Part 15

Myöntyväisyyspolitiikka ja sen ilmenemismuodot eivät olleet yksinomaan oikeudentunnolleni vastenmielisiä; minä pidin sitä myöskin, niinkuin kaikenlaista yksipuolista konjunktuuripolitiikkaa, käytännöllisesti epäviisaana. Se heikonsi meidän kansallista vastustusvoimaamme eikä näyttänyt minusta olevan omiansa tuottamaan maallemme pysyviä etuja. Minä yhdyin pääasioissa perustuslaillisten ohjelmaan ja olin passiivisen vastarintapolitiikan kannattaja sekä olin, erään neuvottelun jälkeen O. Donnerin luona — luulen sen olleen keväällä 1901 — liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen. Mutta oli eräs suunta perustuslaillisissa puolueissa, johon en voinut täydellisesti yhtyä, joka minusta oli liian persoonaton, kylmä ja hedelmätön. Se oli tuo abstraktinen, puhtaasti juriidinen ilmiöiden käsittely, missä oikeustajunta ja siitä riippuva toimintatapa kaavamaisesti rakenneltiin oikeusperiaatteiden perusteelle ja siten tehtiin mekaaniseksi. Tämä minun luonteeni ja käsitykseni mukaan ahdas katsantotapa ei voinut määrätä minun oikeus- ja velvollisuudentuntoni suuntaa eikä yksin ratkaista tekojani. Jos tahtoo — niin ajattelin silloin ja ajattelen yhä vielä — vastuunalaisessa asemassa palvella elämää, täyttää tehtävänsä sen, lähimmäistensä ja maansa hyödyksi, ei saa antaa kaavamaisten periaatteiden sitoa itseänsä, vaan tulee jokaisessa yksityisessä tapauksessa vapaasti ratkaista, mikä on oikein ja viisasta. Elämä monenlaatuisine vaatimuksineen ei itse ole johdonmukaista eikä loogillista matemaattisessa tai juriidisessa mielessä. Jos tahtoo toimintatavassaan koettaa löytää sitä, mikä on todella oikeata, ja mikä samalla on viisainta, täytyy olla vapaampi, omata suurempi liikuntavapaus kuin mitä ahtaat periaaterakennelmat tai juriidinen muodollisuus sallivat. Lainopillinen hiuksenhalkominen on aina ollut minulle vierasta ja näyttänyt olevan esteenä terveelle ja samalla todella siveelliselle politiikalle. Passiiviseen vastarintapolitiikkaan, sellaisena kuin se yleensä meillä ilmeni, oman toimintatavan vaikuttimiin ja vielä enemmän toisten tekojen arvosteluun, oli kuitenkin tällä, elävälle elämälle vieraalla katsantotavalla suuri vaikutus. Kaikki, mikä ei aivan tarkasti seurannut tämän politiikan viitoittamia teitä, leimattiin konjunktuuripolitiikaksi. Tämän katsantotavan enemmän tai vähemmän tyypillisiä ja vakaumuksellisia edustajia oli myöskin yliopiston opettajakunnassa, ja suurin osa oikeamielisestä, vastustukseen taipuvaisesta nuorisosta seurasi heidän lippuansa. Tämä katsantotapojen erilaisuus, joka ei koskenut passiivisen vastarintapolitiikan eli laillisuuspolitiikan tarpeellisuutta meidän aseettomalle kansallemme, vaan eräitä niistä toimintaohjeista, joita se seurasi, oli niiden eri mielipiteiden perusteena, joita muutamissa kysymyksissä esiintyi ja muutamissa akateemisissa piireissä herätti tyytymättömyyttä minun toimiini sekä sen syytöksen, että kantani oli horjuva. Erilaisuudet ilmenivät etupäässä n.s. asevelvollisuusrangaistuskysymyksessä, mitä rangaistuksia en ollut voinut ehkäistä, mutta sen sijaan olin saanut ne pienennetyksi aivan mitättömiksi ja muodollisiksi. Moite, joka rehtorina tuli osakseni, ei onneksi kuitenkaan ollut yksipuolista. Sitä tuli myöskin ylhäältäpäin. Ei ollut harvinaista, että esimieheni suoraan olivat antaneet minun tietää, että minä heidän käsityksensä mukaan olin liian paljon huomioonottanut yhteiskunnan mielipiteen vaatimuksia. Virkatoverini, professori Runeberg, sanoi kerran: "Sinä olet varmaankin löytänyt oikean tien, koska saat moitetta sekä ylhäältä että alhaalta päin." Joka tapauksessa oli sellaisina kriitillisinä aikoina kuin näinä välttämätöntä, että sillä paikalla, mikä minulla oli, pysyi riippumattomana puolueista ja muiden mielipiteistä, eikä etsinyt suosiota miltään taholta, vaan ainoastaan toimimisen mukaan, minkä piti oikeana ja viisaana, ja omalla vastuulla.

Rehtorinvaali oli jälleen toukokuun 1 päivänä 1905. Jo kauan ennen sitä olin minä ajatellut kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi, mutta monet virkatoverit, joiden arvosteluun panin arvoa, olivat lausuneet mielipiteenään, että minun piti pysyä paikallani. Minä sain kuitenkin vähää ennen vaalia tietää, että virkatoverien keskuudessa oli vallalla voimakas mielipide saada vapaaherra Wrede rehtoriksi, minkä vuoksi päätin kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi sekä kehoitin virkatovereita mahdollisimman yksimielisesti yhtymään hänen ehdokkuuteensa, koska yksimielisyys sillä kerralla oli erikoisen tärkeätä. Sitten kuin minä lopullisesti olin pyytänyt päästä ehdokkuudesta, järjestettiin koevaali, jossa Wrede sai useimmat äänet. Lopullisessa vaalissa sai Wrede 30 ääntä (33 äänestäjältä), A. Donner 19 ja Heikel 16, mitkä kolme pantiin ehdolle.

Että tätä rehtorinvaalin tulosta ei lempein silmin katsottaisi korkeimmassa paikassa, voin edeltäpäin arvata ja kirjoitin sen vuoksi heti vaalin jälkeen yksityisesti v.t. kansleri Oerstrœmille [Senaatin varapuheenjohtaja C. Linder oli tammikuussa 1905 nimitetty ministerivaltiosihteeriksi, mutta Oerstrœm oli määrätty edelleen toistaiseksi olemaan v.t. kanslerina. Hän pysyi tässä toimessa helmikuuhun 1906.] kirjeen, jossa minä tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka synnyttivät minussa halun jättää rehtorinvirka, sekä kannatin mitä lämpimimmin Wreden nimitystä. Toukokuun 17 päivänä sain minä vastauskirjeen Oerstrœmiltä, jossa hän m.m. kirjoitti: "Ihre Mitteilung über den Ausgang der Rektorswahl hat mir nichts weniger als Freude bereitet. Ich kann ja nicht umhin die Berechtigung der Beweggründe anerkennen, welche Sie veranlasst haben Ihre Kandidatur nicht aufzustellen. Auch habe ich persönlich gegen Baron Wrede nichts einzuwenden und beabsichtige ihn zum Rektor zu ernennen. Aber die Erhebung zur Rektorswürde einer Persönlichkeit, welche erst vor einem Jahre auf allerhöchstem Befehl aus dem Lande ausgewiesen wurde, wird hier in vielen Kreisen böses Blut machen und zu Angriffen gegen den neuen Kurs in der finnländischen Politik Anlass geben. Ich hätte natürlich solches gerne vermieden gesehen und wäre mir daher Ihre Wiederernennung lieber gewesen. Nun bleibt mir allerdings nichts übrig als mich den Verhältnissen zu fügen." Nimitys viipyi kuitenkin kauan, ja viivytys herätti jonkun verran levottomuutta. Se saapui viimein heinäkuun 1 päivänä. Syynä ratkaisun viipymiseen oli luultavasti se seikka, että Oerstrœm ei katsonut voivansa nimittää Wredeä, ennenkuin hänen "karkoitusvuotensa" oli lähestynyt loppuansa.

Toukokuun 30 päivänä pitivät konsistorin jäsenet jäähyväispäivälliset minulle Alppilassa, johon kaikki kaupungissa olevat professorit ottivat osaa. Pääpuheen piti A. Donner, jossa hän loi hyväntahtoisen katsauksen toimintaani rehtorina, sen vaikeuksiin ja tuloksiin. Hänen puhettansa täydensivät muut virkatoverit muutamin sanoin, kuten Runeberg, Elfving, Setälä, Wrede, Mandelstam y.m. Mieliala oli hyvä ja sydämellinen. Minä erosin rehtorinvirasta, pidettyäni kahdennentoista avajaispuheeni, syyskuun 17 päivänä ja jätin viran todellisella tyytyväisyydellä Wredelle. Ilman vähintäkään mielipahaa, mutta jotakin kaipausta tuntien erosin minä tästä toimesta, joka kokonaan oli vienyt minun aikani kuuden vaikean vuoden aikana.

Myöskin akateeminen nuoriso ilmaisi kiitollisuutensa eroavalle rehtorille, mikä erikoisesti ilahdutti minua. Parhaan kykyni mukaan ja vaivaa säästämättä olin minä koettanut suojella sitä, niinhyvin sen järjestöjä kuin yksityisiä jäseniä, hyökkäyksiltä ja vainoomisilta, sekä koettanut edistää sen parasta. Rehellisellä kiintymyksellä olin harrastanut nuorison pyrintöjä ja sen taistelua oikeuden ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen oli minun ollut pakko asemani perusteella ja niiden velvollisuuksien perusteella, joita minulla oli koko yliopistoa kohtaan, olla antamatta hyväksymistäni ajattelemattomille ja varomattomille teoille ja ennen kaikkea koettaa hillitä sen mielenosoitushalua. Epäsointuja ei oltu olevien olojen vallitessa voitu välttää, mutta minulla oli kuitenkin se tunne, että nuoriso ylipäänsä ymmärsi minua, niinkuin minä sitä, että se tiesi, että minä tein työtä sen ihanteiden puolesta enkä niitä vastaan. Tämän todensivat myöskin ne puhujat, jotka nuorison puolesta minulle toivat esiin sen kiitollisuuden tunteet minun toiminnastani menneinä vuosina. Syyskuun 22 päivänä kävi minua tervehtimässä "Keskusteluseuran" lähetystö, yhdistyksen, jonka kanssa erimielisyyksiä usein oli sattunut. Sen puheenjohtaja, maisteri A. Sarvi [tämä sama mies luki julki suomalaisen vastalausekirjelmän avajaisjuhlallisuuksissa vuotta aikaisemmin] lausui silloin m.m.:

"— — — Epäilemättä on epäsointuja ollut meidän ja Teidän kesken, ja sen Te hyvin tiedätte, Herra Valtioneuvos. Yliopiston Rehtorina olette Te useat kerrat katsellut asioita toiselta kannalta kuin me nuoret, ja vaikeuksia on aivan varmaan Teille tuottanut se seikka, että me olemme tunteneet orjallisen alistumisen luonteellemme vieraaksi ja että me, vapaudestamme arkoina, olemme koettaneet itsessämme säilyttää vastustusmieltä. Kuitenkin olette Te, niistä selkkauksista huolimatta, joita on sattunut, koettanut ymmärtää meitä ja asettua meidän kannallemme. Valituksinemme ja toivomuksinemme olemme aina saaneet Teitä lähestyä ja väsymättömällä huolella olette Te koettanut suojella meitä väkivallalta. Kun Te nyt jätätte Rehtorin toimen, tunnemme me sentähden tarvetta Teille saada lausua vilpittömän kiitollisuutemme siitä raskaasta työstä, jonka Te olette suorittanut Johtajanamme. Me uskallamme toivoa, että Teille niinkuin meillekin on jäävä ainoastaan mieluisia muistoja niiltä vaikeilta vuosilta, joiden kuluessa meillä on ollut onni harjoittaa opintojamme ja tehdä työtämme Teidän valistuneen, johtonne alla. — — —"

Seuraavana päivänä kävi minua tervehtimässä ylioppilaskunnan lähetystö, johon kuuluivat sen puheenjohtaja, maisteri Kaasalainen, sekä kustakin osakunnasta yksi edustaja. Ensinmainittu toi esille akateemisen nuorison mielialan sinä sorron aikana, jonka meidän maamme oli läpikäynyt, ja muisteli rehellisesti niitä erimielisyyksiä, joita oli sattunut sen ja minun kesken ja jotka toisinaan olivat saaneet aikaan sen, että asema oli ollut jonkun verran jännittynyt, mutta, sanoi hän: "Te ymmärsitte meitä kuitenkin ja koetitte, mikäli olosuhteet sen sallivat, tehdä työtä meidän hyväksemme sen suuren ja monipuolisen kokemuksen perusteella, joka Teillä on." Tämä välitön tunnustus, jonka nuoriso tässä tilaisuudessa ilman imartelevia lauseita toi esille, oli minulle paljon arvokkaampi kuin koreinkin kiitospuhe olisi saattanut olla.

Samana päivänä minä matkustin ulkomaille. Matkani piti Saksaan, Unkariin ja Italiaan. Minä olin vielä ulkomaisella maaperällä, kun marraskuun alussa suurlakko ja sen yhteydessä olevat tapahtumat sattuivat, jotka kokonansa loivat uudelleen Suomen poliittisen aseman, kumosivat vanhan järjestelmän ja antoivat vapauden ja laillisuuden auringon nousta loistamaan kansamme yli — vaikkapa vain lyhyeksi ajaksi. Muutoksen vaikutus tuntui luonnollisesti monessa suhteessa myöskin yliopiston oloissa.

* * * * *

Uuden rehtorin virasta ei tullut pitkäaikainen. Joulukuun 1 päivänä nimitettiin Wrede senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi, ja niin ollen oli, uusi rehtorinvaali toimitettava. Virkatoverien kysyessä, olinko halukas uudelleen ottamaan hoitaakseni rehtorin viran, ilmoitin minä, että niitä syitä, jotka edellisenä keväänä olivat saaneet minut pyytämään, että minua ei uudelleen valittaisi, tosin jonkun verran oli jäljellä, mutta että minä kuitenkin olin käytettävänä, koska sillä hetkellä ei ollut mitään ehdokasta, jota melkein kaikki olisivat voineet kannattaa. Vaali tapahtui joulukuun 9 päivänä ja sai siinä Donner 23, minä 22 ja Heikel 19 ääntä. Niistä vaalilipuista, joissa oli minun nimeni, olin minä 21:ssä ensimmäisenä ehdokkaana, josta minä saatoin tehdä sen päätelmän, että äänestäjät toivoivat minua rehtoriksi. Donner, joka jo aikaisemmin oli lausunut toivomuksensa olevan sen, että hänen ei tarvitsisi tulla kyseeseen, pyysi nyt päästä ehdokassijasta, johon konsistori suostui. Minä tulin siten ensi sijalle. Joulukuun 23 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja minä aloitin heti kohta virkani hoidon, joka minulla sitten oli kaksi vuotta. Koko minun rehtoriaikani oli siis kahdeksan vuoden pituinen. Uusi rehtorinaoloaika tuotti luonnollisesti paljon vähemmän huolia kuin edellinen. Sortovuosien jälkimainingit tulivat luonnollisesti näkyviin myöskin yliopistossa, mutta suurempia ikävyyksiä tuottavia tapauksia tahi selkkauksia ei sattunut. Nyt oli rehtorin helpompaa kuin aikaisemmin panna suurempaa huolta sisäisiin hallinnollisiin kysymyksiin ja yliopiston yleiseen kehitykseen. Yliopiston lainsäädäntö oli monessa kohdin vanhentunut, mutta varovaisuussyistä oli kuluneena aikana jätetty se melkein koskematta. Poliittisten olojen muuttuminen herätti sellaisia toiveita, että muutoksia ja parannuksia siinä voitaisiin aikaansaada. Erittäinkin ne lakisäädökset, jotka koskivat opiskelevaa nuorisoa ja joita oli osittain yliopiston statuuteissa, osittain myöhemmin syntyneissä säännöksissä, olivat sortovuosien aikana osoittautuneet sangen vaillinaisiksi ja sopimattomiksi, jonka vuoksi minä heti ryhdyin toimenpiteisiin niiden uudistamiseksi. Syyskuun 20 päivän 1907 opiskelevaa nuorisoa koskevan asetuksen kautta tuli tämä tärkeä kysymys lopullisesti järjestetyksi. Myöskin kysymys koko yliopiston lainsäädännön kodifikatsionista ja uudistamisesta yleensä otettiin käsiteltäväksi jo kevätlukukaudella 1906. Täydellinen komiteaehdotus laadittiin, mutta konsistori ei kuitenkaan ehtinyt sitä minun rehtoriaikanani loppuun käsitellä ja sitten jäi se uuden sortojärjestelmän alkamisen johdosta lepäämään. Kysymys odottaa yhä edelleen lopullista ratkaisuansa.

Tammikuun alussa 1906 kävin ensi kerran tervehtimässä uutta kenraalikuvernööriä, Gerardia. Se vaikutus, minkä hän minuun teki, oli kaikin puolin hyvä. Hänessä oli tyypillinen korkean virkamiehen leima, hillitty, suora, mutta ystävällinen esiintymistapa. Hän oli harvasanainen ja puhui hiljaisella äänellä. Keskustelumme, joka oli ranskankielinen, koski yliopistoa, nuorisossa vallitsevaa mielialaa, Mandelstamia y.m. Hän kysyi minun ajatustani viimemainitusta ja lausui omasta puolestansa, että Mandelstamin, venäläinen kun oli, ei pitäisi, niinkuin hän oli tehnyt, sekaantua maan poliittisiin kysymyksiin. Tämä oli nimittäin vähää ennen, erään sanomalehtiartikkelin johdosta, joutunut suomettarelaisten ylioppilasten tyytymättömyyttä ilmaisevan mielenosoituksen alaiseksi.

Erittäin usein en rehtoriaikanani Gerardia tavannut. Hän ei sekaantunut yliopiston asioihin, ja harvoin olisi hänellä ollut siihen aihettakaan. Ainoa kerta milloin hän lausui selvän, nuorisoa koskevan toivomuksen, sattui silloin kuin uusmaalainen osakunta käydessään kunniatervehdyksellä Schaumanin haudalla toukokuussa 1906, tahtoi ottaa mukaansa lippunsa. Hänellä ei ollut mitään sanottavana sitä vastaan, että vainajan muistoa yksityiset kansalaiset kunnioittivat, ja sanoi, että hän hyvin ymmärsi nuorison tunteen Schaumania kohtaan, mutta että hänen mielestänsä kaikenlaista julkista esiintymistä siinä oli vältettävä, koska sellaista saatettaisiin käyttää aseena maan silloista hallitusjärjestelmää vastaan. Myöskin kansleri oli tässä asiassa lausunut määrätyn toivomuksen, mikä seikka, sen kautta että taivuttelut eivät vieneet mihinkään tulokseen, pakotti minut kieltämään lipun mukaan ottamisen. Siitä oli seurauksena, että suhteeni mainittuun osakuntaan jonkun aikaa oli vaikeampi.

Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.

Astuessani jälleen rehtorinvirkaan oli kanslerintoimi vielä Oerstrœmin käsissä ja Danielson oli v.t. sijaiskanslerina. Edellisen ero oli luonnollisesti vain lyhyen ajan kysymys.

Suurlakon ja laillisuuden palauttamisen jälkeen ryhtyi yleinen mielipide ankarasti tuomitsemaan niitä, jotka olivat edistyneet sortojärjestelmän turvissa. Se oli hyvin ymmärrettävää vastavaikutusta väkivallan ja mielivaltaisuuden, heikon myöntyväisyyden ja onnenonkimisen aikojen jälkeen. Se syntyi epäilemättä alkuaan oikeamielisyyden vaatimuksesta, mutta siinä ammuttiin, niinkuin aina, yli maalin ja se ilmeni toisinaan poliittisena vainona toisin ajattelevia kohtaan. Se teki niinmuodoin katkeruuden vastakkaisten puolueiden kesken entistäkin suuremmaksi ja lisäsi sisäistä eripuraisuutta, mikä ei ollut maallemme hyödyksi.

Silloinen v.t. sijaiskansleri kuului niihin, joita vastaan kiivaasti hyökättiin, ja häntä vaadittiin heti eroamaan. Hän ei tosin ollut — kuten niin moni muu — millään laittomalla tavalla tullut virkaansa, mutta hän oli seurannut Reiniä, joka oli ollut pakotettu eroamaan poliittisen kantansa vuoksi. Tämä pakollinen vaihdos piti nyt kumottaman. Tämä toivomus oli aivan luonnollinen, mutta henkilökohtaisten hyökkäysten kautta Danielsonia vastaan sai se epämiellyttävän värityksen. Hän ei ollut pyrkinyt tähän toimeen, hän oli ottanut sen vastaan mahdollisuuden mukaan suojellakseen yliopistoa, ja niinhyvin minä, joka silloin olin rehtorina, kuin lukuisat virkatoverit, jotka eivät olleet hänen puoluetovereitaan, olivat kehoittaneet häntä olemaan kieltäytymättä astumasta Reinin tilalle. Hän ei myöskään sijaiskanslerintoimessaan ollut mukana missään laittomuuksissa, vaikkakaan hän ei ollut voinut vapautua siitä katsantotavasta, joka routavuosina oli vanhasuomalaiselle puolueelle ominainen. Tämä seikka ja eräät toimenpiteet nuorisoa vastaan, jotka osoittivat, että hän ei oikein ymmärtänyt sen psykologiaa ja sen vapaudentunnetta — ajattelen erikoisesti selkkausta uusmaalaisen osakunnan kanssa — olivat ylläpitäneet suurta epäluuloa häntä vastaan eräissä akateemisissa piireissä. Sellaisissa olosuhteissa en minäkään pitänyt yliopistolle edullisena, että hän pysyisi paikallaan, vaikka minä pidin hyökkäyksiä häntä ja hänen toimintaansa vastaan pääasiassa väärinä.

Mielipiteenilmaukset ja sanomalehtihyökkäykset Danielsonia vastaan alkoivat jo marraskuussa, mutta hän ei katsonut olevan syytä silloin vielä ottaa mitään askelta vaadittuun suuntaan, koska se hänen mielestään olisi ollut heikkouden ilmaus. Eräs vaikutin siihen, että hän pysyi paikallaan, oli myöskin se, että yliopistossa eivät vallinneet normaalit olot, niin kauan kuin yliopistolla vielä oli venäläinen mies johdossaan. Mutta sillä aikaa kasvoi tyytymättömyys ja epäluulo. Helmikuun 9 päivänä 1906 nimitettiin uusi ministerivaltiosihteeri, kenraali A. Langhoff, myöskin v.t. kansleriksi, ja muutamia päiviä myöhemmin matkusti Danielson Pietariin pyytämään tältä eroa virastaan. Hän perusteli pyyntöään sillä, että he olosuhteet, joissa hän oli pitänyt velvollisuutenaan vastaanottaa ja hoitaa sijaiskanslerin tointa, eivät enää olleet voimassa sen jälkeen kuin suomalainen mies oli nimitetty v.t. kansleriksi ja siten täysin laillinen järjestys palautunut yliopistoon. Langhoff ei liene tehnyt mitään vakavampia vastaväitteitä siihen, vaan selitti olevansa taipuvainen H. Majesteetilleen ehdottamaan hänen eroansa. Danielsonin teko oli minun käsitykseni mukaan oikea ja asianmukainen ja olisi ansainnut tunnustusta. Ruotsinkieliset pääkaupunginlehdet käyttivät kuitenkin tätä tilaisuutta ei ainoastaan pureviin lausuntoihin vaan myöskin aivan kierosti arvostellaksensa hänen toimintaansa sijaiskanslerina. Arvosteluun olisi aihetta ollut, mutta ei sellaiseen yleistä laatua olevaan alentavaan tuomioon, kuin esimerkiksi se, mikä Nya Pressenin kirjoituksessa helmikuun 18 päivältä oli. Nämä sanomalehtikirjoitukset herättivät tyytymättömyyttä ja mielipahaa ei ainoastaan eronneen sijaiskanslerin puoluetovereissa vaan myöskin maltillisemmissa yliopistopiireissä. Että Danielsonin sijaiskansleriaika sattui aikaan, joka myöskin yliopistolle oli kaikkein vaikein, sitä ei ollenkaan otettu huomioon.

Helmikuun 17 päiväksi olin kutsunut konsistorin jäsenet kokoon neuvottelemaan siitä, eikö olisi oikeinta ja onnellisinta yliopistolle, jos entinen sijaiskansleri Rein uudelleen nimitettäisiin kyseessäolevaan toimeen. Kaikki läsnäolevat olivat yksimielisiä siitä. Keskustelun aikana käytti Runeberg tilaisuutta lausuakseen paheksumisensa sen epäoikeudenmukaisen arvostelun johdosta, jota Danielson oli saanut osaksensa. Tämä lausunto olisi luultavasti saanut enemmän vastakaikua ja vienyt johonkin tulokseen, jollei Danielson samana päivänä olisi julkaissut "Selitystä" Uudessa Suomettaressa, jossa ilmeni objektiivisuuden puutetta. Konsistori päätti, että minä v.t. kanslerille ilmaisisin sen yksimielisen toivomuksen, että Rein nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Samoin valitsi konsistori Runebergin ja Donnerin sekä minut Reinille esittämään pyynnön, että hän ottaisi vastaan viran. Me kävimme siinä tarkoituksessa Reinin luona, ja hän selitti olevansa taipuvainen siihen, koska hän, niinkuin mekin, luuli että hänen nimittämisensä vaikuttaisi mieliin rauhoittavasti.

Langhoffin toivomuksen mukaan kävin minä hänen luonaan Pietarissa helmikuun 23 päivänä tutustuttaakseni häntä erinäisiin yliopiston asioihin. Samalla toin minä esille konsistorin toivomuksen, että Rein nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Sitä vastaan ei Langhoffilla ollut mitään huomauttamista, vaan piti hän päinvastoin asiaa joka suhteessa sopivana. Hän oli epäröinyt, koska ei tietänyt tahtoiko Rein vielä siinä iässä, missä hän oli, uudelleen ottaa toimen haltuunsa, mutta sai nyt tyydytykseksensä kuulla, että niin oli asian laita. Hän ottaisi kysymyksen käsiteltäväksi ensi esittelyssä.

Pietarissa käydessäni tapasin minä Mechelinin ja R.A. Wreden, jotka silloin olivat siellä uuden valtiopäiväjärjestyksen vuoksi, joka piakkoin esiteltäisiin H. Majesteetillensa. Me palasimme yhdessä Helsinkiin. Heillä oli samana päivänä ollut audienssi keisarin luona Tsarskoje-Selossa, ja hän oli ollut ystävällinen ja armollinen. Niin nopeasti muuttuvat olosuhteet. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä kuin hallitsija "rikollisten vehkeilyjen" vuoksi oli ajanut maanpakoon toisen ja karkoittanut toisen näistä maan luottamusmiehistä, jotka nyt olivat H. Majesteettinsa hallituksen etupäässä Suomessa. Siitä ei hän nyt ollut tietävinään. Mechelin ja Wrede olivat saaneet hyvän vaikutelman Langhoffista ja toivoivat kaikkea hyvää yliopistolle uuden kanslerin aikana. Minä tunsin Langhoffin kouluajoilta saakka ja tiemme olivat senkin jälkeen silloin tällöin yhtyneet.

Maaliskuun 5 päivänä tapahtui sijaiskanslerin nimitys. Siitä saapui sähkösanoma samana päivänä. Minä olin illalla viipurilaisen osakunnan vuosijuhlassa ja ilmoitin siellä uutisen, ja se herätti yleistä riemua. Osakunta lähetti heti lähetystön Reinin luokse — joka aikaisemmin oli ollut osakunnan inspehtorina — ilmaistakseen iloansa.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui uusi v.t. kansleri Langhoff kaupunkiin. Maaliskuun 9 päivänä kävi hän yliopistossa, jolloin vakinaiset professorit esitettiin hänelle. Hän lausui muutamia sanoja konsistorin jäsenille ja ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että hänelle oli annettu yliopiston hallituksen johtajan paikka. Hän tahtoi tehdä kaikkensa yliopiston hyväksi. Puheeseen vastasin minä ilmaisemalla ilomme siitä, että yliopisto, monien vaikeiden vuosien jälkeen, jälleen sai johtajaksensa tervehtiä suomalaista miestä, jota tässä toimessa johtaisi vain huolenpito maan todellisesta onnesta ja toivomus koettaa edistää yliopiston tarkoituksia. Me voimme nyt odottaa korkeakoululle koittavan ajan, jolloin kehitys saisi häiritsemättä mennä eteenpäin.

SENAATTORIAJALTA

Senaatin jäsenenä vuonna 1907.