Part 4
NIMITTÄIN TUOTA NOIN.
Meitä oli koolla muuten hauska seura, mutta yhdessäoloa pyrki häiritsemään muuan nuori mies, joka aina sanoo »nimittäin».
Hän yritti saavuttaa seuran suosion kertomalla tylsää juttua siitä, miten valaskaloja pyydystetään.
— Tiedättekö nimittäin, kuinka nimittäin pyydystetään nimittäin valaskaloja? — sanoi hän. Nimittäin sillä tavalla, että nimittäin ei tarvitse nimittäin ottaa mitään muita nimittäin pyyntivehkeitä nimittäin kuin tavallisen kapsäkin nimittäin, matkalaukun nimittäin, ja sitäpaitsi kiikarin. Nimittäin tavallisen teatterikiikarin nimittäin.
— Kuulkaahan, tuota noin... keskeytti muuan seuraan kuuluva prokuristi, jos te tuota noin...
— Älkäähän nyt häiritkö, nimittäin — niin sitten nimittäin niin nimittäin otetaan nimittäin se matkalaukku nimittäin ja kiikari ja mennään nimittäin meren rannalle, missä nimittäin on valaskaloja nimittäin. Ja kun nimittäin sitten valaskala nimittäin tulee siihen rantaan nimittäin, niin avataan matkalaukku ja katsotaan sitä matkalaukkua nimittäin sillä puolella kiikaria, joka kovasti suurentaa nimittäin. Nimittäin kiikarissahan nimittäin toisesta päästä katsoen nimittäin esine nimittäin näyttää suurelta ja toisesta päästä katseltaessa se nimittäin kovasti pienentää nimittäin.
— Tuota noin...
— Ja kun nimittäin sitä kapsäkkiä nimittäin on katseltu nimittäin kiikarilla, niin että se, nimittäin kapsäkki, nimittäin matkalaukku, näyttää oikein jättiläismatkalaukulta nimittäin, niin sitten käännetään toisinpäin nimittäin kiikari ja katsotaan nimittäin kiikarin pienentävällä puolella nimittäin sitä valaskalaa nimittäin. Ja kun se valaskala nimittäin näyttää silloin pieneltä kääpiövalaskalalta nimittäin, niin tartutaan nimittäin sitä pientä nimittäin pientä valaskalaa niskasta ja heitetään se siihen suureen nimittäin jättiläismatkalaukkuun. Nimittäin. Hah hah hah!
— Tuota noin, sanoi prokuristi vihaisena, jos te tuota noin vielä tuota noin tänä iltana tuota noin aiotte tuota noin sanoa tuota noin, että »nimittäin», niin...
— Että nimittäin, mitä nimittäin tarkoitatte?
— Nimittäin, nimittäin! Ettekö te tuota noin osaa, kissa vieköön, tuota noin puhua, niinkuin tuota noin ihmiset tuota noin puhuvat, eikä tuota noin »nimittäin, nimittäin»! Tehän tuota noin olette tuota noin vallan järjetön, tuota noin! Ihan kuin tuota noin huonosta tuota noin huvinäytelmästä tuota noin otettu!
— Nimittäin kuinka niin? Nimittäin?
— Nimittäin ja nimittäin! Tuota noin ettekö te tuota noin saa sanaa suustanne sanomatta »nimittäin, nimittäin»! Tehän tuota noin... tuota noin...
— Minä nimittäin...
— Olkaa vaiti! Tehän tuota noin vallan tuota noin raivostutatte, tuota noin! Jos te tuota noin vielä kerran tuota noin sanotte tuota noin, että »nimittäin», niin minä tuota noin ajan teidät ulos!
— Nimittäin... nimittäin...
Me ajoimme ulos heidät molemmat.
LIPEÄKALALAVERTELUA.
Nuoret helsinkiläiset neidit Aino ja Kaino Hippara olivat saapuneet maalaistaloon sukulaistensa luo joulua viettämään. Sukulaiset rajatonta iloa teeskennellen lausuivat heidät sydämellisesti tervetulleiksi ja mielessään samalla lausuivat surumieliset jäähyväiset odotetulle joulurauhalle.
Tutkimusmatkoillaan Aino ja Kaino saapuivat pesutupaan, missä suuressa saavissa oli 17 lipeäkalaa likoamassa.
— Ui ui, sanoi Kaino, mitä nahkoja nuo ovat?
— Nehän ovat lipeäkaloja, sanoi Aino.
— Ovatko ne eläviä?
— Minä luulen, että ne ovat kuolleita.
— Hyi sentään. Mutta minkätähden ne sitten ovat vedessä?
— Ne ovat kai olleet kuivia välillä.
— Hih hih, ovatko kalatkin kuivia? Useimmat ihmiset ovat kuivia!
— Hih hih!
— Hih hih! Kuule.
— No?
— Minkätähden niitä sanotaan lipeäkaloiksi? Onkohan niillä niin lipeä kieli?
— Älä nyt, se on kai sentähden, että niistä saadaan lipeäkiveä.
— Ai, sitä, jolla veitsiä kuurataan!
— Niin, kai se on sitä.
— Ovatkohan ne itse onkineet nämä kalat?
— Ei suinkaan niitä ongita.
— Ai, ne otetaan haavilla.
— Ei, ne ottavat niitä semmoisella pitkällä verkolla, rysällä, silloin kun niillä on kutuaika.
— Kenellä?
— Hih hih, livekaloilla! Vaari kertoi kerran, että ennen vanhaan silloin ei saanut soittaa kirkonkellojakaan, etteivät ne pelästyisi ja lähtisi pakoon.
— Mikä se on se kalojen kutuaika?
— Hih hih, etkö sinä tiedä, hih hih!
— Hih hih, en minä tiedä. Onko se jännittävää?
— Hih hih! Se on se kun ne saavat lapsia!
— Hih hih.
— Taikka nehän saavatkin mätiä...
— Mätiä lapsia!
— Ei — kun rommia — olethan sinä nyt koulussakin lukenut!
— Ai juu, mutta ei sitä muista aina. Muistatko sinä aina kaikkea?
— Kuule.
— No?
— Hih hih!
— Hih hih! Mitä?
— Katso tuota livekalaa tuossa! Hih hih.
— Hih hih, mitä sitten?
— Se on ihan... hih hih... ihan... hih hih hih... ihan luutnantti Linttasen näköinen!
— Hih hih.
— Hih hih... mutta luutnantti ei näytä noin haaveelliselta kuin tuo kala!
— Näyttääpä, hän on pohjaltaan hyvin haaveellinen ja tunteellinen, vaikka hän salaa sen niin taitavasti.
— Tuo kala ei osaa salata, hih hih!
— Ehkä silläkin joskus on ollut tunteet.
— Lipeäkalan tunteet.
— Kuule... hih hih!
— No?
— Hih hih... tuo kala on ihan tuomari Kanttisen näköinen.
— Hih hih.
— Se ei ole ollenkaan haaveellisen näköinen, se on tyhmän näköinen.
— Hih hih. Se on ihan kuin se olisi tanssiaisissa eikä tietäisi; mitä sanoisi.
— Hih hih!
— Hih hih!
— Hih hih!
— Hih hih!
— Ei, minä en jaksa enää kuunnella! parkaisi äkkiä suurin lipeäkaloista. Minä olen kuollut ja kuivattu ja mankeloitu ja lionnut, mutta en jaksa!!
Se roiskahti lattialle ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki 17 lipeäkalaa syöksyivät ulos ovesta.
Aino ja Kaino joutuivat niin jähmettävän kauhun valtaan, etteivät 5 sekuntiin saaneet sanaa suustaan.
Lipeäkalat löydettiin läheisestä metsästä.
KALEVALAA.
— No, huusi kiivasluontoinen nuori mies ja harppaili edestakaisin lattialla, — no, tänään tämä tekopyhä kansa jälleen viettää Kalevalan-päivää.
— Älä kuluta jo ennestäänkin kulunutta korkkimattoani, sanoin minä. Mene kadulle juoksemaan, jos sinun välttämättä on juostava!
— Niin, sanoi nuori mies istuutuen kirjoituspöydän reunalle. Tänään koko kansa taas on ulkonaisesti täynnä Kalevalaa. Pukeutuu Kalevalapukuihin, syö Kalevala-päivällisiä, kuuntelee Kalevala-puheita, katselee Kalevala-näytelmiä, pitää Kalevala-iltamia, tanssii Kalevala-tansseja ja näkee yöllä Kalevala-unia. Ja seuraavana päivänä Kalevala on unohdettu, tykkänään unohdettu! Kalevalaa muistetaan mahtipontisesti kerran vuodessa. Yhden ainoan kerran! Vuodessa on kuusisataakolmekymmentä...
— Kolmesataa — — — Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, ja niistä yhtenä ainoana muistetaan kansalliseepostamme — ulkonaisesti, muodin ja muodon vuoksi. Mutta kuka lukee Kalevalaa...
— Koululapset.
— Niin, pakosta, säädyllisyyden nimessä. Mutta kuka vapaaehtoisesti syventyy sen aarteisiin...
— Professori Krohn, professori Niemi, dosentti Väinö Salminen...
— Puhun tavallisesta kansasta, sivistyneestä yleisöstä, keskitasosta! Onko kaikilla edes Kalevalaa, ja missä se on? Missä on sinun Kalevalasi?
— Tuossa hyllyllä pitäisi olla.
— Missä paikassa?
— Keskipaikalla tai jommallakummalla syrjällä tai...
— Sinä et nähtävästi tiedä, missä Kalevalasi on! Etkä ole ainoa laatuasi! — Kalevala on kansamme kallis, suuri runoaarre. Mutta lukeeko kansa Kalevalaa, osaako se siitä esim. ulkoa joitakin ihania kohtia? Italiassa...
— Niin, Italiassa ajuritkin osaavat ulkoa Dantea. Vanha juttu, jonka olen kuullut 100 kertaa.
— Se on epäilemättä totta. Minä kysyin viime vuonna Rautatientorilla eräältä helsinkiläiseltä ajurilta osaako hän Kalevalaa. Ensi kerran elämässäni näin helsinkiläisen ajurin jäävän vastausta vaille. Hän vain tuijotti. Kysyin toiselta ajurilta, joka sanoi että Kalevalaa! hahhah vai on sille nyt annettu sellainenkin nimi hehheh, ei, ei hänellä nyt ollut varastossa. Kolmas ajuri alkoi lausua — Dantea. Ainakin hän alkoi Helvetti-runoelman nimestä. Jatkoa en uskaltanut kuunnella. Seuraava ajuri lähti kiireesti ajamaan pakoon. Toiset olivat kerinneet ilmoittamaan, että minä olin epäilyttävä. Senjälkeen helsinkiläiset ajurit aina ajavat pakoon minut nähdessään. Jos minulla joskus olisi rahaa ajelemiseen, niin en saisi ajuria.
— Onneksi sinulla koskaan ei ole rahaa.
— Onpa.
— Lainaappas hieman.
— Nyt minulla ei satu olemaan.
— Vai niin. No, lausuppas sinä sitten ulkoa joku kaunis kohta Kalevalasta. Sinä, joka sitä vaadit ajureiltakin.
— Minäkö?
— Niin, sinä.
— Joku kaunis kohta?
— Niin. Kalevalasta.
— Siinä on niin paljon kauniita kohtia.
— Lausu joku niistä. Hah hah, et taida itsekään osata!
— Osaanpa tietysti.
— No, tuleeko mitään? Todista osaamisesi!
— Esimerkiksi... esimerkiksi... esimerkiksi... Vaka vanha Väinämöinen...
— Jahah, entä sitten?
— Vaka vanha Väinämöinen...
— Siinäkö kaikki?
— Kun ajattelee, niin kyllä Väinämöinen todella on monumenttaalinen.
— Vai niin. Mutta sinunhan piti lausua joku kohta Kalevalasta. »Vaka vanha Väinämöinen», siinäkö onkin kaikki tietosi!
— Äh, tietysti minä... mitä sinä .. aina näitä pakkasia vain riittää. No hyvästi vaan. On tässä vähän kiireitä menoja. Kylmää on jaa, kylmää. Terve.
— Kylmää on jaa. Kylmempää kuin Italiassa. Hei!
HIENOA PITÄÄ OLLA.
Toistaiseksi käsittämättömästä syystä oli liikemies Pienonen suvainnut kutsua m.m. ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläisen ja minut luokseen vierailulle.
Peseydyimme ja menimme.
— Päivää, sanoi Pienonen, ripustakaa palttoonne tuohon. Siihen kai vielä mahtuu, vaikka siinä on niin paljon suuria, kallishintaisia turkkeja. On täytynyt vähän varustautua talven varalle. Tuo rouvani hieno turkki on maksanut 35,000 markkaa. Itselläni on vain 30,000:n. Huono aika. Parempienkin ihmisten täytyy kiristää lompakkoaan.
— Käykää sisään salongiin, sanoi Pienonen. Muutkin vieraat ovat siellä. Siirryimme sinne buduaarista. Minä pyytäisin, että herrat pyyhkisivät jalkansa, meidän salongin persialainen brysselimatto on niin arka.
— Se on maksanut 10,000 markkaa, sanoi Pienonen.
Niemeläinen ja minä emme sanoneet mitään.
Keskustelua salongissa hoitivat herra ja rouva Pienonen.
Vieraat olivat olevinaan ihastuneita ja sanoivat: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!
— Meillä on vain kuuden huoneen huoneisto, sanoi herra Pienonen, meillä olisi kyllä varaa ostaa suurempikin osakehuoneisto, mutta suuret huoneistot eivät nykyään ole muodissa. Täytyy tyytyä ja elää vaatimattomasti. Vaikka mitäpä joku satatuhat sinne tai tänne merkitsisi!
— Joka huoneessa on tyyli, sanoi rouva Pienonen, arkkitehti Hittonen on piirustanut tyylin joka huonetta varten.
— Sai siitä 10,000 markkaa, sanoi herra Pienonen.
— Tämä huone on antiikkista marokkoa, sanoi rouva Pienonen, mutta olkaa hyvät ja ottakaa mokkakahvia kiinalaisista kupeista hopeatarjottimelta ja Fazerin kaakkua. Minä en voisi juoda kahvia ilman Fazerin kaakkua.
— Ja tässä olisi herroille sikareja, sanoi herra Pienonen, niiden pitäisi olla hyviä, ne ovat maksaneet 10 markkaa kappale.
— Tuo tuossa on Edelfeltin taulu, sanoi rva, minä pidän Edelfeltin tauluista, niissä on usein niin komeat kehykset. Tämä on maksanut 7,000 markkaa. Me harrastamme paljon taidetta ja kirjallisuutta.
— Meidän kaikki kirjat ovat loistoteoksia, sanoi hra Pienonen, minä en viitsi lukea kirjoja, joissa ei ole kuvia. Minusta, kun kirjailija on hyvä kirjailija, niin sillä on kirjassaan kuvia. Kuvat tekevät kertomuksen paljon paremmaksi.
— Mieheni on nyt kerta kaikkiaan semmoinen filosoofi, sanoi rva. Ne ovat kovasti kalliita tuollaiset loistoteokset. Tuokin nahkakantinen on maksanut 800 markkaa. Ajatelkaas, ja tämä briljanttisormus minun oikeassa kädessäni ei ole maksanut kuin 3,000 markkaa!
— Kuule, sanoi Niemeläinen yhtäkkiä minulle niin äänekkäästi, että kaikki pelästyivät ja jäivät ällistyneinä suu auki tuijottamaan. Kuule, mitä sinun 5 markan kellosi on? Minun 7 markan kelloni on taas pantissa!
— Niinhän minunkin on vielä, minä vasta huomenna otan sen ulos samalla kuin 150 markan talvipalttoonikin.
— Kyllä meidän jokatapauksessa nyt jo täytyy lähteä kotiin illalliselle. Siellähän on vielä kaapissa ne kaksi 50 pennin herkkusilakkaa, sanoi Niemeläinen. Ne pian kellastuvat vielä enemmän.
— Tosiaankin, sanoin minä, ja meidän likaisenharmaa rotuvillakoiramme Jussi, jonka olemme ostaneet 75 pennillä, alkaa ehkä jo käydä levottomaksi. Se ei ole oikein filosoofinen.
— Hyvästi vaan, sanoi Niemeläinen, ja tervetuloa käymään meilläkin meidän hienossa 1 huoneen huoneistossa ja istumaan sen tyylikkäillä kahdella tuolilla, jotka uutena ovat maksaneet 2 markkaa kpl. Se oli silloin halvempana aikana.
— Hyvästi ja tervetuloa, sanoin minä, mutta ilmoittakaa hyvissä ajoin tulostanne, että tiedämme lainata 3 markkaa hienoa kahvileipää varten ja naapurista kupit. Meidän omissa kallisarvoisissa kupeissamme ei ole korvia.
Muut eivät puhuneet mitään. Kaikki tuijottivat meihin suu auki, eikä kukaan sanonut edes: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!
PIIRONKI.
Piironki on hyödyllinen huonekalu. Sitäpaitsi se on huonoa suomea. Lipasto on hyvää suomea, mutta ainoastaan n. 375 suomalaista tietää mitä lipasto merkitsee. Jokainen suomalainen sitävastoin tietää, mikä on piironki.
Sanomme siis piironkia piirongiksi, vaikka hyvän suomen vaatijat tämän johdosta heittävätkin meitä pienillä ja isoilla kivillä.
Ystävälläni ja huonetoverillani Kalle Niemeläisellä ja minulla on vaatimattomassa huoneessamme kokoonkäännettävän nojatuolin, päästävedettävän rautasängyn, uloskannettavan pukkisängyn y.m. lykättävien ja vedettävien, viimeisillään olevien ja jo kokonaan hajonneiden huonekalujen lisäksi piironki, jossa on ulosvedettävät laatikot, jotka eivät mene takaisin sisään muuten kuin lyömällä isolla nuijalla tai kirveellä, ja koska meillä ei ole nuijaa eikä kirvestä, niin me emme koskaan uskalla vetää piirongin laatikoita auki. Vetoa huoneessamme kyllä on ilmankin. Ikkunavetoa ja lattiavetoa ja seinävetoa ja nurkkavetoa. Ainoa paikka, missä ei ole vetoa, on uuni, silloin kun siihen olisi viritettävä valkea.
Piironki meillä on sitä varten, että tietäisimme, mihin kauluksennappimme ovat menneet silloin kun ne putoavat Pudonnut kauluksennappi nimittäin aina menee piirongin alle, koska sitä on miltei mahdotonta saada sieltä pois. Ainoastaan hiirenreikä pystyy siinä suhteessa kilpailemaan piirongin kanssa. Ellei meillä olisi piironkia, niin luultavasti ostaisimme permantoomme hiirenreiän.
Kerran Niemeläisen ja minun oli määrä mennä vierailulle. Niemeläinen pudotti ainoan kauluksennappinsa.
— Jäädään siis kotiin, sanoin minä.
— Minä löydän näppini, sanoi Niemeläinen.
— Etkä löydä. Se meni piirongin alle ja sieltä et sitä saa.
— Saanpa, sanoi Niemeläinen ja heittäytyi vatsalleen ja alkoi kaivella piirongin alustaa.
Minä istuuduin lukemaan kirjaa, jonka nimeä en tässä katso voivani mainita, koska kirja oli erinomaisen hauska, mutta kuului valitettavasti huonompaan ajanvietekirjallisuuteen, joka olisi tyystin hävitettävä maan päältä.
Niemeläinen tuhisi ja ähisi ja niiskutti ja syljeskeli ikäänkuin höyryveturi olisi pyrkinyt piironkimme alle. Sitten hän suuttui ja alkoi käyttää pakanallista kieltä.
Mutta yhtäkkiä hän iloisesti hymähti.
— Hei vaan!
— Löytyikö nappi?
— Ei vielä.
Otaksuin, että etsimisen vaivat olivat saaneet hänet tilapäisesti vähän kaistapäiseksi, ja jatkoin lukemistani.
— Eläköön! sanoi hän hetken kuluttua.
Ja hetken kuluttua hän sanoi taas — eläköön!
Lopulta hän päästi niin valtavan ilohuudon, että keskeytin lukuni.
— Joko todella vihdoinkin löysit kauluksennappisi!
— En, sitä minä en ole löytänyt. Mutta minäpä olen löytänyt 2 raitiotielippua, tulitikkulaatikon, omenanpuolikkaan — se kyllä jo näyttää pian alkavan itää — 2 lyijykynää, kynäveitsen, 3 1/2 kampaa, harjan, parsinneulan, teelusikan, pientärahaa yhteensä 1 markka 25 penniä ja 25 Saksan pfennigiä, vähäisen kalakukkoa, avaimen, luun, piipunpuhdistajan, 4 imuketta ja puoli tusinaa luumunkiviä.
— Suurenmoista. Sinun kauluksennapillasipa oli hyvä onni, Annahan kun minä vuorostani pudotan sinne kauluksennappini. Jos senkin nappaustulokset ovat yhtä hyvät, niin me perustamme sekatavarakaupan. Ja hankimme lisää 3 piironkia ja monta tusinaa kauluksennappeja syötiksi. Mutta vieraisille emme enää kerkiä.
TAULU.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kannatamme hartaasti tunnuslausetta »taidetta koteihin».
Maailmassa yleensä vallitseva ahdinkotila on kuitenkin ulottanut taloudellisesti epäedulliset vaikutuksensa meihinkin siinä määrin, että uloslämpiävässä ja sisäänsavuavassa 1 huoneen ja 1 nykyajan mukavuuden sisältävässä huoneistossamme emme tähän mennessä ole voineet sitä toteuttaa. Seinillämme ei ole ollut muuta kuin seinäpaperit ja olemme olleet iloisia siitä, että edes nekin ovat vielä pääpiirteissään pysyneet.
Eräänä sumuisena syyspäivänä vihdoinkin ostimme velaksi taideteoksen. Se oli taulu. Leveys 75 senttimetriä, korkeus 40 senttimetriä. Taiteilija, joka sen oli maalannut, oli verrattain tunnettu — me tunsimme hänet jo kouluajoilta —, hinta oli verrattain kohtuullinen ja saisimme suorittaa sen vähitellen.
Taideteoksena taulu oli harvinaisen onnistunut, värejä oli käytetty mestarillisesti ja sommittelu ensiluokkainen. Niin vakuutti ainakin taiteilija itse, ja olihan hän toki asiantuntija jos kukaan. Ainakin parempi kuin me.
Niemeläinen ja minä olisimme mielellämme kysyneet, mitä taulu oikeastaan esitti, mutta emme rohjenneet näyttää tietämättömyyttämme, joten emme vielä tällä hetkellä tiedä, mitä taulu esitti. Niemeläinen tietenkin tiesi, että minä en tiennyt, mutta ei kuitenkaan rohjennut kysyä tiesinkö minä, sillä silloin minä olisin tietänyt, että hän ei tietänyt. Ja minä tietenkin tiesin, että Niemeläinen ei tiennyt, mutta en rohjennut kysyä liesikö hän, sillä silloin hän olisi varmasti tiennyt, että minä en tiennyt. Sen vuoksi emme ollenkaan puhuneet siitä asiasta.
Niemeläisen mentyä taiteilijan kanssa kahville aloin minä lyödä kolmituumaista naulaa oikeanpuoleiseen pitkään seinään taulua varten.
Naulan lyöminen kiviseinään vaatii paljon taitoa ja nauloja. Saadessani naulan lopultakin pysymään seinässä olin tehnyt litraa nauloja 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi ja renkaiksi, sekä seinään n. 1 neliömetrin verran isompia ja pienempiä reikiä. Lisäksi suuren joukon syntiä, puhumalla raakuuksia itselleni, nauloille, seinälle, vasaralle, taululle, taiteelle ylipäänsä ja likaisenharmaalle villakoirallemme Jussille, joka jännityksellä odotti, milloin putoaisin tuolilta, jotta se pääsisi puremaan.
Kun Niemeläinen tuli kotiin, riippui taulu seinällä ja oli kovasti taiteellisen näköinen.
— Vai niin, sanoi Niemeläinen, minkätähden sinä olet ripustanut taulun tuohon seinälle?
— Sentähden, että sen tarkoitus on seinällä riippuminen. Emme kai me ostaneet sitä kahvitarjottimeksi tai sängynpohjaksi!
— Se riippuu väärällä seinällä ja väärällä paikalla. Valo lankeaa siihen aivan nurinkurisesti. Eikä tauluja koskaan ripusteta noin korkealle. Me joudumme naurunalaisiksi, jos se saa riippua tuossa.
— Se riippuu siinä, missä se riippuu, mikäli se minusta riippuu!
— Ja mikäli se minusta riippuu, niin se ei ikinä riipu siinä, missä se nyt riippuu!
— Riippuupa!
— Ei riipu!
— Riippuu! — Jussi, sen pahuksen ilkiö, yritäppäs purra!
Siinä samassa taulu nauloineen putosi alas, säälimättömästi paljastaen sen peitossa olleen naulanreikäparven seinässä.
— Näetkös nyt, sanoi Niemeläinen, kohtalon sormikin osoittaa, että taulun paikka ei ole tuolla seinällä! Minäpä näytän, mihin taiteellinen maku ja aisti sen määrää!
Niemeläinen tarttui vasaraan, kiipesi tuolille ja alkoi lyödä vasemmanpuoleiseen pitkään seinään naulanreikiä ja nauloja, jotka menivät 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi j.n.e.
Minä jatkoin samanlaista toimintaa oikealla seinällä, lainattuani vasaran naapurista.
Varsinkin peukaloihin sattuvat harhaiskut kiihoittivat ennestään kiihtynyttä mielialaa siinä määrin, että parkkiintunut villakoiramme Jussikin alkoi pelätä pahinta ja pyysi päästä ulos.
Emme joutaneet kuulemaan sen pyyntöjä Vedämme hetkiseksi esiripun sen eteen, mitä siitä seurasi.
Avatessamme jälleen esiripun oli Niemeläinen saanut naulansa pysymään ja ripusti taulun siihen.
— Alas, sanoin minä. On taiteen pyhyyden loukkaamista, jos taulu saa riippua tuolla seinällä! Kuinka se voisi riippua vasemmanpuoleisella seinällä, kun valo lankeaa suoraan edestäpäin! Sitäpaitsi taulu ei ole edes keskellä seinää.
— Koeta saada naula menemään siihen paikkaan, missä on seinän keskipiste! Mitä sinä sitäpaitsi ymmärrät taiteesta!
— Minä olen lukenut taidehistoriaa. Minäpä tiedän, mikä on goottilainen ja romaani... romaanialainen tyyli!
— Mutta osaatko ratkaista korkeamman asteen yhtälöitä niinkuin minä!
— Eiväthän ne kuulu tähän asiaan!
— Kuuluuko sitten roomalainen tyyli tähän asiaan! Eivät sinua auta hatarat kirjatietosi, kun kuitenkin olet synnynnäistä taideaistia vailla!
— Sinullako sitä sitten on!
— Minulla on. On sen verran, että käsitän huoneemme muodostuvan tyylilliseksi skandaaliksi, jos taulu ripustetaan oikeanpuoleiselle seinälle!
— Mutta sinne se nyt ripustetaan kuin ripustetaankin, sanoin minä ja otin taulun alas Niemeläisen naulasta ja ripustin sen omaan naulaani.
— Ohoo, sanoi Niemeläinen ja sanoi paljon muutakin, jota ei tässä voi toistaa, ja otti taulun alas ja aikoi ripustaa sen takaisin omaan naulaansa, mutta minä ennätin ajoissa estämään tämän mielettömän aikeen. Taulu oli lujaa tekoa, sillä se kesti katkeamatta pitkän mutta kiivaan kissanhännänvedon.
— Jos taulu ripustetaan vasemmalle seinälle, sanoin minä, niin minä muutan tieheni ja saat itse maksaa koko huoneen vuokran ja taulun hinnan ja koiraveron ja kaikkityyni!
— Ja jos taulu ripustetaan oikealle seinälle, sanoi Niemeläinen, niin minä lähden. Etkö jaksa käsittää, että sen on oltava vasemmalla seinällä.
— Oikealla! Suoraan sanoen minusta oikeastaan on aivan yhdentekevää kummalla seinällä se riippuu, mutta oikea seinä on nyt kerta kaikkiaan muodostunut minulle kunnia-asiaksi, ja minä en peräydy, vaikka taulu ja henki menisi.
— Saman tekevää minustakin. Yhtä paljon valoa se saa kummallakin seinällä, mutta narri minä olen, jos lakkaan vaatimasta sitä vasemmalle seinälle!
Saadaksemme nukkua yömme rauhassa ja kerätäksemme uusia voimia riidan jatkamista varten, sijoitimme taulun toistaiseksi sohvan alle, missä siihen ei langennut valoa ollenkaan.
Seuraavana päivänä tuli taiteilija ja vei taulunsa pois.
— Ette te kuitenkaan koskaan kykene sen hintaa minulle suorittamaan, sanoi hän.
Ja siinä hän taisi olla oikeassa.
Mutta nyt me hyvin ymmärrämme, miten taiteen jalostavasta vaikutuksesta huolimatta suuressa julkisuudessa voi syntyä ankaria taideriitoja. Kun jo pikkuisen »taidetta koteihinkin» voi moista levottomuutta matkaansaattaa.
PELKKÄ KOUKKU
Oli verrattain onnistunut kesäiltapäivä.
Leivonen lauloi käyttäen tunnettua avonaista laulutapaansa ilman sanottavaa palleatukea, mutta mukiinmenevällä sointupuhtaudella, jota kurkunpään ahtauden aiheuttama ylärekisterin ala-sointujen takakireys ei pahoin päässyt häiritsemään.
Mustapartainen mies kulki onkivapa toisessa kainalossa ja toinen kainalo tyhjänä laivalaiturille, missä ennestään viisi huomattavaa, paikkakunnan kesävieraitten joukkoon kuuluvaa herrasmiestä istui onkimassa kaloja. Ei mitään määrätynlaisia kaloja vaan kaloja ylipäänsä. Mitä kaloja tahansa.
Mustapartainen mies sijoittautui muitten joukkoon laiturille, sopivan onkimatkan päähän, avasi siiman kierteestä ja heitti koukun mereen, ilman matoa.
Viisi herrasmiestä katsahti hämmästyneinä toisiinsa ja vielä hämmästyneempinä mustapartaiseen mieheen.
Ongittiin. Istuttiin ja odotettiin. Kohot eivät liikkuneet.
Mustapartainen mies onki, istui, odotti. Koho ei liikkunut.
— Kuulkaa, sanoi lopulta muuan herrasmies huonosti salatulla vahingonilolla mustapartaiselle miehelle, — olette unohtanut madon!
— Minäkö?
— Niin, olette unohtanut madon.
— Minkä madon? Ei minulla ole mitään raatoa.
— Miksi teillä ei ole matoa?