Part 4

Ravintolan verannalta on liput korjattu pois ja huoneet ovat tyhjät. Pikku kaupungin kaduilla ei näy enään muita kuin yövahti. Kirkkotornin kello lyö yksi. Ikkunat ovat pimeät ja pikku kaupungin asukkaat nukkuvat paksujen uutimien takana. Yhdessä ainoassa ikkunassa on vielä tuli — morsiusparin uudessa kodissa. Siellä istuu sulhanen sohvalla ja Viivi hänen polvellaan; ja morsiamen posket hehkuvat ja sydän sykkii sulhon päästellessä vapisevilla kömpelöillä käsillään hänen kruunuaan ja huntuaan...

Mutta kirkkomaalla syleillen marmooriristiä on mustaan puettu nainen polvillaan ja kuiskaa nojaten polttavaa otsaansa kylmää kiveä vasten:

"Isä, äiti, nyt on Viivi onnellinen! Iso-sisar on tehnyt kaikki mitä on voinut hänen hyväkseen!"

Mutta kun hän tulee kotiin ja pikku-sisaren pieni rautasänky on päivä-teloillaan, ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen, tuntee hän itsensä yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, silloin kätkee hän ylpeät kasvonsa, joista maailma ei koskaan saisi lukea pettynyttä toivoa ja sortunutta onnea, kätkee ne valkeisin tyynyihin ja uikuttaa nyyhkyttäen: "Viiviseni, miksi veit sulhon multa!"

Kaunis Anna.

Kun vasta silitetyt, valkoiset uutimet olivat ripustettavat ikkunoihin, kun vieraita tuli kaupungista ja pöytä oli katettava oikein kauniisti lystihuoneesen, kun neitien piti lähteä tanssiaisiin ja hiusten täytyi olla palmikoitut tavallista kauniimmin, huudettiin silloin aina "kaunista Annaa", niinkuin häntä, mustasilmäistä, hienohiviäistä herrastalon kamarineitsyttä sekä kotiopettaja että mökin pojat kutsuivat.

Ja Juhannuksena, kun patruuni antoi joukon tanssia ja tanssitupa oli kaunisteltava, sai kaunis Anna senkin tehtäväkseen ja heleästi nauraen laitteli hän seppeleitä ja lippuja ovien ja ikkunoiden päälle ja tanssi sitten siksi kunnes uusi päivä koetti, yhtä iloisena olipa hänen hoikalla vyötäisellään valkohattuisen ylioppilaan tai reippaan mökin pojan käsivarsi.

Nuo mustat silmät polttivat toisinaan reikiä miesten sydämmiin. Pehtori tahtoi pitentää valssin kävelemällä hänen kanssaan kahdelleen puutarhan ympäri. Herra Rantalaa, joka opetti poikia, innostutti kovin kankaiden valkaisu, jotka Anna joka aamu levitti nurmikolle ja joka ilta otti ne pois. Nimismiehen rouva loikoi hanhenhöyhen patjoillaan ja itki yökaudet sentähden ettei hänen Kallensa ollenkaan välittänyt rikkaan naapurin Reetasta, vaan juoksi kuin hullu kauniin Annan perästä ja nuori paroni pääkaupungista, joka toisinaan tuli tervehtimään patruunia ja kuljeksi aina hansikkaat kädessä ja silmälasi toisessa silmässä syleili häntä rappusissa, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja puhui rakkaudesta, neidinhatusta, hyvistä päivistä ja pienestä, sievästä kodista pääkaupungin kauneimman kadun varrella.

Mutta kauniilla Annalla oli oma tapansa irtautua kuumista käsistä, jotka tulivat liika lähelle häntä, ja hän katsoi nuoria miehiä suoraan silmiin niin kummastuneilla ja vihasta säihkyvillä silmillä että kiihoittuneiden tunteiden täytyi tyyntyä.

Annan kovuus ei riippunut liiallisesta jumalisuudesta taikka siveellisyydestä, ei häneltä puuttunut lämmintä vertakaan eikä se ollut pienen sykkivän tytönsydämmen teeskenneltyä kylmyyttäkään; se oli, Jumala paratkoon, sulasta ylpeydestä ja harmista kuin hän kohotti ylevästi päätään, nähdessään kuinka ne samat herrat, jotka neideille kumartelivat vaan ja hymyilivät kunnioittavaisesti, lähestyivät häntä mökin tytärtä leimuavin katsein ja tuulentuomine rakkauden osoituksineen.

Hän oli silloin kauneimmillaan ja vieraat, joilla oli asiata patruunille ja joille hän aukaisi eteisen oven kysyivät usein: "saisivatko he kunnian puhutella neidin isää?"

Sitten pyysi hän yht’äkkiä eroa palveluksesta — mennäkseen naimisiin renki Antin, ruoti-Leenan pojan kanssa, vaikkei hänellä ollut muuta kuin kaksi tuikkavaa silmää ja kesakkoiset kasvot, kirkkonuttu ja työhön kykenevät kädet.

Patruuni kysyi häneltä suoraan: "onko hän tullut hulluksi?" Rouva pyysi häntä miettimään, "hän, joka oli tottunut sellaiseen elämään luuli muka voivansa muuttaa mökkiin ja syödä silakkaa ja perunoita ja tehdä ulkotyötä". Ja neidit nauroivat minkä jaksoivat.

Mutta kaunis Anna puri huultansa voidakseen olla vaiti ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kuullessansa pilkkaa, mutta kuta enemmän hän sitä kuuli, sitä hellemmin rakasti hän Anttiaan.

Hän oli ollut nöyrä ja kohdellut Annaa kunnioituksella aivan niin kuin paroni neitejä. Hän ei uskaltanut kaukaan aikaan puhua rakkaudesta taikka näyttää vähintäkään hellyyden osoitusta. Mutta hänen silmänsä seurasivat kaunista Annaa niin kauan kuin hän oli näköisällä, ja Annan sydän sykki lämpimästi kun hän tunsi että löytyi yksi, jonka mielestä hän ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin ylevin ja paras maailmassa. Ja niin seurusteli hän hänen kanssaan antoi hänelle rohkeutta puhua ja sitoi häneen elämänsä ja henkensä.

Mutta kuin hän syleili tuota pientä, hienoa, hentoa olentoa pitkillä jäykillä käsivarsillaan oli aivan kuin hän olisi ollut lasista ja Anttia peloitti että hän särkyisi, ja kun he istuivat kesäiltoina ojan varrella piti Antti Annan pientä valkoista kättä omassa kädessään, ja käänteli ja katseli jokaista sormea, aivan kuin kaunista taideteosta, jonka yhdistystä hänen oli mahdoton ymmärtää.

Kauniin Annan päivät muuttuivat. Aamukahvi jäi pois ja valkeat sormet, jotka leikkien olivat järjestelleet neitien hiuksia, saivat nyt työskennellä kuokalla ja lapiolla. Ne ruskistuivat ja halkeilivat ja naapuritorpan Liisa, joka oli ollut karjakkona tyttönä ollessaan, nauroi hänelle. Ja aamusella, kun aurinko nousi ja työ odotti, pakoitti jokaista jäsentä ja tuntui kuin ei hän koskaan enään voisi nousta ylös.

Mutta lattia oli valkoinen ja liesi siisti ja ikkunoissa riippuivat uutimet, mitkä Anna oli tehnyt valkeista hameistaan, joita hän käytti herrastalossa. Ja muut mökinvaimot kutsuivat häntä "ylpeäksi kummitukseksi".

Sitten syntyi pikku Antti ja Annan posket kalpenivat ja hänen täytyi olla vuoteessa. Liesi ei ollut enään siisti eikä lattia valkoinen ja ennen niin kirkas kahvipannu ei enää kiiltänyt. Mutta iso Antti teki työtä kahden edestä ja hänen kesakkonsa enenivät yhä ja hänen siniset, uskolliset silmänsä säihkyivät taas kuin rakkauden ensimmäisinä kevätpäivinä kun hän tuli kotiin myöhään iltasella ja näki heidät molemmat.

Ja neidit, joita ei ollut näkynyt kaukaan aikaan, tulivat nyt ja toivat myssyjä ja sairaan ruokia ja leikittelivät pikku Antin kanssa aivan kuin hän olisi ollut leikkikalu tai pieni kummallinen elävä kuumista maista ja kyselivät yhtä ja toista — onhan se hyvä tietää, jos paroni vihdoinkin tekisi toen asiasta.

Sillä välin oli Anna yksin tuvassa pikku Anttinsa kanssa. Seinäkello napsutti ja kärpäset surisivat kätkyen ympärillä ja kesä-aurinko paistoi kuluneelle lattialle; muuten vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Ja Annan ajatuksissa pyöri herraskartanon kauniit huoneet ja iloiset juhlat, joissa hän oli emännöinyt ja monta lämmintä katsetta, mitkä seurasivat pientä kaunista kamarineitsyttä. Silloin voi tapahtua että hän huokasi syvään ja katseli surullisena ruskeita vanuttaneita käsiään ja kulunutta nuttuaan; mutta niin pian kuin hän käänsi katseensa kätkyeesen muuttui hän iloiseksi. Mitä se kaikki oli pikku Anttia vastaan! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Raskaita askelia ja pidätettyjä ääniä kuului pieneltä torppaan vievältä polulta. Suuri Jumala, kannettiin miestä! Antti! Antti! Hän oli kalpea, hengitti raskaasti eikä tiennyt mitään tästä maailmasta. —

Anna oli polvillaan sängyn vieressä puristi hänen kättänsä ja itki.

Vihdoinkin selvisi hän, avasi silmänsä ja katsoi Annaan ja poikaansa ja pyyhki kyyneleen pois silmännurkastaan karkealla, suurella kädellään. Hän oli pudonnut navetan katolta, jota he laittoivat; luut eivät olleet rikkoontuneet, sanoi Saarelan Risto, mutta "kyllä se kesti ennenkuin hän pääsisi taas jaloilleen!"

Kesti kuukauden ja näytti siltä kuin kestäisi toisenkin. Viimeiset perunat olivat pöydällä, ja paras lammas oli jo mennyt lääkkeisin, oli sillä ostettu vähän jauhojakin. Syötiin päivällistä mökissä.

— Täällä on perunoita ja palanen sianlihaa, Antti!

— Syö itse, raukkaseni!

— Minä olen syönyt jo ja olen niin kylläinen etten jaksaisi syödä enää palaakaan.

— Onko se aivan totta, Anna?

— On, on, onhan se.

Hän ei ollut maistanut muruakaan kahteen päivään. Ja pikku Antti söi rintaa...

Jälkeen puolen päivän tuli neiti Elise ja kysyi, "oliko heidän vaikea tulla toimeen?" Arvasihan hän sen, senpätähden olikin hän muistanut Annaa, kuin hänen hyvä ystävänsä kamreeri Ollilan rouva tarvitsi imettäjää tytölleen. Kaksikymmentä markkaa kuukaudessa ja lahjoja jos rouva oli häneen tyytyväinen. Hyvä ja mukava asua hienosti sisustetuissa huoneissa ja elää niinkuin ennenkin herrasväen lailla. Voihan pikku Antti syödä pullosta. Tahtoiko hän?

Hän tahtoi. Jäykkinä kiintyivät hänen mustat silmänsä kätkyeesen, hiljaa ajoi hän kärpäsen pois ison Antin otsalta, ja hänen laihat huulensa vapisivat, mutta — kyllä hän tahtoi.

Huomenna oli hän valmis lähtemään. Iso Antti oli kalpea, mutta "ymmärtäväinen". Pikku Antti oli saanut viimeisen veron äidiltä ja nukkui niin hyvästi ja hymyili, niin lempeästi unissaan, eikä tiennyt mikä häntä odotti.

Vaikeinta oli sulkea tuvan ovi. Kaksi kertaa kääntyi hän takaisin ja katseli heitä molempia, jotka olivat yhtä avuttomia ja pyysi vanhaa Kaisaa hoitamaan heitä hyvin ja lupasi lähettää rahaa joka kuukausi; ja niin sitä erottiin.

Peninkulma oli kulettavaa jalkapatikassa ja sitten rautatiellä.

Neiti Elise oli sanonut että Annan kaikkein ensiksi kaupunkiin tultuaan piti mennä lääkäriin pyytämään todistusta siitä että hän oli kelvollinen aijottuun toimeensa.

Hän kysyi tietä johonkin lääkäriin, yhden tekevä oli se hänelle kenenkä luo hän meni. Punottavin poskin nousi hän rappuja, sai odottaa vastaanottohuoneessa ja pääsi viimeinkin sisään. Lääkäri istui ja kirjoitti. Sitten katsoi hän ylös... Anna vavahti... Hän oli sama nuori tohtori, joka kaksi vuotta sitten oli käymässä herraskartanossa. Luojan kiitos ei hän tuntenut Annaa!

Anna oli tuonut vettä hänen huoneesensa eräänä kesä-aamuna kaksi vuotta sitten. Kun hän tuli sisään, seisoi tohtori juuri ovella valmiina menemään ulos. Hän taputti tyttöä poskelle, hänen seisoissansa vesikannu kädessä, ja sanoi nauraen: "Pikku muisku aamuhetkellä, tyttöseni!" Kiireesti heitti Anna vesikannun käsistään, kääntyi häneen vihasta leimuavin silmin ja sanoi muutamia pistäviä sanoja.

Ja nyt... nyt tuli hän heti, kuin sai kuulla mistä oli kysymys, hymyili ja alkoi aukoa hänen nuttunsa nappia...

Vähällä oli hän töydätä ulos, juosta kotiin, heittäytyä pikku Antin kätkyeesen ja nyyhkyttää: "Minä en voi! Minä en voi!"

Mutta — perunathan olivat loppuneet ja he saisivat nähdä nälkää mökissä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Täällä sai hän syödä hyvää ruokaa, maata pehmeällä vuoteella ja hänet puettiin pieneen pitseillä koristeltuun nuttuun ja hän sai paljon lahjoja sekä kamreerilta että rouvalta. Ja hänen selkänsä tuli taas suoraksi, poskensa punottivat ja kätensä olivat valkeat ja hienot kuin ennenkin. Hänestä tuli "kaunis Anna" vielä kerran ja kamreeri Ollila istui usein pienen tyttönsä luona kuin hänen rouvansa oli ompeluseurassa. Mutta eräänä päivänä tuli hän lastenkamarista punottavin poskin ja vapisevin huulin, ja sen perästä ei kaunis Anna saanut lahjoja kamreerilta, vaan ainoastaan rouvalta.

Ja iso Antti kirjoitti että hän oli parempi, voi istua ylhäällä ja tehdä luutia ja vakkoja talonpojille, ja että pikku Antti oli terveenä ja söi mielellään pullosta.

Ja Anna kirjoitti vastaan ja kertoi että hänellä oli ikävä heitä molempia, lähetti rahaa isolle Antille ja leivoksia pikku Antille; mutta leivokset tulivat koviksi ja kuiviksi ennenkuin ne joutuivat mökkiin.

Niin kului viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja kun pikku neiti Ollila rupesi syömään "pulla-maitoa" pisti Anna pillit pussiin, niiasi ja heitti hyvästinsä.

Kotiin, kotiin metsän mökkiin, ison Antin ja pikku Antin luo! Voi kuin juna kulki hitaasti ja hevonen, jonka hän otti asemalta, vielä hitaammin!

Nyt he eivät eroisi enään koskaan! Nyt oli hän hankkinut itselleen vaatteita moneksi vuodeksi, ja iso Antti oli terve ja voi tehdä työtä niinkuin ennenkin, ja rahoja, joita hän oli ansainnut kaupungissa oli hänellä myös säästössä. Kauniin Annan mustat silmät säihkyivät niin kuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ajatellessaan että Antti näkisi hänet taas yhtä kauniina kuin silloin, jolloin he istuivat ojan reunalla, ja hyväilivät toisiaan...

Mutta hetken perästä synkistyivät hänen kasvonsa... kenties ei pikku Antti tuntisi häntä enään... kenties huutaisi hän ja tahtoisi pois hänen sylistään, vanhan Kaisan luo?

No, kyllähän hän opettaisi pojan tuntemaan äitinsä ja rakastamaan häntä!

Kas niin, mäeltä näkyi jo pieni harmaa tupa! Hevonen seisattui. Ilosta vavisten hyppäsi hän kärryistä ja kiireesti kulki hän pientä polkua kotia kohti.

Ovi lensi auki. Pöydän päässä istui iso Antti ja vuoli kapustaa. Hän nousi ylös ja meni Annaa vastaan. Mutta mikä häntä vaivasi? Eihän hän tullut ollenkaan iloiseksi vaimonsa kotiin tullessa. Ja missä kätkyt oli?

— Mi... mi... missä poika on, Antti?

— Anna kulta... Anna kulta... mutisi Antti ja katsoi lattiaan.

— Antti, herran tähden, sano, missä hän on? Silloin kääntyi hän ikkunaan ja purskahti itkuun. Ja nyyhkyttäen selitti hän: että pikku Antti on muuttanut pois kauaksi pois, kaksi viikkoa ennen äidin kotiin tuloa. Nyt makasi hän pienen hautakummun alla kirkkomaalla. Viime aikoina oli näyttänyt, kuin "pullo-ruoka" ei olisi ollut hänelle oikein mieluista. Vähitellen oli hän kuihtunut ja viikko torstaista oli hän kuollut juuri auringon laskiessa. Ja vanha Kaisa oli opettanut hänet sanomaan "Äi" ja se oli hänen viimeinen sanansa...

Kun Anna hiukan tointui, meni hän Antin luo ja sanoi:

— Mutta minkä ihmeen tähden sinä et kirjoittanut että olisin tiennyt tulla kotiin ja nähnyt lapsen kuolevan?

— Älä ole vihainen minulle, Anna kulta! Neiti Elise kävi täällä ja kielsi minua kovasti kirjoittamasta sinulle että poika on kipeänä ja sitten että hän kuoli, hän luuli että jos sinä suret niin kärsisi siitä herrasväen lapsi siellä kaupungissa...

Anna ei vastannut mitään; hän meni keittiön kautta eteiseen, ja sieltä ylös vinnille. — Siellä viipyi hän kauan, kauan. Ja kun Antti vihdoinkin meni hänen perästään sinne, näki hän hänet siellä polvillaan, pää pienessä, rumassa, maalaamattomassa kätkyessä, jonka Antti itse oli tehnyt vähä ennen pienokaisen maailmaan tuloa.

Neiti Liina.

Maan seudulla ovat ihmiset hyvin uteliaita tietämään toistensa asioita, he tietävät milloin naapurissa pannaan sahtia ja leivotaan, milloin he saavat rahaa, milloin heidän tätinsä ja setänsä kuolevat, milloin heidän lapsensa tulevat kotiin koulusta ja minkälaiset todistukset he ovat saaneet, kuinka lihava heidän porsaansa oli ja milloin he ostavat uuden leipomapöydän.

Suurissa kaupungeissa ollaan hyvin vähän tekemisissä naapurien kanssa; he menevät naimisiin, perivät, voittavat arpajaisissa, maalauttavat ruokasalinpöydän, tekevät itsemurhia, muuttavat toiseen kaupungin osaan, eikä seinän takana asuvalla herrasväellä ole siitä aavistustakaan.

Pienissä kaupungeissa eletään keskinkertaisesti; ei sitä nyt juuri tiedetä milloin toisessa kerroksessa asuva rouva ostaa uuden kureliivin tai milloin herra on tapannut korttipelissä, eli milloin vinnikamarissa asuva koulupoika on saanut huonon todistuksen; mutta kyllä tiedetään milloin naapurissa ovat kestit, silloin istutaan ikkunassa ja katsotaan kutka sinne ovat kutsutut, ja onhan hauska kuulla, kuin he saavat protesteeratun vekselin; ja kun naapurin rouva saa pieniä, kuunnellaan hyvin mielellä kuin piijat kertovat mikä lapselle nimeksi pannaan.

Tällaisessa pienessä kaupungissa vuokrattiin eräässä suuressa talossa kaksi pientä vinnikamaria, joista pyydettiin seitsemänkymmentäviisi markkaa vuodessa.

Kirjuri Kivekäs asui toisessa ja kuka toisessa asui se oli hänelle yhden tekevä. Puoli vuotta asui siellä räätäli, jolla oli neljä lasta, silloin kuului sieltä itkua ja parkumista kuin lapsia kuritettiin. Toisena puolena vuonna kuuli herra Kivekäs sieltä hyväileviä lempisanoja hataran oven läpi; silloin asui siellä papin leski, jolla oli kissa. Ja sitten muutti sinne seminaarilainen, joka veisaili virsiä ja torvensoittaja sotaväen soittokunnasta. Hän koetti kehittää pieniä luonnonlahjojansa ja herra Kivekkään vielä pienempää kärsivällisyyttä.

Niin tuli Lokakuun ensimmäinen päivä. Keveitä askelia kuului rappusista ja viereisestä huoneesta ja toisinaan aamusella lauleli siellä joku niin kauniisti. Ainakaan ei se nyt ollut joku papin leski.

Mitä se häntä liikutti? Lienee joku pieni kalvetusta sairastava ompeluhevonen, joka joi rautapulveria veden seassa ja antoi sällien armastella itseään. "Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa." — "Tuolla on mun kultani." — "Oi, jos ilta joutuisi." — Ja sitten ensimmäiseksi ja viimeiseksi "Donau-Wellen" valssin. — No, nytpähän lie kumma kuin hän ei saanut noita renkutuksia korvistaan!

Viimein tuli hän uteliaaksi.

— Tietääkö Tiina kuka se huutaa ja hoilottaa tuolla seinän takana? kysyi hän huoneen siivoojalta.

— Huutaa ja hoilottaa! No, älähän huoli! Hän, joka laulaa niin ihmeen kauniisti, aivan niinkuin lintunen! Niin, se on Liina neiti, tiedänhän minä sen, Liina neiti, joka ompelee liinavaatteita. Hän on puutarhuri Kukkosen tytär, joka hukkui viime syksynä, kyllähän minä sen tiedän.

Kas vaan! Eikös hän näet arvannut että se oli kuitenkin joku ompeluhevonen! Heidät tuntee jo liikkeistä.

Hm! Hänellä mahtoi olla hyvin pienet jalat, sillä hän astua tipsutteli kuin kissa aamuin kamarissaan. Hm! Sairastikohan hän kuitenkin kalvetustautia? Iloinen hän oli kuin itikka auringon paisteessa. Ihme kumma kuin häntä ei näkynyt koskaan rappusissa! Jos hän vaan saisi nähdä tuon pienen tenhettären ei hän sitten koskaan enää ajatteleisi häntä.

Tietämättänsä miten se oli käynyt laatuun, seisoi hän piironkinsa edessä ja "paitalaatikko" oli vedetty auki. Tusina uusia, hyvä kyllä ja puoli tusinaa vanhoja, jotka hän oli saanut kotoaan. Mutta eiköhän varakkaalla miehellä pitäisi oikeastaan olla vähintäinkin kaksi tusinaa? Kyllä hänen täytyi hankkia kuusi lisää. Hm! Voi kai hän tilata ne yhtä hyvin Liina neidiltä kuin joltakulta toiseltakin. Hänhän ompeli liinavaatteita sanoi Tiina. Ja niin otti hän yhden uusista paidoistaan malliksi, pisti kainaloonsa ja läksi huoneesta.

Liina neiti herkesi juuri laulamasta "Donau-Wellen" valssia ja aloitteli "Kultaisessa kartanossa" kuin herra Kivekäs koputti ovelle.

— Astukaa sisään!

Eipähän hän todellakaan sairasta kalvetustautia. Tuuheat, vallattomat, ruskeat kähärät peittivät uljasta otsaa, joka oli vähä liika leveä. Hänellä oli palavat tummat silmät ja kasvoiltaan oli hän niin terveen näköinen kuin talviomena, mutta nenänsä muistutti perunaa, vaan valkeaa, hyvämakuista "uutta perunaa". Lihava oli hän, täyteläs ja selkänsä suora, ikäänkuin hän ei koskaan olisi nähnytkään ompelukonetta ja kuin hän hymyili näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat kuin pienen petoeläimen, niin valkeat ja vahvat. Kun herra Kivekäs ei heti saanut sanoja suustaan sieppasi Liina neiti nauraen ja niiaten mallipaidan hänen kainalostaan ja tarttui heti asiaan käsiksi:

— Kuinka monta niitä pitäisi olla?

— Suokaa anteeksi; nimeni on Kivekäs, kirjuri Kivekäs. Olkaa niin hyvä ja ommelkaa niitä puoli tusinaa!

— Aivanko tämän laisia?

— Niin.

Kyllä hän lupasi tehdä; keskiviikkona ensi viikolla joutuisivat ne valmiiksi.

Virkatoverit eivät voineet ymmärtää mikä kumma kirjuri Kivekkäällä oli. Hän ei tullut säännöllisesti kävelemään iltasilla ja varsinkin lauantai-iltoina, jolloin he tavallisesti yhtyivät ravintolassa ei häntä näkynyt sielläkään. Hänellä oli niin paljon kiireitä toimituksia, sanoi hän.

Mutta kotonaan istui hän liikkutuolissa, eikä sytyttänyt lamppua, vaan kuunteli ja kuunteli siksi kunnes sai kuulla "Donau-Wellen" valssin tai jonkun muun Liina neidin lempilauluista.

Hän ei malttanut odottaa keskiviikkoon, jolloin "ne kuusi" olisivat valmiit.

Perjantaina oli hän koputtanut ovelle ja sanonut että "niissä uusissa" saisi olla hiukan väljemmät kaulukset.

Lauantaina meni hän ja kysyi "eikös nyt käytetty vaan yhtä nappikoloa rinnassa ja yhtä ainoaa suurta nappia? Siinä tapauksessa tahtoi hän ne sillä lailla, eikä kahta nappikoloa, niinkuin mallipai... hm... niinkuin mallissa."

Maanantaina oli hän tullut siihen päätökseen että "hihat saisivat olla hiukan lyhyemmät".

Ja Liina neidin mustat silmät ja punaiset huulet hymyilivät sanoessaan "herra Kivekäs saa ne aivan mieleisiksensä".

Ja kun pitkä talvi oli kulunut, jäät sulaneet ja metsät vihersivät, kävellä tipsutteli vinnikamarin neiti kaupungin puistossa. Silloin toteutuivat herra Kivekkään toiveet. Pieni punaposkinen olento nojautui hänen leveää rintaansa vasten, pari pyöreää, valkeaa käsivartta kietoutui hänen kaulalleen ja kaksi kuumaa huulta painettiin hänen huuliaan vasten.

Hän ei "kosinut" koskaan, eivät he puhuneet koskaan "tulevaisuudesta" eivätkä he antaneet toisilleen mitään "lupauksia". Kerta kuin heidän sydämmensä sykkivät tavallista valtavammin ja hermonsa olivat kovin kiihoittuneet vaipuivat he sanaakaan virkkamatta toistensa syliin, ja sitä ennen eivät he olleet armastelleet eivätkä taistelleet rakkautensa edestä. He olivat tuetta, turvatta, yksin ja rakastuneet; mutta heidän äitinsä olisivat surematta voineet nähdä heidän hyväilevän toisiaan. He olivat lapsia, jotka eivät toivoneet muuta iloa kuin saada olla yhdessä, ja joilla ei ollut mitään katumista erottuaan.

* * * * *

Naapuri pitäjän nimismies sairastui ja sai virkavapautta. Kirjuri Kivekäs määrättiin hänen sijaiseksensa.

Kun nimismiehen rouva sai nähdä herra Kivekkään pulskan vartalon ja hänen mustat viiksensä, ja kuulla hänen soittavan Napoleonin marssia pianolla ruokasalissa ja kertovan olleensa seitsemän vuotta lääninkanslistina ja sitä paitsi oli hänellä hyvät todistukset niin käski rouva muuttaa herra Kivekkään sängyn vinnikamarista vierashuoneesen, antoi hänelle paremman vesikarahviinin ja sanoi Annalleen että hän pitäisi tummanpunaista pukuaan arkipäivinä.

Neiti Anna oli pitkä ja laiha, mutta nimismiehen ruokapöytä oli sitä parempi ja lihavampi. Neiti Anna katsoi hiukan kieroon, mutta talon pellot olivat sitä leveämmät, suoremmat ja velattomat ja Anna neiti ainoa lapsi.

Kun setä nimismies alkoi parata ja aikoi ruveta taas itse hoitamaan virkaansa rupesi Annan nenä vuotamaan ja päätä kivistämään ja hänen äitinsä kysyi nimismieheltä "aikoiko hän lyhentää oman lapsensa elämän?" Silloin päätti nimismies olla vielä kipeänä ja — herra Kivekäs sai edelleen toimittaa hänen virkaansa.

Tosin muisteli hän vielä toisinaan ruskeiden kähäräin peittämää otsaa, pientä lämmintä poskea ja paria tummaa silmää. Mutta rikkaus oli kietonut hänet lukemattomiin hienoihin silmukoihinsa, ja eräänä iltana kuin sahanhoitajan perhe oli siellä vierailemassa ja juottovasikka oli entistä lihavampi ja siellä oli juotu paljon totia, kietoi hän kätensä Anna neidin vyötäiselle puutarhassa, silloin töytäsi äiti viinimarjapensaan takaa kyyneleet silmissä ja siunaus huulilla ja niin saatiin asiaa kultaseppään.

* * * * *

Siitä on nyt jo kauan kauan aikaa. Herra Kivekäs itse on nyt nimismiehenä, ja hänellä on iso vatsa, rahaa nostopankissa ja kipeät jalat. Anoppi ja Anna rouva pitävät sekä koko talon että nimismiehen vallassaan. Pikkutytöillä on punaiset hiukset niinkuin äidinisällä ja he katsovat kieroon niinkuin äitikin. Äiti on kiivas ja laiha eikä suvaitse epäjärjestystä ja nimismies Kivekkäästä tuntuu elämä hyvin ikävältä ja raskaalta.

Isoäidin mielestä ovat pikkutytöt varustetut soitannollisilla luonnonlahjoilla ja he soittaa rämpyttävätkin hyvin ahkeraan yhdeksänsadan markan pianolla.