Part 3
Sitten keskusteltiin huonoista tuloista ja muista maailman menoista, ja pappi katsoi 191:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että jahah, täytyykin jo kohta mennä, jolloin hra ja rva Jakari hätääntyneinä ryhtyivät neuvottelemaan hänen kanssaan ja pyysivät vielä vähän odottamaan, ja joku vieraista kysyi, että ovatkohan talossa vesijohdot rikki vai miksi se kastaminen viipyy, kun se jo oli viipynyt 3 tuntia.
Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera. Ja herra Jakari pyysi anteeksi, että kastetoimitus viipyy, mutta sitä ennen odotettiin saapuvaksi muuatta tärkeätä sähkösanomaa, joka koski lapsen nimeä.
Pappi katsoi 268:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että alkaa jo olla niin kiire muuanne, että tuskinpa nytkään enää kerkiää muuta kuin hätäkasteen.
Onneksi siinä samassa jo saapuikin sähkösanoma. Herra Jakari avasi sen vapisevin käsin ja vaipui senjälkeen sanattomana istumaan tuolille, jolla jo ennestään istui muuan ristiäisvieras.
— No, sanoi rva Jakari jännittyneenä, mitä siinä on? Etkö osaa lukea? Ah, siinä on tietysti Tellervo Ainikki!
— Ei, sanoi herra Jakari raukeasti hymyillen, siinä on, että: Lapsen nimeksi He... He...
— No!
— Heikki Paavali.
— Voi, sähkötitkö sinä onneton, että ⁵e on poika!
— En, minä... niin, minä en muistaakseni maininnut mitään laadusta. Sanoin vain, että on, ja että mikä nimeksi!
— No, sanoi pappi ja katsoi kelloasi 358:nnen kerran. Mikä nimeksi?
Herra Jakari veti papin syrjään ja sanoi Lea Elisabeth, ja rouva Jakari veti papin toiseen syrjään ja sanoi Tellervo Ainikki, ja lopulta he alkoivat selvittää asiaa yhdessä, jolloin pappi sanoi että jaa — — ehkä on paras, että jatkamme ensi maanantaina — ja meni tiehensä.
— Ääää... äää... äää... äää... huusi Heikki Paavali Lea Elisabeth Tellervo Ainikki.
EI KOSKAAN.
I kuvaelma.
_Karjanen_: Minulla on vakinainen virka kaupungin palveluksessa. Oma osakehuoneisto. Olen raitis, vaikka on kieltolaki. Tahdotteko tulla vaimokseni?
_Lea_: Kyllähän — mutta kysykää ensin isältäni.
_Karjanen_: Isältänne?
_Lea_: Niin, minulla on isä.
_Karjanen_: Tietysti. Tiedän. Mutta miksi häneltä kysyttävä?
_Lea_: Olen luvannut, etten mene naimisiin ilman hänen suostumustaan.
_Karjanen_: Jahah. Milloin sopisi käydä?
_Lea_: Huomenna. Osoite...
_Karjanen_: Kulmakatu 27, porras C, kolmas kerros, asunto 14.
_Lea_: Kuinka sen tiedätte?
_Karjanen_: Sattumalta.
II kuvaelma.
_Lea_: Isä, tänne tulee tänään eräs hra Karjanen.
_Isä_: Karjanen!
_Lea_: Hänellä olisi tavattoman tärkeätä asiaa.
_Isä_: Tottakai, tottakai! Lähdenpä äkkiä tieheni!
_Lea_: Älä... mikä sinun on?
_Isä_: Hyvästi, hyvästi! Sano, että olen matkoilla. Maaseudulla. Tulen kotiin vasta yöllä. (Kiireesti ulos.)
_Lea_: Isä! Isä!
III kuvaelma.
(Seuraavana päivänä.)
_Karjanen_: Onko isäsi tänään kotona?
_Lea_ (varmasti). Hän tulee päivälliselle näihin' aikoihin.
_Isä_ (tulee eteiseen).
_Lea_: Isä, täällä on nyt herra Karjanen. Hän
_Isä_: Karjanen! (Häviää nopeasti ulos.)
IV kuvaelma.
(Seuraavana päivänä.)
_Karjanen_ (soittaa ovikelloa).
_Isä_ (avaa): Ai, helkkari!
_Karjanen_: Minä vain pyytäisin kysyä...
_Isä_: Tulkaa huomenna! Tulkaa kaikin mokomin vasta huomenna! Tänään ei mitenkään sovi! (Paiskaa oven kiinni.)
V kuvaelma.
(Seuraavana päivänä.)
_Lea_: Isä, miksi et tahdo tavata herra Karjasta? Se olisi niin tärkeätä. Hän tahtoisi...
_Isä_: Minä tiedän, minä tiedän! (Ovikello soi.)
_Lea_ (menee avaamaan).
_Karjanen_: Päivää. Onko isäsi nyt kotona?
_Lea_: On. Sisään. (Astuvat sisään.)
_Karjanen_: Missä... missä...?
_Lea_: Hyvänen aika, mihin isä on kadonnut!
_Karjanen_: Ikkuna auki. Paennut sitä tietä.
_Lea_: Mitä tämä merkitsee? Tässä on jotakin salaperäistä.
_Karjanen_: Rakas Lea, minä pelkään ja aavistan, että toivoni raukeaa tyhjiin.
_Lea_: Taivaan tähden! Miksi?
_Karjanen_: Minä olen kaupungin veronkantomies. _Minä en koskaan saa tavata isääsi_.
PESSIMISTI.
— Toivotonta, sanoi Pessimisti tylsästi tuijottaen likaisenharmaaseen villakoiraani Jussiin, joka silmä kovana harjoitti ajometsästystä omassa turkissaan.
— Ei ollenkaan toivotonta, sanoin minä, se on nokkela koira ja sillä on kokemusta.
— En tarkoittanut luontokappaletta, sanoi pessimisti sivellen raskaasti kädellään 40-vuotiaita harmaantuneita hiuksiaan, — tarkoitan elämää ylipäänsä. Se on niin lohdutonta. Kansamme on rikkinäinen ja ihanteeton. Vain itsekkyyttä, alhaisia pyyteitä, vihaa ja yhteisestä hyvästä piittaamattomuutta kaikkialla.
— Mies parka, oletko koettanut lukea sanomalehtiä? Luulen, että se virkistäisi.
— Sanomalehtiä! Se vielä puuttuisi! Jos sen olisin tehnyt, niin en kai tällä hetkellä istuisi täällä vaan kiipeilisin pitkin jonkin eristetyn kopin seiniä ja puhuisin pehmoisia.
— Turhaa varovaisuutta, niitä puhut nyt jo. Ei, jos olet toivoton kansamme suhteen, niin lue sanomalehtiä. Mutta lue taidolla ja valikoiden. Lue kaikkien puolueitten sanomalehtiä. Lue, mitä jokainen puolue kertoo itsestään ja päämääristään. Saat silloin kuvan koko kansasta, sillä puolueet muodostavat kansan. Mutta mitä vakavimmin varoitan sinua lukemasta, mitä asianomaisten puolueitten sanomalehdet kirjoittavat muista puolueista. Jos tarkoin seuraat neuvoani, niin maailmankatsomuksesi on kirkastuva ja kevätaurinko on paistava murheellisen sielusi harmauteen.
Hän ravisti surumielisesti päätään ja meni.
Parin päivän perästä hän palasi muuttuneena miehenä. Hänen silmälasinsa loistivat ilosta ja hänen ryhtinsä oli nuorentunut.
— No? kysyin minä.
— Kiitos, sanoi hän, tuhannen kiitosta! Olen jälleen saanut takaisin menetetyn uskoni kansaamme. Tämähän on ihannekansa! Kaikilla sen puolueilla on korkeat, ihanteelliset päämäärät. Kaikilla on ylevä, epäitsekäs ohjelma. Kaikki vakuuttavat ajavansa kansan ja isänmaan parasta, kaikilla on omat keinonsa lähimmäisensä onnellistuttamiseksi, kaikki puhuvat rauhasta ja kehityksestä kohti yhä parempaa tulevaisuutta. Jokainen puolue on oikeassa, jokaisen puolueen jäsenet ovat jaloja, kyvykkäitä, kaikkien hyvää tarkoittavia, viisasta, joskin muitten puolelta väärinymmärrystä osakseen saanutta väkeä. Kaikki ovat oikeassa ja ajavat vain oikeata asiaa. Ihannekansa, valiokansa! Olen ylpeä, onnellinen ja iloinen saadessani olla sen jäsen.
Viikon kuluttua sain häneltä kirjeen:
»... Hyvästi, kirottu roisto! Tietysti olet roisto, niinkuin minä ja kaikki muut tämän matalamielisen, kavalan, itsekkään, voiton- ja verenhimoisen kansan jäsenet. Lähden pois, luultavasti Grönlantiin. Napameren rannalla kaivan luolan jäähän ja siellä syön raakaa kalaa yksin, yksin, yksin, kaukana inhoittavista ihmisistä, juonittelijoista, salaliittojen hautojista, myrkyttäjistä, riistäjistä, tyhmeliineistä, isänmaansa turmioon syöksijöistä, lapamadoista, jotka kalvavat itsenäisyytemme elinjuuria! Pois tästä hyllyvästä mädätyksen suosta... myrkylliset höyryt tukahduttavat... häpeätä... vihaa... sulkekaa puoti... viimeinen ostaja menee tunkiolle... roskaa... huuliharppu...»
Pessimisti parka! Hän onneton oli sittenkin unohtanut varoitukseni ja oli mennyt lukemaan, mitä eri puolueitten sanomalehdet kirjoittivat toisista puolueista!
HAMLET.
4-näytöksinen murhenäytelmä.
Henkilöt:
_Hamlet_, Tanskan prinssi. _Ophelia_. _Horatio_, Hamletin ystävä. _Haamu_. _Tuntematon_.
I näytös.
_Hamlet_: Olla vai eikö olla, kas siinä kysymys.
_Horatio_: Hamlet, siellä on muuan haamu, joka pyytää saada tavata sinua. Mene!
_Hamlet_: Mennä vai eikö mennä? Mennä vai...
_Haamu_ (tulee): Paras, että minä tulen tänne. Päivää, poikani Hamlet!
_Hamlet_: Mitä, olet siis entinen isäni! Oi haamu! Ah isävainaja!
_Haamu_: Poikani, kostoa tulin vaatimaan, Setäsi, nykyinen kuningas, minut murhasi saadakseen vaimokseen äitisi. Kostoa hänelle! Vanno kustavasi!
_Hamlet_: Kostaa vai eikö kostaa... Vannoa vai eikö vannoa...
II näytös.
_Ophelia_: Hamlet, vieläkö rakastat minua, nuoruudenlemmittyäsi?
_Hamlet_: Rakastaa vai eikö rakastaa, kas siinä kysymys. Jos ei niin ei, mutta jos, niin jos. Jos rakastan, niin voi olla, että se ei ole rakkautta, ja jos en rakasta, niin voi olla, että se on rakkautta. Jos on. Mutta jos ei, niin ei. Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on, jos on. Tahi ei.
_Ophelia_: Hamlet, Hamlet, eikö sinusta koskaan saa selkoa!
_Hamlet_: Mene luostariin, Ophelia, odottamaan, kunnes olen päässyt tunteestani selville. Mene luostariin! Mene pian!
_Ophelia_: Hamlet!
_Hamlet_: Siis palatakseni kysymykseen onko on on, ja eikö ei ei...
_Ophelia_: Oi, minä tulen hulluksi! (Tulee hulluksi.) Orvokki istui saavin reunalla ja lauloi sinipunaisen silkkilangan karvaisia käpäliä ristiin. Oi oi pieni kalansilmä, älä haukottele, katso, minulla on morsiusseppele varpaissani ja sun liirum sun laarum sun tuulia tei, loiskis! (Hyppää järveen.)
_Hamlet_: Auttaa vai eikö auttaa? Jos auttaa, niin onko apu apu, kun siitä ei kuitenkaan ole apua? Vai olisiko apu apu silloinkin, kun apu on avuton avussa? Tai toisin sanoen: onko apu aina apu, vaikka apu ei olekaan apu?
_Ophelia_ (hukkuu).
_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!
III näytös.
_Hamlet_ (kuninkaan oven ulkopuolella): Kostaa vai eikö kostaa? Avatako ovi vai eikö avata? Aukeneeko ovi sisäänpäin vai ulospäin? Onko minun ovea työnnettävä vai vedettävä? Jos vedän, niin ovea tietysti olisikin ollut työnnettävä, ja jos työnnän, niin ovea olisikin ollut vedettävä, ja olen silloin työntänyt hukkaan. Ja elämän kalliita hetkiä ei pidä hukkaan kuluttaa. Ei hukkaan! Mitä minun siis olisi tehtävä, jotta en vetäisi hukkaan tai työntäisi hukkaan? Ovi aukeaa kuitenkin aina päinvastaiseen suuntaan kuin mihin sitä ensin yrittää avata, päinvastoin kuin sen luulee aukeavan. Mutta jospa siis koetan luulla päinvastoin kuin luulen ja sitten avaan oven siten kuin luulen luulevani olevan päinvastaisen luulon luuloni luulosta! Mutta mikä luulo on oikea luulo? Luulo luulosta, vai luuloko, että luulo luulosta on harhaluulo ja oikea luulo luulosta on luulon luulon vastaluulon luuloteltu luulo. Luulenpa, että luultavasti poistun, luulon salaisuudet ensin selvittääkseni. Siis kysymys on nyt: poistua vai eikö poistua?
_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!
_Hamlet_: Kuka olette?
_Tuntematon_: Suomalainen valtion komitean puheenjohtaja tutustumassa komiteatoimintaan ulkomailla.
_Hamlet_: Tanskanmaassa on jotakin mätää. Onko meillä valtion komiteojakin?
_Tuntematon_: Epäilemättä.
_Hamlet_: Mitä te niistä tahdotte? Vai ettekö tahdo?
_Tuntematon_: Katsokaas, minun komiteani on asetettu pohtimaan erästä tärkeätä yhteiskunnallista kysymystä. Valtionkomitean perusolemukseen kuuluu, että se ei koskaan saa sille jätettyjä kysymyksiä ratkaistuksi vaan pohtii niitä ikuisesti. Nyt uhkaa kuitenkin käydä niin hullusti, että komiteamme väkisinkin saa työnsä loppuun. Sehän olisi ennenkuulumatonta. Skandaali! — Teidän kuninkaallinen korkeutenne, olen ihastuksella seurannut toimianne. Tulkaa Suomeen, ottakaa ulkomaalaisena asiantuntijana osaa komiteamme töihin! Silloin voimme nukkua rauhassa tietäen, että ikuisesti saamme odottaa komiteamme työn päättymistä ja asian ratkaisua. Komiteamme maine komiteana on silloin pelastettu.
_Hamlet_: Siis tulla vai eikö tulla? Vastaan viikon kuluttua. Hätätilassa heitän kruunua ja klaavaa.
IV näytös.
_Hamlet_ (Tuntemattomalle): Lähden mukanasi. Tuli klaava. Kruunua en tässä maassa muutenkaan näytä saavan niin kauan kuin setäni elää. Ja se taas riippuu kysymyksestä: kostaa vai eikö kostaa, jota en ole ratkaissut. Ratkaista vai eikö ratkaista.
_Tuntematon_: Tulkaa siis, prinssi Hamlet.
_Horatio_: Haa, Hamlet, salaako jätät maasi! Jätät kostamatta isäsi murhan! Petät vallankeikauksellisten kalliin asian! Et poistu täältä! (Vetää miekkansa.)
_Hamlet_: Taistella vai eikö, vetää miekkansa vai eikö...
_Horatio_ (lävistää Hamletin miekallaan): Siis kuole!
_Hamlet_: Kuolla vai eikö kuolla? (Kuolee.)
AINOA KIRJA.
Oli yö.
Kelmeä 1/2-kuu paistoi silloin tällöin myrskyn repelemien pilvien lomitse. Mitään muuta paistamista ei ollut havaittavissa. Kaupunki nukkui.
Mustapartainen mies yksin oli valveilla, hän oli paraikaa menossa erään varakkaan tuttavansa luokse.
Koska tuttava asui kolmannessa kerroksessa, oli mustapartaisella miehellä mukanaan tikapuut. Sitäpaitsi hänellä oli kimppu vääriä avaimia, salalyhty, sorkkarauta, 3 toistaiseksi tyhjää säkkiä ja työntökärryt.
Mustapartainen mies avasi rikkaan tuttavansa työhuoneen ikkunan erinäisillä taitavilla tempuilla joita varovaisuuden vuoksi emme ryhdy tässä yksityiskohtaisesti kuvailemaan, ja kiipesi sisään.
Salalyhtynsä valossa hän löysi kirjakaapin, jonka suuret lasiovet helposti aukenivat hänen väärillä avaimillaan, sillä ne eivät olleet lukitut.
Mustapartainen mies pisti säkkiinsä Maailman Historian — tunnetun historiallisen loistoteoksen — 6 osaa, Eino Leinon Dante-suomennoksen, Kiven 7 veljeksen nahkakantisen, kuvitetun korupainoksen, Maapallon, Suomen Ryijyt ja — erehdyksestä — vanhan osoitekalenterin, sekä vielä Tietosanakirjan 5 ensimmäistä osaa, teoksen loppuosat täytyi jättää toiseen säkkiin.
Mustapartainen mies kantoi täten jo aika raskaan säkin ulos ikkunasta, alas tikapuita työntökärryille.
Sitten hän palasi täyttämään toista säkkiään.
Hän oli tuskin ennättänyt pistää säkkiin Tietosanakirjan loppunidokset ja Kiannon teokset, 5 osaa, kun niitten omistaja äkkiä ilmestyi huoneeseen mukanaan puhelimitse paikalle kutsuttu järjestyksenvalvoja.
— Hyvää yötä, sanoi mustapartainen mies kohteliaasti kumartaen.
— 'Mitä te täällä teette! huusi rikas tuttava.
— Tulin vain lainaamaan muutamia kirjoja, sanoi mustapartainen mies. Tuon ne takaisin heti luettuani.
— Siitä teidän ei tarvitse huolehtia. Tämä konstaapeli kyllä toimittaa ne takaisin ennenkuin olette alkanutkaan niitä lukea. Sitten hän vie teidät mennessään.
— Teilläpä on harvinainen ja ainoalaatuinen tapa kohdella tuttavianne, sanoi mustapartainen mies.
— Tuttaviani! Pyydän ilmoittaa, etten enää millään mokomin lue teitä tuttavieni joukkoon!
Viikkoa myöhemmin mustapartainen mies oli oikeudessa vastaamassa ent. tuttavansa luokse tekemästään vierailusta. Häntä syytettiin törkeästä murtovarkaudesta.
— Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne? kysyi tuomari.
— On, sanoi mustapartainen mies. Minut on vangittu syyttömästi. Tahdoin vain tuttavaltani lainata muutamia kirjoja luettavakseni. Olisi oikeastaan hauskaa kuulla, mitä teillä itsellänne on sanottavana puolustukseksenne.
— Hah hah hah, sanoi tuomari.
— Kuulkaahan, herra tuomari, ennenkuin jatkatte nauramistanne, joka pidentää ikäänne, pyytäisin kysyä, oletteko joskus lainannut kirjoja ystävillenne?
— Olen, mutta se ei kuulu asiaan.
— Kuuluu tavattomasti. Oletteko saanut kirjanne takaisin?
— No, hm, en tosiaankaan, sanoi tuomari hieman surumielisesti.
— He ovat siis varastaneet!
— No no, ei sentään, he ovat ensin pyytäneet lupaa lainaamiseen.
— Niin. Minullakin oli aikoinaan suuri kirjasto. Minulla oli myös ystäviä, jotka pyysivät lupaa lainata siitä kirjoja ja pyhästi lupasivat tuoda ne heti luettuaan takaisin. He veivät koko kirjastoni, jota en ole sen jälkeen nähnyt. 10 vuoteen ei minulla enää ole ollut kirjastoa. Ainoatakaan kirjaa en enää ystävieni pelosta ole uskaltanut ostaa.
— Laina on laina.
— Varkaus on varkaus. He ovat sen vain peittäneet toisella rikoksella, petoksella. He ovat valheellisesti pettäneet minua uskottelemalla, että he muka tuovat kirjani takaisin. Ja kuitenkin he kulkevat vapaina. Minä puolestani tahdoin menetellä hienotunteisesti. Koetin lainata tuttavaltani erinäisiä kirjoja hänen tietämättään, jotta minun ei tarvitsisi kertoa tuovani ne heti takaisin. Siten en olisi tuottanut hänelle mitään pettymyksiä, vaikka olisinkin unohtanut tuoda kirjat takaisin. Tahdoin vain lainata kirjoja tavallista valheellista lainaustapaa hienotunteisemmalla tavalla.
— Hm, sanoi tuomari.
Hetken kuluttua julistettiin tuomio, jonka nojalla mustapartainen mies tuomittiin kaikesta huolimatta istumaan ja sen lisäksi menettämään kansalaisluottamuksensa erääksi ajaksi.
— Oletteko tyytyväinen tuomioonne? kysyi korkea oikeus.
— Tuleeko siitä merkintä papinkirjaan? kysyi mustapartainen.
— Tulee varmasti.
— Siinä tapauksessa olen tyytyväinen.
— Miksi juuri sentähden?
— Vapaaksipäästyäni ensi töikseni hankin itselleni papinkirjani. Siinä vihdoinkin tulee olemaan ainoa kirja, jonka saan pitää ja jota tuttavani eivät lainaa. Uskon, että se heille ei kelpaa.
MATEITA METSÄSTÄMÄSSÄ.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.
Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.
Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita parhaiten oli saatavissa.
Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle, lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.
Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£ järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi- ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.
Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin aina livistivät tiehensä.
— Made! huusi Niemeläinen.
— Lyö, sanoin minä, lyö pian!
— Tule tänne, sanoi Niemeläinen, täällä on vähän epäselvää!
— No mikä nyt on epäselvää? kysyin minä ja menin varovasti Niemeläisen luo.
— Näetkös, sanoi hän.
— Näen. Siinä on kaksi isoa madetta melkein vierekkäin. Miksi et lyö? Vai lyönkö minä?
— Seis, älä millään mokomin lyö! Näetkö, ne ovat aivan yhtä pitkät. Ja jää on niin himmeätä ja heijastaa sekavasti kuin sopimaton silmälasinlasi. Luulen varmasti, että siinä on vain yksi ainoa made, mutta että se näkyy jään lävitse kaksinkertaisena.
— Näkyköön kaksinkertaisena, lyödään kirveellä päähän, se tekee asian yksinkertaiseksi!
— Niin, mutta, jos made heijastuu jään läpi kaksinkertaisena, niin kumpaa madetta minun on lyötävä? Ja mihin päähän? Kummankin mateen kumpainenkin pää näyttää yhtä paksulta. Siis yhteensä siinä nyt on neljä päätä, ja minun on valittava, mihin päähän minun on iskettävä kirveellä. Onnistumisen mahdollisuus on hyvin pieni. Olen varma siitä, että jos huonolla onnellani isken, niin lyönti sattuu johonkin niistä kolmesta väärästä päästä: vale-mateen päähän, vale-mateen häntäpäähän tai oikean mateen häntäpäähän. Kuinka voin niin monen pään joukossa osua siihen yhteen ainoaan oikeaan päähän, oikean mateen oikeaan päähän, mikäli isku ylimalkaan lainkaan osuu?
— Jos vielä kauemmin filosofoit, niin kaikki neljä päätä häviävät tiehensä eikä jäljelle jää edes vähäisintäkään mahdollisuutta. Lyökäämme kumpikin omaa kalaamme, niin kolmeen väärään päähän iskemisen mahdollisuus vähenee kahdeksi.
— Oikein, sanoi Niemeläinen, lyö sinä vasemmanpuoleista kalaa siihen päähän, jota luulet sen oikeaksi pääksi, minä lyön oikeanpuoleista kalaa siihen päähän, jota luulen sen oikeaksi pääksi.
— Yks... kaks... kol...
Iskimme kirveemme yhteen, niin että kirkkaat kipinät sinkoilivat. Kauhistuneet mateet uivat kiireesti tiehensä kumpikin eri taholle — niitä oli siis sittenkin ollut kaksi todellista madetta!
— Pahusko sinun käski yrittää lyödä minun kalaani! ärjäisi Niemeläinen, sinunhan piti lyödä vasemmanpuoleista kalaa!
— Niinhän minä löinkin, ja sinun piti lyödä oikeanpuoleista kalaa, mutta tuppauduitpas lyömään minun kalaani!
— Oikeanpuoleistahan minä löinkin!
— Etpäs, kun vasemmanpuoleista!
— Oikean!
— Vasemman!
— Niin, sieltäpäin katsoen!
— Tietysti täältäpäin!
— Mutta minä löin oikeanpuoleista kalaa täältäpäin katsoen. Ja se oli siis sama kala. Mikset sitten sanonut, mistäpäin katsoen minkäkinpuoieista kalaa oli lyötävä! Siinäpä se!
— Siinäpä se, katso minkälainen kolo minun kirveeni terään tuli!
— Kiitä lykkyäsi, ettei tullut koloa omaan päähäsi... unohdimme vielä kaksi todellista, kovaa päätä kokonaan pois niistä päälaskuista!
Kolot kirveenterissä olivat ainoat tulokset, mitä koko mateenmetsästysretkellä saimme. Ne kipinätkin lensivät hukkaan, mutta lentäkööt.
JUHANNUSKOKOLLA.
1-näytöksinen seuranäytelmä.
Henkilöt:
_Lompakan isäntä_. _Helmi_, hänen tyttärensä. _Kalle_, rikkaan talon poika. _Ville_, köyhä nuorukainen. _Kylän nuorisoa_.
Näyttämö: Kokkokallio. Keskellä sytyttämään kokko.
Helmi ja Ville (istuvat kivellä).
_Ville_: Kuuletko kuinka kauniisti hanuria soitetaan tuolla saaressa?
_Helmi_: En.
_Ville_: En minäkään. (5 metrin pituinen hiljaisuus.)
_Helmi_: No?
_Ville_: Mitä no?
_Helmi_: Voisit jo sanoa.
_Ville_: Mitä niin?
_Helmi_: Että rakastat minua. Olen sitä odottanut jo 4 vuotta.
_Ville_: En uskalla. 2 veroäyrin mies. Sinä sitävastoin olet rikkaan rusthollarin tytär.
_Lompakan isäntä_ (tulee): Mitä sinä uskallat! Vai tyttäreni seurassa! Ulos!
_Ville_: Mi... minähän olen ulkona.
_Lompakka_: No alas tältä kalliolta sitten!
_Ville_ (menee).
_Lompakka_: Rikkaan talon tytär ei katsele köyhiä. Kalle on otettava.
_Helmi_: Kalle on huono mies. Tahtoo rikkauksiasi.
_Lompakka_: Hah hah, ja köyhä Ville ei niistä muka välitä! Tuolla tulee Kalle. Meidän kesken asia on jo sovittu. (Menee.)
_Helmi_: Minäpä keksin jutun, jolla Kallea koetellaan!
_Kalle_: Heijuu juhannusta! Mennäänkös kuulutuksille?
_Helmi_: Mennään, Kalle kulta, pian!
_Kalle_: Ohoh!
_Helmi_: Ja samalla voisit meille antaa parituhatta kuluihin. Meidän kai täytyy isän ja äidin ja muorin ja vaarin ja Ellin ja Miinan ja pikku Mikon kaikkityyni muuttaa teille asumaan jo vähän ennen häitä.
_Kalle_: Hä... hä... hä... hähä...
_Helmi_: Meiltä kun menee talo. Isä oli mennyt hulluihin takuisiin.
_Lompakka_ (tulee): No nuoret. Kaupat on tehty, vai mitä? Heh.
_Kalle_: Kyllä ne jää tekemättä! Meidän talosta ei tehdä vaivaistaloa! Hyvästi! Huutokauppaan tulen, mutta älkää luulko, että tytärtänne huudan! (Menee.)
_Lompakka_ (saa hengenahdistuksen): Rrr rrr hh!
_Ville_ (tulee): Kuulin Kallelta. Olkaa vaan iloinen, isäntä, kyllä minä otan Helmin.
_Lompakka_: Rrr... rrh!
_Ville_: Te, isäntä, voitte vallan hyvin muuttaa meidän saunaan. Taidatte mahtua sinne koko väki. Annetaan sinne ruuankin apua, minkä tarvitsette.
_Lompakka_: Rrr... lurjus...!
_Ville_: Älkää nyt ottako sitä niin raskaasti. Monet ne hyviltä päiviltään joutuvat vanhuudessaan huonommille.
_Lompakka_: Aa... — älä luule!... sinäpä vasta peto kotivävyksi! Vai talosta sinä minut ajaisit... rrr! Sinä köyhä rotta!
_Helmi_: Kuule, isä, minä selitän kaiken. Minä uskottelin heille, että meidän omaisuutemme oli mennyttä. Rikas Kalle silloin meidät hylkäsi. Mutta Ville köyhyydessäänkin tahtoi meitä auttaa.
_Lompakka_: Minä olen ollut sokea. Nyt silmäni avautuivat ja mieleni muuttui. Se muuttui 1 minuutissa. Ville, sinä kelpo mies!
_Ville_: Helmi, minä en vieläkään ole tullut kysyneeksi...
_Helmi_: Älä turhia. On asia jo ilmankin selvä!
_Lompakka_: Tulkaa onnellisiksi! Ja nyt sytytettäköön juhannuskokko ja iloittakoon ja laulettakoon.
_Nuoriso_ (sytyttää kokon sisällä olevan punaisen sähkölampun ja tanssii piiriä laulaen):
Tämä maa on niin viheriäinen, toi tyttö on kaunis...
(Jotta näytelmä päättyisi oikein hyvin, muodostaa nuoriso keskuudestaan vielä lisäksi 4—r onnellista paria.)