Part 3

Jussin piti sitten näytellä itse kullekin kosijalle navetat, pellot ja metsät. Ja kun ne sulhaisiksi aikovat sitten toisinaan määräilivät ojittamisesta ja laitumen laajentamisesta ikäänkuin omalla tilallaan, niin silloin Jussin sydäntä kouristi kovasti ja hän päätti lujasti että kekrinä hän muuttaa.

Mutta kesällä siihen aikaan kun liinoja kitkettiin, ja jo uusia perunoita syötiin tuli emäntä Jussin luo, katsoi häneen ystävällisesti suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi:

— Jussi, jääthän meille vielä ensi vuodeksi? Palkasta kyllä sitten sovimme. Ja silloin ei Jussi vasten tahtoansakaan voinut vastata muuta kuin:

— Jos emäntä on tyytyväinen niin jäänhän minä.

Ei tuo kunnon Jussi hetkeäkään toivonut Taavaa itselleen. Ei hän oikeastaan oloansa ajatellutkaan ja jos hän olisi sitä tehnyt niin ei hänen toiveensa olisi koskaan saavuttaneet korkeampaa päämaalia kuin että saada olla rauhassa "emännän kosijoilta" ja uskollisesti ja ahkerasti tehdä työtä rippikoulutoverinsa hyväksi ja kolmasti päivään istua häntä vastapäätä ruokapöydässä, jolloin Taavan rinta kohoili valtavasti hänen ystävällisesti ja lempeästi hymyillessä niin että valkeat, leveät, tasaiset hampaansa hohtivat punaisten huulien välistä.

Vihdoinkin tuli täysi tosi emännän naimisesta. Järvenpään isäntä oli komeilla rattailla ja pulskilla, ruskealla oriilla ajanut tuimaa vauhtia pihaan. Mies oli kopea ja valjaat muhkeat ja kun hän lyödä säväytti hevostansa aitan nurkalla kääntäissänsä, arveli Taava: "nyt, taikka ei koskaan".

Ja näyttipä siltä kuin nyt olisi tullut "oikea". Taava ja Järvenpää mieltyivät toisiinsa ja kosija piti Peltolan koko komennosta. Tosin ei emäntä ollut "rakastunut" eikä hän koskaan rakastuisikaan; hän oli noita tyyneitä luonteita. Mutta kerran hän kuitenkin menisi naimiseen ja tällaista kosijaa ei hän toistamiseen saisi, sen hän tiesi.

Niinkuin ainakin talonpojissa ei asiaa ensi kerralla päätetty. Nyt oli helluntai ja juhannuksena menisi Taava katsomaan rukin sijaa Järvenpäähän.

3

— 34 —

Tuli kesä ja koivujen valkoiset rungot peittyivät yhä enemmän ja enemmän vastapuhkeavien lehtien suojaan, tuomet rupesivat kukkimaan ja mehiläiset surisivat pesissään. Aurinko paistoi niin lämpimästi, leuto tuuli puhalsi, hyväillen vastaan tulijan poskia ja rintaa, ja nurmikko peittyi kirjavaan kukkaisvaippaan. Järven tyynellä, sinisellä, kimaltelevalla pinnalla uiskentelivat kalat ja kauniit pienen pienet pyörteet kertoivat että tuolla syvyydessäkin vilpoisessa aallossa oli myös juhannus, eloa ja rakkautta.

Silloin kyyditsi Jussi emäntänsä Järvenpäähän ja nuori isäntä seisoi eteisen rappusilla iloisena ja ylpeänä ottaakseen vastaan rakkaan vieraansa.

Kaikki oli niin muhkeata, rakennukset kauniit, liinavaatekaapit suuret, viljavat pellot ja viheriöivät niityt. Paljon oli kupariastioita keittiön seinällä, paljon hopeita kaapissa ja paljon lämpöä isännän katseessa.

Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.

Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä valjastamaan hevosen.

Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.

Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä kohta olisi toisen oma.

Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen Jumala yksin tiesi, kenties... aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät ripille.

Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

— Jussi!

Hän säpsähti, lensi tuli punaiseksi ja änkytti:

— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?

Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja kuiskasi uudelleen:

— Jussi!...

Ja sitten kuiskasi hän vielä paljon muutakin, ja Jussista tuntui ikäänkuin tuo raju, mahdoton ilo tahtoisi tukehuttaa hänet ja ettei hän paljaasta ilosta vaan voisi elää kauemmin. Ja kun hän vihdoinkin saattoi puhua sanoi hän:

— Mutta rakas, siunattu emäntä... Taa... Taava, tahdoin sanoa, mitä pitäjäläiset ja väki siellä kotona sanovat? Ja entä Järvenpää?

Taava emäntä ojentihe suoraksi, huokasi syvään, hänen täyteläs rintansa kohoili, ruskeat silmänsä välähtivät ja sitten komensi hän aivan kuin olisi seisonut kotonansa omilla rappusillaan:

— Valjasta hevonen, Jussi! Peltolan emäntä on siksi rikas että hän saattaa tuoda sulhon itselleen omilla rattaillaan!

Kun isä tuli kotiin.

Ei ollut satanut tippaakaan koko pitkään kevääsen. Viljat seisoivat saroilla hentoina ja mehuttomina, kuin piit häkylässä, mutta vieläkin harvemmassa. Perunanvarret kellastuivat jo ennen aikaansa ja elukoita löydettiin janoon nääntymäisillään kuivuneiden lähteiden reunoilta. Tuntui kuin kuuma virta olisi eroittanut janoovan maan ja armollisen taivaan. Myllypuro kuivi ja suuri nariseva ratas särkyi. Järvet painautuivat syvyyteen ikäänkuin piiloon polttavaa aurinkoa. Lapset kuolivat punatautiin ja pellot savusivat kuin sotatanner. Sotatantereita ne olivatkin, sotatantereita, missä maamiehen toivo tykkönään raukesi ja hänen pelastettavansa haavoittui auttamattomasti.

Lammen Kallea ei pienet onnettomuudet säikäyttäneet. Hänellä oli kaukana kuusimetsässä pieni tupa ja sen ympärillä palanen hiekkaista peltoa, josta ei hyvinäkään vuosina voinut odottaa kunnon satoa. Sade kesinä voi siitä mahdollisesti saada puolitoista tynnyriä "sekajyviä" enimmäkseen kauroja ja siellä täällä muudan rukiinkorsi, jonka olki oli kuin ompelurihma ja tähkät kovin surkastuneet ja näytti siltä kuin ne olisivat hiukan kummeksineet olemassa-oloaan.

Siis hyvinä vuosina puolitoista tynnyriä ja tänä vuonna ei mitään; tämä eroitus ei voinut masentaa niin karastuja ihmisiä kuin Lammen Kallea ja hänen Eevaansa.

Pahinta oli se ettei saatu työtä kotiseudulla. Kalle kävi tavallisesti puimassa riihtä kylän talonpojissa, mutta nyt ei heillä ollut mitään puimista. Osasipa hän panna olkikattojakin, mutta nyt tarvittiin rukiinoljet navetassa. Sitäpaitsi oli hän kunnon kivityön tekijä, mutta kenellä oli nyt varaa panettaa kiviaitoja!

Jossakin kaukana Pohjanlahden rannalla rakennettiin silloin rautatietä ja nimismiehen nuori herra oli sanonut että niin reipas kivityöntekijä kuin Kalle saisi kyllä työtä siellä, ja nuori herra tiesi sen varmaan, sillä hän aikoi itsekin matkustaa sinne työnjohtajaksi.

Sitten pantiin paras nuttu päälle ja äiti nouti talirasia voidellakseen isän saappaat. Oli niin omituista erota; Kalle ja Eeva olivat olleet yhdessä viisitoista vuotta ja heillä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Viikkokauden olivat he enintäin olleet erotetut toisistaan ja se oli silloin kun Kalle oli kauempana työssä. Ja nyt tulisi isä viipymään poissa kokonaisen vuoden! Mutta hän lupasi lähettää rahaa kotiin, niin ettei Eevan ja lasten tarvitseisi nähdä nälkää, ja silloinhan oli kaikki hyvin.

Ei ääni vavissut hyvästiä heitettäissä, ei hyväilty, eikä itketty. Mutta Kalle katsoi vaimoonsa ja varsinkin hänen nuttuunsa, ja sitä hän ei ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen.

— Sinä raukka olet tullut niin vanhaksi ja huonoksi noiden lasten kanssa, sanoi hän.

Huomautus ei ollut juuri kovin kohtelias tai hellä laadultaan, mutta Eevan ruskeat kasvot kirkastuivat, hän ymmärsi niin hyvin että Kalle oli tahtonut sanoa jotakin oikein ystävällistä.

— Jumala kanssasi, Kalle! Hoida nyt hyvin terveyttäsi, että jaksat kiviä hakata. Syö sianlihaa, se antaa voimia. Ja herran tähden, varo ettet joudu viinan tai dynamiitin uhriksi!

Kalle pisti viimeisen perunan puukon kärellä suolavedessä ja arveli että kyllä hän "varoisi".

Ja niin läksi hän pois, kauaksi pois kotoa, hankkimaan leipää perheelleen, läksi syleilemättä, hyväilemättä. Tosin sykki vaimon kuihtunut, ruskistunut rinta, tosin tuntui Kallen povella lämpimämmältä kuin tavallisesti, mutta ei kylliksi, voidakseen murtaa kuoren, jonka kova työ, kärsimykset ja puute muodostavat viheliäisyyden lasten tunteille. Ainoastaan kaksi pienintä, Antti ja Liina itkivät. Mutta äiti seisoi eteisen ovella, varjosti kyynelettömiä silmiään laihalla kädellään ja katsoi isän jälkeen kauan, kauan, ja tultuaan tupaan otti hän hänen puukenkänsä ja viskasi ne kauaksi sängyn alle. — Niitähän ei tarvittaisi aivan kohta.

Hetken kuluttua aukeni ovi ja isä seisoi taas kynnyksellä:

— Eihän sulla ollut enempää kuin kolme silliä, Eeva?

— Ei.

— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen takaisin. Hyvästi!

— Ota se vaan, tarvitset sinä toisenkin!

— Anna olla, joutaa jäädä lapsille. Hyvästi Eeva!

Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes jäsenet kestäisivät.

Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin! Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä taloja oli hyvin harvassa.

Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi. Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.

Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän, vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja luotti huomispäivään ja Kalleensa.

Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.

Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva tuli tupaan.

— Hyvää iltaa, Eeva!

— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän liikkui entistä sukkelammin.

Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa jalkapatikassa kulettavaa.

Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.

Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.

— Etkö tahdo syödä, Kalle?

Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!

Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi pois hankkimaan elatustaan.

Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien lepis...

— Nyt sinun pitää tulla syömään puuroa, Kalle, muutoin se jäähtyy!

Kalle ei liikahtanut.

— Tuonko minä puurokupin sinulle sinne sohvan kannelle?

Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan...

Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui lujasti kiinni sängynpäähän.

— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille, peitti silmät kädellään ja sanoi:

— Jalka, Eeva, niin se... se... on Pohjanmaalla hiekkahaudassa.

Iso-sisar.

Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.

Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja, jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan, terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.

Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.

Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja Viivin aivan yksin.

Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.

Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi, Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"

Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu ristitty siksi.

Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha, silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.

Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.

Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.

Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio. Muotikauppa."

Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät sormet.

Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin, niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.

Sitten tuli hän.

Hän oli koulun opettaja, palkkansa oli kolmetuhatta markkaa vuodessa. Oli hänellä vähän velkojakin ja sitä paitsi kaunis laulunääni ja hyvä sydän. Nuorellinen oli hän mieleltään ja jotenkin hyvänäköinen.

Ylipään oli hän iloinen, mutta vielä iloisempi kuin tapasi neidet Raitio rehtorissa illallisilla, tai kuin hän tarvitsi kaulahuivia eli paidan nappeja, joita myöskin myötiin Anni Raition muotikaupassa. Ja iloisin oli hän silloin kuin liike oli niin vilkastunut ettei neiti Anni tahtonut joutaa muilta töiltään hoitamaan konttokirjoja ja kirjoittamaan laskuja.

Ja niin tuli hän iltapäivillä, jolloin ei ollut koulussa ja kirjoitti neiti Annin pääkirjaan kauniilla käsialallaan ja lähetti laskuja kaupungin rouville niin että he aivan hämmästyivät.

Kuta enemmän maisteri kirjoitti sitä eloisammiksi muuttuivat Annin kauniit marmoorimaiset tummat kasvot, ja ylpeät silmät säteilivät entistä kirkkaammin ja huulensa vetäytyivät hymyyn, aivan kuin laine järven pinnalla vienon iltatuulen puhaltaessa, kun maisteri sanoi jotakin hauskaa; ja hän ei säästänytkään hauskuuksiaan, se täytyy myöntää.

Ja Viivi oli silloin vielä lapsi.

Niin hyvä ja vakaantunut oli Anni Raition kauppaliikkeen maine etteivät juoruämmät kyenneet puhumaan mitään eikä kukaan sanonut pahaa sanaa liikkeen päänaisesta, vaikka kirjanpitoa hoiti maisteri joka oli hyvä laulaja.

Ja pääoma kasvoi kenenkään huomaamatta..

Niin tuli hän kerta edeltäpuolen päivän kun kaikki kirjat ja laskut olivat kirjoitetut. Mutta hänellä oli "huoneiden puhdistuslupa" ja paras nuttu päällä ja punakkaposkinen oli hän kuin tytöt ja hänen tavallisesti niin miehekäs äänensä oli nyt melkein vieno, sanoessaan:

— Neiti Anni, minä...

— Mutta kas vaan, tervetuloa! Istukaa, olkaa hyvä, tohtori! Näittekö viuhkia puodissa? Eikö ne ole ihmeen kauniita?

— Ovat kyllä, mutta minä olen kauan, kauan aikonut sanoa teille jotakin, neiti Anni... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Hiljaa, hassu sydän! Nythän hän tulee. Oi, hän tulee, ja hänen rakkautensa palkitsee pitkien, vaivaloisten vuosien työn ja ikävän... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Minä tahtoisin niin kovin mielelläni pyytää teiltä jotakin, jotakin oikein paljon... paljon... äärettömän paljon... tarkoitan jotakin suuremmoista... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Tietäähän tohtori, että jos minä vaan voin, niin...

— Tiedän kyllä, mutta voittekohan tämänkin? Voittekohan nytkin, kun minä pyydän korkeinta, suloisinta, kalleinta kaikesta? ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Oi, kuin olet tyhmä, sinä rakas, rakas! Etkö näe kuinka minä ikävöin? Sanoja ei kaivata, ethän tarvitse muuta kuin aukaista sylisi! Kunhan vaan Viivi ei juuri nyt töytäisi sisään! Hän on vielä aivan ymmärtämätön lapsi! Kun hän nyt vaan viipyisi vielä vähän aikaa. Oi kuinka onnellisiksi me kolme sitten tulemme! Aina yhdessä... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ — Mutta mitä kummaa tahtoo tohtori sitten? sanoi hän ja koetti hymyillä.

Silloin nousi hän seisoalleen, tarttui Annin käteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä:

— Antakaa minulle Viivi! ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

* * * * *

On Kesäkuu ja täysi kesä. On Kesäkuu ja lukukausi loppunut. Maisteri on saanut vakinaisen viran ja huvilan veranta on liputettu. Aurinko paistaa ja iso-sisar valmistaa häitä Viiville, oikein suuria häitä. Siellä tulisi olemaan sulhaispoikia ja morsiusneitoja, mutta iso-sisar ei tahdo itse olla morsiusneitona. Kuinka se sopisi, hänhän on morsianta paljon vanhempi! Nauraen oli hän selittänyt että hän tahtoi ainoastaan esitellä "morsiamen äitiä". Ja sentähden on hän pukeutunut mustaan silkkipukuun, rinnassa hohtokivineula ja on niin pulska ja komea. Niin, hohtokiviä! Lanko itse on lopettanut viimeiset tilit ja niistä näkyy että Anni Raitiolla on varaa ostaa itselleen hohtokiviä. Hänellä on myös varaa hankkia yksinkertaiset mutta sievät huonekalut maisterin uuteen kotiin. Viivi on saanut mainiot myötäjäiset, vaikka sekä isä että äiti olivat köyhiä.

Mustassa silkissä sisaren hääpäivänä! Voi, jos kaksikymmenviisivuotiaat tietäisivät, mitä kaunisteltua teeskentelyä se on, kuin täysin kehittynyt nainen pukeutuu hiukan vanhemmaksi, kuin hän todella on. Tuntuu silloin kuin rakkauden jumalaiset olisivat piilosilla hänen hameensa poimuissa ja lemmettäret leikkisivät naamiaisia.

Mutta Anni ei tahtonut teeskennellä puvullaan. Hän tunsi itsensä niin vanhaksi että joku toinen puku olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Hän oli pulska ja komea emäntä, vaikka hän esiintyi sinä ensi kerran elämässään. Vieraat katselivat melkein enemmän häntä kuin morsianta, joka kuitenkin valkoisessa puvussaan näytti kauniimmalta, lapsellisemmalta ja hurmaavammalta kuin koskaan ennen; laskennon opettaja, joka oli poikamies, muisteli että Anni Raition kauppatoimen veroäyrien luku päättyi pyöreällä ja kauniilla numerolla ja päätti itsekseen käydä usein nuoren virkatoverinsa kodissa.

Häät olivat kovin hauskat, pidettiin puheita, laulettiin, juotiin maljoja ja lausuttiin häärunoja. Lopuksi kohotti ylen onnellinen sulhanen lasinsa ja puhui armaan Viivinsä jalolle, rakkaalle sisarelle, puhui kauan, sydämmellisesti ja hyvin. Kiitti häntä hänen suuresta hellyydestään ja hyvyydestään Viiviä ja heitä molempia kohtaan ja lupasi palkita hänet tekemällä Viivin, heidän lemmittynsä tien niin tasaiseksi ja onnelliseksi kuin ihminen voi.

Ja Anni hymyili ja syleili Viiviä ja taputti lankoa toverimaisesti olkapäälle; ja historian opettaja, joka loma-ajoilla tutki viisaustiedettä, mutisi: "Mikä jumalainen anoppi!"

* * * * *