Part 16

Kulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen vaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille, joka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta hallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään varsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan minulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä ja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka olisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin asioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut. Puoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka olivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi. Siihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina paljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan sisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin nuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani lähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa eduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen toimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat poliittisen elämän perustana.

Ensimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905, jolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena aikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että kieltäydyin.

Silloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa mainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti minulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta, oli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan senaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan päälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat ehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa sisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen ulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan tehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että jos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä olisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä saattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka silloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä. Meidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään positiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en arvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön tehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita paikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin väliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta myöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä perustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että kenraalikuvernööri ei siihen suostuisi.

Kun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina ruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään hänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä hallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli Obolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä pitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota minulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti: "Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne ja tunnette sen lait."

Tarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden kanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän oli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut. Ennustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin vasta kahta vuotta myöhemmin.

Marraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että senaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen, että minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi jääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän ilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin kotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan sopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi. Kaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran edellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän kysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi. Mechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä varalta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen tuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli, että tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut antaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan jälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni. Tämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että minut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä ennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia.

Viikkoa myöhemmin tulin minä nuorimmaksi jäseneksi Mechelinin senaattiin. Sen aika ei enää ollut pitkä, ainoastaan puoli vuotta. Yhteistyö oli hyvää ja miellyttävää. Erilaisia mielipiteitä esiintyi, mutta ne eivät olleet sellaisia, että olisivat rikkoneet henkilökohtaisia välejä ja hajoittaneet. Mechelinin kyky pitää koossa ja välittää, löytää oikeat yhteensovittelumuodostelut päätöksiä tehtäessä oli voittamaton. Hänellä oli tosin pieniä henkilökohtaisia heikkouksiansa, mutta niitä oppi pian antamaan anteeksi, sitäkin mieluummin, kun hän oli läpeensä hyvä ihminen. Hänen optimismiinsa poliittisissa kysymyksissä ja hänen siihen perustuviin tekoihinsa eivät useimmat täysin voineet yhtyä, mutta tämä usko hyvään ja erittäinkin järjellisen vakuuttavaan voimaan oli sympaattinen, vaikka se toisinaan olikin melkein kuin kyvyttömyyttä oikein arvostelemaan sielullisia tekijöitä, joita täytyi ottaa huomioon. Hän piti aina viimeiseen saakka kiinni siitä, että H. Majesteettinsa ja tämän venäläiset neuvonantajat saataisiin vakuutetuiksi tahi että heihin vaikuttaisi niiden oikeudellisesti sitovain ja järjellisten tarpeiden esittäminen, joita Suomen puolelta tuotiin esiin hallituksen esityksissä. Oikeastaan ei yksinomaan valtiomiehenä tahi poliitikkona, vaan pikemminkin eheänä valtiomiehen, poliitikon ja ihmisen yhtymänä teki hän minuun ylevän ja kiehtovan vaikutuksen.

Tämä aika, talvi ja kevät 1908, oli erittäin paljotöinen. Melkein joka päivä klo 11:stä 4:ään pidettiin täysistuntoja tahi osastojen kokouksia. Iltaisin oli valiokuntain kokouksia ja aamut menivät anojain ja muiden kävijäin vastaanottamiseen. Sillä välin täytyi oman toimituskunnan asiat käydä läpi ja ratkaista sekä tehdä valmistuksia esittelyjä varten. Kirkollistoimituskunnan työt olivat jaetut O. Donnerin ja minun välilleni määrätyn ohjelman mukaisesti, jota ei kuitenkaan ankaran tarkasti seurattu. Yhteistyö hienon, viisaan ja erittäin sivistyneen Donnerin kanssa oli niin hyvä kuin suinkin toivoa voi. Suuremmista kysymyksistä, jotka silloin olivat meidän toimituskunnassamme esillä, olivat oppivelvollisuus ja koulu-uudistus tärkeimmät. Suuren koulukomitean puheenjohtajana oli minulla ollut tilaisuus jotakuinkin hyvin tutustua tähän alaan. Näistä suurisuuntaisista uudistuksista ei kuitenkaan yhtään ainoata ehditty saattaa onnelliseen päätökseen.

Kevättalvella sairastui senaattori Stjernvall ankarasti ja minun oli otettava huolekseni kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkyys, jota hoidin viitenä kuukautena. Työ täytyi rajoittaa melkein yksinomaan juoksevien asioiden hoitamiseen. Niitä harvoja tämän toimituskunnan osalle sattuneita suurempia kysymyksiä, joita silloin otettiin käsiteltäväksi, oli alkoholikysymys, kieltolaki, vaikka se vasta myöhemmin tuli senaatissa käsiteltäväksi. Se, että lain lähettäminen korkeimpaan paikkaan viivästyi, aiheutti lokakuussa valtiopäivillä välikysymyksen, johon minä vastasin.

* * * * *

Vähää ennen kuin minä tulin senaattiin, oli Seyn Stolypinin kehoituksesta nimitetty kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Se ei tietänyt mitään hyvää. Voi arvata, että Gerardin kenraalikuvernöörinä olo ei tulisi olemaan pitkäaikainen. Helmikuun alussa puhuttiin Pietarissa, että hänen eronsa oli hyvin pian odotettavana. Helmikuun 16 päivänä tuli tieto, että hän oli saanut eron, ja että hänen seuraajakseen oli nimitetty ratsuväen kenraali W. Boeckmann. Tätä, joka kauan oli ollut Suomessa, pidettiin verrattain vaarattomana, mutta pelättiin lähinnä Seynin mahdollista vaikutusvaltaa häneen. Gerard oli melkein kokonaan syrjäyttänyt Seynin. Sen mukaan kuin arveltiin, oli Gerard selittänyt olevansa taipuvainen pysymään kenraalikuvernöörinä siinä tapauksessa, että Stolypinin ei sallittaisi sekaantua Suomen asioihin. Tätä vaatimusta ei Hänen Majesteettinsa ilmeisesti katsonut voivansa täyttää.

Helmikuun 17 päivänä kävi senaatti in corpore tervehdyskäynnillä Gerardin luona ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa. Mechelin toi esille ne surulliset tunteet, jotka täyttivät senaatin jäsenet, kun saatiin tieto rakastetun kenraalikuvernöörin erosta. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Se muisto, joka meille jää Teistä, lahjakkaan, inhimillisen, miellyttävän miehen muisto, ei koskaan häviä sydämistämme. Pyydämme Teidän Ylhäisyyttänne puolestansa säilyttämään meidät hyväntahtoisessa muistossa. Ja ennen kaikkea: älkää unohtako Suomea. Auttakaa Te kaikin puolin pätevän sananne kautta asiaa siihen suuntaan, että Venäjällä paremmin tultaisiin tuntemaan ja ymmärtämään Suomen kansan elämää ja pyrkimyksiä." Gerard vastasi lämpimästi ja ilmeisesti hyvin liikutettuna. Hän sanoi aina säilyttävänsä toiminta-aikansa Suomessa ja yhteistyönsä senaatin kanssa parhaassa muistossa.

Sen mukaan kuin Langhoff oli ilmoittanut, ei kenraalikuvernöörin vaihdosta oltu ratkaistu suomalaisessa esittelyssä, vaikka Langhoff oli koettanut saada sitä aikaan, vaan asia oli esitelty H. Majesteettinsa kansliasta. Keisari oli lausunut Langhoffille, että vaihdosta ei tulisi pitää järjestelmän muuttumisen merkkinä. Vaikkei uusi kenraalikuvernööri ollutkaan varsinainen Venäjän suomivihollisen politiikan edustaja, niin oli Gerardin ero kuitenkin pitkä askel entistä sortojärjestelmää kohden, mikä pian ja monella tavoin tuli näkyviin.

Kenraali Boeckmannin kanssa, joka oli balttilaista syntyperää, vaikka ajatustavaltaan suuresti venäläistynyt, tulin senaattoriaikanani paljon kosketuksiin, varsinkin sitten kuin olin tullut senaatin varapuheenjohtajaksi. Hän oli pohjaltansa hyväntahtoinen mies eikä tahtonut maallemme mitään pahaa. Mutta hän oli hyvin arka asemastansa ja ajatteli levottomasti sitä, minkä vaikutuksen mikäkin toimenpide tekisi Venäjän johtaviin piireihin. Hän pelkäsi Stolypinia, mutta ei pitänyt hänestä. Sitävastoin oli hänellä suuri kunnioitus sotilaallista päällikköänsä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschia kohtaan, ja oli nähtävästi jossakin määrin hänen vaikutuksensa alainen. Seyniä hän sitävastoin halveksi ja koetti estää hänen sekaantumistaan kenraalikuvernöörin asioihin. Boeckmann oli hyvin avomielinen ja puhelias ja puhui mielellään itsestään. Hän ei ollut erikoisen itsepäinen mielipiteissään eikä tunteeton asiallisille syille ja taipui useinkin senaatin mielipiteeseen sellaisissakin tapauksissa, joissa hän olisi toivonut asian käyvän toisin. Mitään varmaa ja määrättyä hallitusohjelmaa ei hänellä, mikäli tiesin, ollut. Itse sanoi hän mielellänsä itseään "reaalipoliitikoksi" ja tahtoi sillä tuoda ilmi sen vastakohdan, joka oli hänen ja suomalaisten valtiomiesten välillä, joiden vaikuttimia hän usein piti aatteellisina tai abstraktisina.

Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.

Helmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia senaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan eräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin vaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä ja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin oli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti oli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu senaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli mahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet siten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja jotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä tarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin. Mechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä, koska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut matkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän näytti levottomalta ja epäluuloiselta.

Helmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli kaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin Hermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja muutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä sisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff telefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi. Ollakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne minä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston vaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin saanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin lähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme keskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina, ja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle virkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen. Stolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti minulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin asestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua tuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään huoneeseen.

Vähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen edessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän oli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen parta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei tehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui siltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa. Muutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti noin 20 minuuttia.

Keskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia, jolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä sisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti asiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla Suomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset vallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan ja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan. Siitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli siitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella. Sittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä suhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin vallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien edustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä. Senaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi, julistettaisiin Suomi piiritystilaan, "ja silloin käy näin", lausui hän piirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin hyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän parhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän alamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet saivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja sen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille virkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan tulokseen ei keskustelu johtanut.

Keskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä. Senaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen konferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo esitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin merkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa vastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin vetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen lainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan mukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa ei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta. Keisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet Suomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä kysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän eduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui Stolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja mainitsi erityisesti aikakauskirja "Framtidin" vallankumouksellisista pyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän aikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon siinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin Voima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman.

Sen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin neuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan.

Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.

Niiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan perustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin perusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat vain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit olivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli suoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se "ei ollut osoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä, joita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme itsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan", ja moite koski etupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin pakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa taas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut kykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä ratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen. Mechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa maaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa, jonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat talousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin suomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin jaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia. Muun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin olisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä äänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien vastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti mietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten epäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon.

Lähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston jäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti käsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan hallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta. Oliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus vallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla taholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui niin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen sosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu koko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada Mechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen entisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä venäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin, Donnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin suostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota. Kenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia jäseniä.

Kenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta senaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että hän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani sekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään muita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten senaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää senaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi. Henkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään ehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen neuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä tarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona.

Neuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat heinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki paikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt, K. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen. Ei näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan pidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia muitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A. Listo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia poliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä, Nevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka neuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään varsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten puoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista määrätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen tie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti saada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin nähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen jäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä henkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden saisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni miellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista edesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla. Aluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa saisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme sitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin kanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä, että kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei voisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta puolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä vaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että vanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli menettänyt huomattavan joukon paikkoja.