillisiä.

[Törngrenin kirje marraskuun 8 päivältä sisälsi m.m. seuraavaa: "Noin kolme viikkoa sitten tapahtui todella jotakin sellaista, josta Nybergh kerran kirjoitti ja josta venäläiset sanomalehdet nyt ovat kertoneet, s.o. Helsingissä olevaa sotaväkeä valmistettiin muutamien venäläisellä taholla ennustettujen tapahtumien varalta. Armeijakunnan päällikkö Olhovskij ja Viaporin komentaja Laiming olivat kutsutut tänne erilliseen kokoukseen, jossa heiltä kyseltiin, olivatko joukot halukkaat toimimaan suomalaisia vastaan. Neuvottelun tuloksena oli m.m. 1) että Viaporiin rakennetaan ylimääräinen patteri, jossa on neljä haubitsia suunnattuina Helsinkiä kohden, 2) että Helsinki pommitusta varten jaetaan neliöihin, 3) että lähinnä kaupunkia olevalle saarelle rakennetaan kivääritulta vastaan suojusmuuri, jonka pitää näkyä Kaivopuiston rannasta, 4) Viaporissa valmistetaan asunnot Bockmannille, Seynille, Olhovskijlle ja muille komentaville paitsi tykistöprikaatin päällikölle, joka tulee Helsingin komendantiksi, 5) sähkösanomalaitos alistetaan sotilasviranomaisten valtaan, 6) suomalaisia vastaan agiteerataan upseerien keskuudessa, jotka ovat hyvin kiihtyneitä, 7) kuhunkin rykmenttiin lisätään yksi pataljoona.

"Boeckmann taasen oli, kuten tunnettua, saanut ministerineuvostolta toimeksi heti ilmoittaa pääministerille, jos eduskunta ryhtyisi miljoonakysymyksen asialliseen käsittelyyn. Ja vihdoin on Berendts eräälle tuttavalleen ilmoittanut, että hänen oli käsketty valmistautua vastaanottamaan ministerivaltiosihteerin toimi.

"Langhoff on koko ajan pidetty asian ulkopuolella eikä hänen ole onnistunut saada mitään tietoja, vaikka hän monta kertaa oli kääntynyt Stolypinin puoleen. Tämä on vain viittaillut siihen, että jos miljoonia ei makseta, täytyy luultavasti ryhtyä voimakeinoihin. Kun nyt on tunnettua, että edellämainittuja valmisteluja tehtiin, niin on selvää, että asemamme oli sangen vaikea lokakuun 30 ja 31 päivänä."]

Pimeät voimat olivat ryhtyneet toimiin siltä varalta, että eduskunta ja senaatti vastustaisivat Nevan-miljoonien maksamista. Se olisi selitetty kapinalliseksi teoksi, ja sen nojalla olisi voimakeinoilla suunnattu kuolinisku Suomea vastaan. Uhkaus, jonka Stolypin oli helmikuussa hänen luonansa käydessäni lausunut, jos Suomi ei taipuisi, jolloin hän kädellään piirsi pöytään ristin maamme yli, kävisi silloin toteen. Kenraalikuvernööri tiesi ilmeisesti näistä suunnitelmista, vaikka ei toivonut niiden toteutuvan. Mutta että ne olivat kenraalikuvernöörinapulaisen Seynin ja samoin Pietarissa olevan Deutrichin toivomusten mukaisia, voi pitää itsestään selvänä. Toinen asia on tietenkin, mihin määrään ne olisi toteutettu, jos selkkaus Venäjän kanssa olisi syntynyt Nevan-miljoonien epäämisen johdosta. Stolypin lienee myöhemmin tullut huomaamaan, että hänen Suomessa olevat tiedonantajansa olivat tähän aikaan vieneet hänet harhaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin kysymys oli eduskunnassa käsitelty, senaatti päätti antaa valtiokonttorille määräyksen summan maksamisesta Venäjän valtionrahastoon, josta minä heti sähkötin Langhoffille H. Majesteetilleen ilmoitettavaksi, hänen toivomuksensa mukaisesti. Yritykset saada maksussa huomioonotetuksi Venäjän sotaministeriön velka Suomelle, sen haltuunsa ottamista sotilaskivääreistä, kasarminvuokrasta y.m., eivät onnistuneet. Minä olin henkilökohtaisesti käynyt rahaministeri Kokovtseffin luona tämän asian johdosta. Mitään korvausta tästä Suomen valtion riidattomasta ja melkoisesta saatavasta ei, jos oikein muistan, minun varapuheenjohtaja-aikanani saatu. Onko velka myöhemmin maksettu, sitä en tiedä.

Esiintymiseni valtiopäivillä oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, koska se selitettiin siten, että senaatti myönsi eduskunnalla olevan jotakin sananvaltaa maksukysymyksessä. Langhoff kirjoitti minulle marraskuun 12 päivänä: "Kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin lienee ryhdytty, jotta valtiopäivät heti olisi hajoitettu, jos ne olisivat hyväksyneet vastalauseen N:o 1 tai kieltäytyneet maksamasta. Minä kävin heti valtiopäiväistunnon jälkeen Stolypinin luona ja selitin hänellekin esiintymisesi syyn ja tarkoituksen, koska sitä on väärin selitetty täällä. Oli hyvä, että sen tein, sillä täälläkin se oli väärinkäsitetty."

Tämä selkkaus oli saatu päättymään ilman enempiä ulkonaisia ja sisäisiä seurauksia. Venäläisissä hallituspiireissä oli sen johdosta lausuttu, että "senaatti oli osoittanut olevansa tehtävänsä tasalla". Mutta me olimme vain voittaneet hengähdysaikaa.

Käynti Keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.

Kuului asiaan, että senaatin vastanimitetty varapuheenjohtaja kävi tervehdyskäynnillä keisarin luona. Langhoff oli joulukuun alussa 1908 ilmoittanut tätä koskevan toivomukseni keisarille, joka oli vastannut ottavansa minut mielellänsä vastaan. Joulukuun 10 päivän tienoissa matkustin Pietariin ja pyysin hovimarsalkkaviraston kautta audienssia. Muutamia päiviä odotettuani sain tiedon, että Hänen Majesteettinsa ottaisi minut vastaan joulukuun 17 päivänä klo 11 Hatsinassa. Valtiosihteerinviraston kuriirin, vanhan Stoltin, seuraamana, matkustin sen päivän aamuna junassa Hatsinaan, jossa hovivaljakko oli minua vastassa ja vei minut linnaan. Edelläni töyhtöhattuinen hovipalvelija vietiin minut läpi pitkän huonerivin odotushuoneeseen. Useiden vahtisotilaiden ohi kuljettiin, sekä valkeiden että värillisten. Odotushuoneessa minut otti vastaan hovimarsalkka, kreivi von Benckendorff. Jotenkin kauan, noin tunnin, sain odottaa. Useita korkeita herroja kulki huoneen läpi esitellen itsensä. Vihdoin minut kutsuttiin sisään. Kun ovi avattiin, odotin tulevani isoon huoneeseen, jossa keisari olisi jossakin taustalla. Mutta tämä oli vain pieni kabinetti, ja keisari seisoi aivan edessäni, kun astuin sisään, ja ojensi minulle heti kätensä. Hänellä oli punainen silkkitakki ja vyö sen ympärillä, samaa kuosia kuin venäläiset työmiehenpaidat. Me olimme — ainakin mikäli näytti — kahdenkesken huoneessa. Keisari nähtävästi tiesi, että en osannut venäjää, sillä hän kysyi heti, käytinkö keskustelussa mieluummin saksaa vai ranskaa, johon minä vastasin, että noudatan H. Majesteettinsa toivomusta, mutta että helpommin lausun ajatukseni saksankielellä, jota koko keskustelun ajan käytettiinkin. Keisari istuutui työpöytänsä ääreen ja tarjosi minulle tuolin aivan sen lähellä, joten minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella hänen ulkomuotoansa ja painaa mieleeni kuva hänen kalpeista, vähän väsyneistä ja velttopiirteisistä kasvoistaan. Keskustelumme kesti noin neljännestunnin. Valitettavasti minulla on ainoastaan vaillinaisia muistiinpanoja audienssista tallella ja keskustelun kulku on, tätä kirjoittaessani, jo osaksi minulta unohtunut.

Keisari kysyi minulta, olimmeko ennen tavanneet toisemme, johon vastasin, että minulla oli ollut armo tulla esitellyksi hänelle keisarikäynnin aikana Helsingissä, kun hän perintöruhtinaana ja kanslerina kävi yliopistossa. Hän lisäsi itse vuosiluvun 1886. Sitten hän kysyi senaatin kokoonpanosta ja kuinka työ siellä sujui y.m. Minä käytin tilaisuutta mainitakseni tässä yhteydessä, että uusi esittelyjärjestys oli meille suureksi haitaksi, korkeimman vallan ratkaisusta riippuvat asiat kun melkoisesti viivästyivät sen johdosta, että oli pakko lähettää ne ministerineuvostoon, ja että koko hallintotyö siten kävi hankalaksi. Keisari sanoi, ettei hän ollut sitä tietänyt, ja lupasi pitää huolta siitä, että epäkohta ei jäisi pysyväiseksi. Käyntini oli vain kohteliaisuuskäynti, enkä saanut käyttää tilaisuutta jättääkseni memorandumia tai ehdottomassa ja selvässä muodossa tuodakseni esille poliittisia huoliamme, mutta yllämainitun aiheen yhteydessä saatoin kuitenkin jossakin määrin tehdä sitä puolittain pakinan muodossa. Keisari huomautti, ettei hän halunnut mitään selkkausta esittelykysymyksessä. Minä sain sen vaikutelman, että keisarissa oli jotakin ujoutta tahi saamattomuutta, joka aiheutti sen, että hän nähtävästi ei osannut ohjata keskustelun kulkua, vaan oli tässä suhteessa riippuvaisempi kävijästä, kuin mitä hyvin korkeassa asemassa oleva henkilö tavallisesti on. Kun minulla oli se tunne, että audienssin aika oli loppunut, nousin, jolloin keisari muutamin sanoin lausui mielihyvänsä käynnistäni ja saattoi minua melkein ovelle saakka. Henkilökohtaista ystävällisyyttä keisari oli osoittanut, mutta se oli sellaista sävyisää laatua, joka ei tee vaikutusta eikä velvoita mihinkään.