Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

VÄHEMMÄT EEPILLISET RUNOELMAT.

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. L. Söderström 1887.

Hauta Perhossa.

1.

Miss' on hauta, kohta sata vuotta Perhon salomailla pensastunut Unhoksissa ilman ansiottaan? Miss' on hauta? Älä kysy, vieras! Kussa kavetessaan lampi lenkoo Mäntynummen notkoon, siin' on paikka. Koivut siinä latvoineen jo heiluu, Missä niiden juurten alla kerran Hauta peitettiin, ei kenkään tiedä.

Runotar, sa Suomen sulo neito, Muistavampi ihmislasta, lausu: Kuuluisanko kuninkaan tuo hauta Kätkee, vai sen vertaisenko? Eipä Kuningasta, ei sen vertaistakaan Vanha *Haane* talonpoika tässä Lepää ja sen kuusi kelpo poikaa. -- Istu jyrkän rannan reunamalle; Niiden kauniin kohtalon ma kerron, Koska kaste kanervassa kiiltää, Harjun hongat päivän vielä kaihtaa.

Haane sukuaan ol' suomalainen; Talvi seitsenkymmenes jo hältä Perityssä talossaan ol' vierryt. Itse vanha, hän ol' nuoret poiat, Kaksoiset jo kolmet kasvatellut; Vanhin pari seitsentoista vuotta, Nuorin vasta viisitoista täytti. Sorjat, voimakkaat ol' poiat kaikki, Niinkuin virrat kevättulvillansa; Jos ol' joku muita uljahampi, Veipä varmaan voiton aimo *Tuomas*, Toisen kaksoisparin vanhee veljes. Hänpä, vaikka ryysyt yllään, loisti Niinkuin tähti pilvi-siekaleista; Vaikka hän ois minkä työnkin tehnyt, Hänt' ei kenkään vihata ois voinut. Vihaavan hänt' isä sentään näytti; Niinpä myöskin hänen veljiänsä. Heit' ei kohdellut kuin lapsiansa, Ei kuin vanhan päivän turvaajoita, Vaan kuin orjiaan, ja kurjemminkin, Niinkuin järjettömiä olennoita.

Näin ne eläneet ol' lapsest' asti, Ja jo joutui päivä, jona päätti Nuorin pari viisitoista vuotta. Kirkas aamu koitti metsän takaa, Hattaraa ei taivahalla nähty. Oljiltaanpa nousi veljesjoukko Iloissaan, kuin päivä ennustettu. Mutta tupaan isän luo, jok' yksin Siellä asui, arkeillaan ne lähti; Nuorimmatpa nöyrästi nyt astui Ees ja tarttui taaton käsiin lausuin: "Isä, suo nyt meidän ilotella, Joutilaina tänään veljinemme, Viisitoista vuotta täyttäneinä!"

Kolkkona kuin talvi äijä kuuli Lauseen, kipristellen kulmiansa Virkki: "Mikä tänään laiminlyödään Huomennakin laiminlyödyn jättää. Kyntämättä maat on, menkää kyntöön!" Vaiti vainiolle kaikki lähti, Veräjällä virkki Tuomas: "Veikot, Jos näin oikein isän silmiin, tänään Työmme maksaa kultaa; myydä voipi Joka hikihelmen kuusenneulaan. Tänään täytyy kovin ponnistella, Tuiman tarkastuksen tuopi ilta."

Tuomaan tuota käskiessä, kohta Kaikki auranterät peltoon painui. Päivän noususta sen laskuun asti Syömättä ja lepäämättä astui Kukin määrätyitä vakojansa. Vaan kun illan varjo pellon peitti, Yksi sarka vaan ol' kyntämättä.

Silloin sinne saapui myöskin vanhus, Huusi koolle poikansa ja alkoi: "Tosin työnne sujunut on teiltä, Vaan jos oltais ahkerammat oltu, Paremminkin sujunut se oisi. Kaikkia en rangaista ma saata, Yksi onkin muita syyllisempi, Hänpä edestään ja muiden eestä Rangaistakoon; kuopass' ahtahassa, Pirtin paksuin siltahirtten alla, Istua saa syypää suljettuna. Kolmen yön ja päivän vaihetusta Älköhön sen himmi silmä nähkö, Kolmen yön ja päivän virvoketta Älköhön sen kuiva kieli saako." Lausui näin ja läksi, suu ja silmät Täynnä kiukun tulta, mutt' ei sydän, Joll'ei pettäneet ne kyynelmarjat, Jotka, kun hän kääntyi, posken kastoi.

Yönpä helmaan hiljaa maa jo untui. Tuvassaan jo Haane ukko nukkui, Veljet pirtiss' olkivuotehellaan, Nukkumatta, vaikka nukkuvinaan; Toisiaan he torkkuviksi vartoi. Luullen toisten nukkuvan jo nousi Nuorin, *Jaakko*, vuoteeltaan ja läksi Tupaan isän luo ja lausui: "Isä, Minä rikoin; jouten juoksennellen Synnyinpäivänäni riemuttelin Huoleti ja unhotinpa kynnön. Rankaise mua yksin, ällös muita!" Vanha isä vastas: "syytäs myöten Huomenn' olet saapa rangaistukses." Jaakko lähti levollensa jälleen.

Taas kun toisten nukkuvan jo luuli, Kaksoisveli *Kustaa* vuoteeltansa Läksi tupaan isän luo ja lausui: "Isä, kosto kohdatkoon mua yksin, Niinkuin mä sen yksin ansaitsenkin. Syntypäivälläni penkereiltä Veljilleni vattuja ma juoksin. Mun on yksin syyni eikä muiden". Vanha isä vastas: "Syytäs myöten Huomenn' olet saapa rangaistukses." Kustaa lähti levollensa jälleen.

Taas kun toisten nukkuvan jo luuli, Kolmas veli, *Eero*, vuoteeltansa Läksi tupaan isän luo ja lausui: "Isä, jos sä kuritusta aiot Kellekkään, on vika mun, ei muiden. Juoksin joutilaana kaislikossa Sorsan poikasia kivitellen: Multa jäi se sarka kyntämättä." Vanha isä vastas: "Syytäs myöten Huomenn' olet saapa rangaistukses."

Järjestään näin kaikki veljet käyvät Isän luona, saaden saman vastuun; Tuomas yksin käymättä on vielä. Hän kun keksi veljestensä käynnit, Heti heidän aikehensa arvas, Malttoi mieltään, kunnes kaikki nukkui, Sitte läksi isän luo ja lausui: "Isä, kuules seikkaa kyllä kummaa! Tuossa äsken nukkuvan kun näytin, Istualleen nousi vuotehille Veljet, ja kun jäin mä yksin ma'ata, Kuiskivat he hiljaa keskenänsä: "Veljet, kaikki tietää yksin Tuomaan Syyksi rankaisun, mi meitä uhkaa, Kuin myös, että vikansa hän myöntää. Vaan niin usein syystämme hän kärsi, Että kärsikäämme mekin kerran Hänen syystään". -- Taas kun kaikki näytti Nukkuvan, näin milloinkin mä minkä Ulos hiipivän ja palajavan. Arvasinko heidän asiansa? Lempi heille sanat saatti suuhun, Sillä velkapää mä olen totta." Särjetyllä äänell' äijä vastas: "Mene, kostos huomenna sun kohtaa."

Tuskin aamurusko kultasiivin Ehti lentää lainehista metsään, Kun jo vanhus poikiansa kutsui. Jylhän-jynkkä valkohapsineen se Pyhävaatteiss' istui pöydän päässä, Raha, isänmaansa lahja, riippui Sinitakin rintapieluksesta. "Kuka teistä", kolkkona hän kysyi, "Seisoo tässä rikos hartioillaan?" "Minä", kaikui joka veljen suusta.

Sulku, joka seitsentoista vuotta Lapsilt' isän itkutulvat kätki, Särkyi nyt, ja pannen sormet ristiin Lausui hän: "Oi kiitos Herran! täytin Lupauksen, eikä isänsydän Särkynytkään, lasten' vihatessa. Poiat, joit' en enää aio pitää Orjina, vaan lapsin' armahina, Kuulkaat mitä haastaa vanha isä: Nuorna palvellessain likikyläss' Isän näin ja kuus' sen pulskaa poikaa, Mutt' ei vihamiehetkään niin julmat Keskenään voi olla kuin ne veljet; Heidän yhtyessään puhui puukko, Toistaan sivutessaan sinkoi kivi. "Voi!" ma mietin, "paremp' olla ilman Armaan vaimon suomaa suloisuutta, Kuin on vuosikausin pelvoss' elää Että semmoisilla pedoill' ehkä Täytän maamme; tuuma toimeen pantiin. Puolisataa vuotta jo mun päätän' Painoi, vaan ei ruumiin vankkaa voimaa Vuodet sortaneet, ei sodan vaivat. Noin mä kerran sysihaudall' istuin Yöllä, kun yht'äkkiä mun luonain, Liekin leimahtaissa, miesi lausui: Tässä näät sä häijyin veljein isän! Älä säästä suontes suurta voimaa Syötäväksi hautas matosille. Ota vaimo, siitä poiat maalle; Oppikoot ne hädäst' yhteisestä, Mit' ei onnest' oppineet mun poikan'. Näin hän. Tuulen tulta kiihottaissa, Miesi katos saman tien kuin tuli. Hän se neuvoi, Luoja luonnistutti. Vannokaa nyt Herran nimeen, poiat, Että niinkuin tähän asti teidät Sulo-sopu liitti, vastakaan ei Mikään turva, vaara, riemu, tuska Toisen veljen liene, jok' ei toisen, Jos vaan elon päivät teille suodaan; Niin ei murhe, tuimuuteni tuoma, Hyödytönnä haudassain mua pilkkaa."

Esihin nyt Tuomas astui lausuin: "Suloisinpa onkin tämä vala Eikä totta työläs täyttääksemme. Miksi emme, ollessamme orjain Arvoss', eikä poikain, täältä menneet, Muualt' onnee etsimään ja leipää? Siks' ett' ero oisi raskas ollut. Toinen toistaan tahtonut ei jättää. Mekö maailmalle hajoisimme, Niinkuin teerenpoiat metsikossa, Joille metsästäjä murhaa miettii? Vaivan aikana näin arvelimme, Samoin teemme onnen hetkinäkin."

Herran nimeen vannoi veljet kaikki, Että niinkuin siihen asti heidät Liitti sulo-sopu, vastakaan ei Mikään turva, vaara, riemu, tuska Toisen veljen oisi, jok' ei toisen, Jos vaan elon päivät heille suotais. Näin ne vannoi, mutta vanha isä Valan kätki riemuin sydämmeensä.

2.

Kadonnut jo oli rakas rauha, Poltto, surma Suomen seudut täytti, Miehet kaatui, naiset pakoon pyrki. Lintulahden, Saarijärven mailta Surulliset sanat saatiin Perhoon, Lapuan ja Kyrön tasangoilta Tietoj' iloisempia ei tullut.

Pitkän pöydän päässä tuvassansa Istui harmaa Haane poikinensa Murkinoiden, koska pakolainen Kahdentoista vanha poika pääsi Talohon ja tupaan tultuansa Hengästellen huusi: "Haane isä, Herra varjelkoon teit'! Yöllä poltti Kaksikymment' tuimaa ratsumiestä Peitsikästä talomme; ne lepää Kirkolla nyt matkallansa tänne, Ennen iltaa lienevät jo täällä."

Vihoissaanpa vanhus nousi, lausui: "Herra mulle kyllä kuusi poikaa, Jäntevää ja hartevaa, on suonut; Vaan jos niit' ois vaikka kaksitoista, Tokko kukaan ilomielin lähtis Isänmaan ja kodin eestä kuoloon?" Lausui näin ja seinän vaarnalt' otti Tyynnä kiväärinsä ruostuneen jo.

Ylpi-hymy suullaan Tuomas virkkoi: "Vanhoillen ei sota-aseet sovi, Niinkuin nuorten sydämmiin ei pelko; Isä, nosta pyssy naulaan jälleen, Salli mun ja veljesteni koittaa!"

Tuohon ukko mielellänsä suostui. Veljeksetpä oitis uhkamielin Tarkat pyssyt nahkaverhoinensa Heitti ollalleen ja käteen sieppas Karhukeihäät lyhkäiset ja vahvat. Näissä aseiss' astui kaikki matkaan Ääneti, mutt' aikoin mielessänsä, Missä ikään vainolaiset nähtäis, Surmaan syöstä net, tai itse kuolla.

Tuskin puoli neljännest' ol' käyty Kaitaa kappel'kunnan tietä eespäin, Kun jo Tuomas veljillensä virkkoi: "Veikot, menkää tietä tuonne asti, Kussa kaartuu lampi laakson notkoon; Yläpuolla nummen puiden takaa Vainolaista sopii odotella. Ennen iltaa tuo ei vielä tulle, Jos tien varrelt' ensin talot polttaa. Sillä aikaa viivyn hetken tuolla Torppasessa maantien vierisessä, Tyttö kulta tuloain siell' uottaa." Haastoi näin ja poikkes torpan tielle.

Veljet vitkaan astuen jo ehti Määräpaikkaan, missä lammen luota Honkanummi nousi laakson laitaan. Siellä viidan väijyksissä piillen, Pitkin tietä kaikki katselivat.

Tuskin kauemmin kuin metsämiesi, Mentyänsä kevät-aamun koissa Teeren soitimelle, suojuksessaan Uottelee, kun laskee soija maahan, Sotahuudoin lammen rannat täyttäin, Vartoi veljetkään, kun vihollisten Tuima joukko loitompaa jo näkyi Ratsastavan pystypeitsinensä.

Ennen muita huomas heidät *Aatu*, Tuomas Haanen kallis kaksoisveli, "Nyt", hän lausui, "kohta kovat alkaa". Riisukaapa pyssyt huotristaan ja, Kun on laakson tuolle puolen päässyt Vihollinen ahteen rintehelle, Ampukaat, kell' luoti pyssyss' on vaan!"

Lausui näin, ja samass' ehti ahteen Kukkulalle rajut ratsumiehet; Ensi-askeleella alamäkeen Veljein pyssyt paukkuivat, ja luodit Jähtyi neljään otsaan, kaksi yhteen; Neljä hevost' irti juoksi, miehet Nolot kuuttatoista seisatteli. "Ladatkaatte, veljet!" huusi Aatu Uhkasilmin piilost' ilmi käyden, Ja kun sanat kuului, vihollisten Tuima joukko tuulispäänä ryntäs. Vikkelinpä veljeksistä tuskin Ehti ruudit luikkuhunsa heittää, Saati sitte työntää luodin perään, Kun jo kukkulalle päästyänsä Viholliset, harpattuaan maahan, Oiennetuin peitsin syöksi päälle: Mutta veljet, vahvoin käsin käyttäin Keihäit', astui vastaan rohkeasti.

Hälistenpä surman työhön käytiin, Väistyvää ei, voittavaa ei nähty. Ensin kaatui ampumasta Erkki, Ampujanpa kaasi Kustaan keihäs. Telme yltyi, pisto piston kosti, Kuusi vihollista kuolo korjas, Veljeksetkin kaikki verta vuoti. Vihdoin heist' ol jäljill' Aatu yksin. Hartioon ja jalkaan haavattuna, Ryöstetyllä miekallaan hän huiski Vihollista vimmassansa vielä, Kunnes saaden surman-piston rintaan Kuolemaan jo kaatui haavoitellen. Hänen päänsä irti leikattuna, Joukon päämies peitsen päähän pisti, Huohotellen joukkoineen sielt' ajoi; Kaksikymment' oli tullut -- niistä Kuusi läksi, yksi haavan kanssa.

Mutta synkän metsän polkutietä Saapui surmatuiden vanha isä. Eipä poikain mentyä viihtynyt hän Tuvassaan; hän läksi aseetonna Neuvomaan heit' oikein ottelussa. Nyt hän näki ratsumiesten retken Kun ne loitoll' ajoi nelistellen. Peitsen päässä Aatun pään hän äkkäs. Väristessä vanhain jäsentensä Ukko riensi polkutietä, kunnes Ehti paikkaan, missä poikain sarja Sorja vihollisten vieress' uinui. Harmahista ripsistään hän riisti Kyynelen ja katsoi ylpeästi, Luki kuolleet, ystävät ja oudot. Kaikki poiat löysi, paitsi Tuomaan. "Miss' on Tuomas? onko eloss' yksin Eikä täällä veljestensä luona?"

Näin hän lausui. Torpass' etähällä Istui jalo Tuomas neidon luona. Aivan nyt hän riisti kullan käistä Kätensä ja sanoi kauhistunna: "Silminkö vai niskoinko nyt nähnen? Sinua, tyttö, silmän' pitäis nähdä Ja mun niskan' seinää mustunutta. Mikä aisti loihti nyt tuon ilveen, Veljet verissään ja surmattuina, Aatu veljen pääkö peitsen päässä?" Virkkoi näin ja luodikon ja keihään Koppoi kätehen ja ulos riensi. Pitkin tietä vuotanut ol' verta Ja kun surmapaikallen hän pääsi, Puiden alla veljein ruumiit löysi Verissään ja äijän niiden luona. Metsää kohden käydä ei hän tohdi, Vaan hän seisoi mykkänä ja kuuli, Kuinka isä vanhus siinä äänsi:

"Voi mun harmaa pääni! Miss' on Tuomas? Missä Tuomas? Hänkö yksin väistyi? Hän se armain poi'istani muinoin, Hänkö petti veljensä ja väistyi? Voipa kurjaa konnaa, kavaltajaa! Arkana kuin Kain hän kuljeskelkoon, Säikkyin haavan lehden vavahdusta, Pyytä säikähtäin, mi metsätieltä Pauhusiivin pyrähtääpi lentoon! Taivaan hurskas Herra, vainoo häntä, Niinkuin ennen rakastin ma häntä, Ja miss' ikään kuollessaan hän herää, Isänmaa ja heimot hältä kiellä!"

Tuomas kuuli sanat, kauhuun hyytyi, Eikä isää hirvinnyt hän nähdä. Niinkuin koira ärsytetty vainuu Karhun tietä korven loukeroissa, Läks' hän käymään verten viittotietä Vaiti, mieless' äänsi murhan nälkä. Kun hän kotitalon ohi kulki, Katosta jo tuprus tul' ja sauhu; Vaan ei Tuomas nähnyt eikä kuullut, Silmä kiintyi liikkumatta tiehen.

Jop' oli päivä mennyt metsän taakse, Kun hän ehti kylään kansattomaan. Liki tietä, pellon kuhilaasta Poika kurkistellen, varovasti Viittas kädellään ja hiljaa äänsi: "Älä sinne käy, sun hukka perii! Tuolla taloll' lepää vainolaiset. Niit' on kuusi, niill' on pitkät peitset, Julmin ratsumies ja vahvin kantoi Peitsen päässä verist' ihmispäätä."

Kiivaammin vaan Tuomas riensi eespäin. Vaan kun ensi tuvan oven päällä Aatun pään hän näki naulattuna, Kiljaisten hän heitti pyssyn pois ja Karkas sisään; ensiks kohtaavaisen Rintaan survas keihään ristiin asti. Sitte vimmoissaan hän, huolimatta Asehista, riehui niinkuin kotka Paljain kourin surmaa, turmaa tuoden, Tuntematta tuimimpaakaan lyömää. Milloin yksi, milloin toinen kohtas, Kurkuin raadelluin ne maahan mursi.

Vihdoin jäljell' ol' vain joukon päämies. Tuonpa vyötäisiin nyt Tuomas tarttui, Mursi rikki rinnan, särki seljän, Jotta kahda taittuen hän kaatui; Sitte kaatuneelta pään hän katkas, Surren veljen pään myös ovelt' otti, Vihdoin haavoist' uuvuksissa, ehkä Keveemmällä mielin kotiin kääntyi.

Puoliyö jo peitti maan, kun Tuomas, Kuivin suonin, pääsi isän majaan. Sauhu, tuhka tuiski sieltä silmiin; Pihass' ol' vaan lato palamatta, Sinne läks' hän leposijaa saamaan. Oven suulle tultuaan hän seisoi, Kuullen isäns' ääntelevän siellä: "Keltä kuullen, tokko Tuomas petti? Josko, josko ei lie pettänytkään! Anna, Herra, hänen syytöin olla! Laita hänet tuomaan pedon päätä, Joka peitsess' Aatun päätä kantoi, Jott' ois vilpitön hän silmissäni; Ja sun kostos, jonka hälle huusin, Vieriköön mun harmaan pääni päälle Sitte kartanoni tuhkiltakin, Kaatuneiden poikain' ruumiiltakin Ylistän sua, että vielä elän!"

Tämän kuullen Tuomas astui sisään: "Rauha harmajalle päälles, isä! Tässä minun seisoissan' ei enää Hengitä sun poikais murhamiehet." Lausui näin ja isän jalkain ääreen Vihamiehen tuiman pään hän paiskas.

Lattialta vanhus kavahti ja Syliins' sulki poikansa, -- vaan tämä Vaipui kohta kuolijaana maahan; Vaipuvanpa myötä isä vaipui. -- Haavoistansa kuoli Tuomas Haane, Ja sen vanha isä iloon kuoli.

Mustalainen.

(Kansantarinan mukaan).

Suomess' ei lie nähty mustalaista Vahvempaa ja uljaampaa kuin *Aatu*. Hämeen kankahilt' ei löytty pönkkää, Kyllin lujaa häntä salpaamahan; Tyrmän halki tunki hän kuin viidan, Miehet alleen löi kuin ä'es paakut. Vaan hän olostel' kuin metsän karhu; Mitä urho kaipas, sen hän otti, Mit' ei tarvinnut, sen antoi olla.

Osans' saatuaan nyt käräjistä, Raudoissa ja potein haavojansa, Kangasalan harjua hän tuotiin. Keski-taipaleella, missä harju Soukimallaan halkoo seljät kahda, Katseen loi hän kauas ympärilleen, Katseli ja vartialle virkkoi: "Totta maarin! Suomen salot saaret, Järvet, rannat, niityt, vuoret kyllä Tenhoo tänne mustalaista jäämään. Jos tään pitkän harjusillan päässä, Missä rannan keltakoivut harvat Tuolla tummain kuusten kesken heiluu, Jos siell' armas vaimoni mun kohtais, Sanoisinpa hälle: 'Vaimo viivy, Täällä lapses synnytä sä maalle, Jotta lapsi syntyissään sais nähdä, Kuink' on kaunis Herran mailma, vaikka Viipy meille raskas on kuin kuolo.'" Lausui näin. Puhetta tarkkaamatta, Tyynnä viejä ajoi rattaitansa. Hiljaa vierren ehti rattaat rantaan; Vähän matkaa niiden eellä tiellä Kulki vitkaan yksinäinen vaimo. Raitaiselle hamehelle valui Vaaleenharmaa huivi hartioilta, Kiemuroiss' sen päälle musta tukka. Viejä ajain saavutti jo naisen.

Toisellapa kädell' liekutellen Rintalasta povellaan, se toisell' Lasta näytti, viejälle näin virkkoi: "Laske kuormalles mua hetkeks' aikaa; Kainaloinen kantamus mua painaa". Pyytäjänpä kuormalleen mies päästi, Vangin viereen perällen se istui

Eipä pyy, jolt' oksatoverinsa Luoti surmas, lennä säikkyin eemmäs, Kuin tuo viejä huoletonna ajoi, Koska liinan piilopoimuist' otti Musta nainen naurusuisna puukon; Mieheen kallistui ja hiljaa haasti: "Ole valmis, kultain, kun ma isken, Työnnä viejä kohta kärryilt' alas!" Lausui näin ja kaiken voiman takaa Vihamiehen olkaan veitsen iski.

Sarkaisenpa takin läpi tunki Pisto olkaluun ja niskan väliin, Viejän käsist' ohjat, ruoska heltis. Aatu sysäs olallaan, ja oitis Tainnuksiin hän putos pyöräin alle.

Iloitenpa vaimo maahan astui, Kaatuneelta otti avaimet ja Päästi herransa ja miehens' irti. Vyö- ja käsiraudat kyllä kirpoi; Yksin jalat eivät irti päässeet. Viiden-leiviskäiset lukottomat Pultit, pajass' umpeen vasaroidut, Painoi niit', ei avaimille aukee.

Iloissaanpa seisoi sentään Aatu Mustalainen maassa mietiskellen, Minne tiensä suuntaisi hän sieltä; Kun jo viejä virkos horroksestaan, Silmäns' aukais, rosvon silmän kohtas. Kohta karkas vihollista vastaan Tää ja, nostain veistä ilmaan, virkkoi: "Etpäs täältä koskaan käänny kotiin Kertomaan sa, minne musta Aatu, Minne mustalaisen vaimo lähti!"

Lausui; kaatunutpa pyytäin virkkoi: "Ollos lyömättä ja henken' säästä; Enhän kuitenkaan ma koskaan palaa Tuonne, tyhmyydestäin piestäväksi, Pilkattavaks', tyrmään pantavaksi. Ennen jätän vankan talonikin, Teidän kanssann' erämaita kuljen, Jos suo Herra siihen mulle voimaa."

Näin hän pyys', -- ja mustalainen suostuin Hänt' ei tappanut, vaan hengen säästi. "Jos sa kautta Luojan vannot ollas, Niinkuin veli, uskollinen aina, Hiustakaan ei katkota sun päästäs, Konsa Aatu rosvo vainen elää Ja sun näillä silmillänsä näkee."

Näin hän virkkoi; vitsan lyömäst' orhi Lähti kohta karkuun taipaleelle. Aatu itse poikkes tieltä metsään, Sairas kantain sairast' ystäväänsä, Puolisonsa kulki kolmantena.

Kahdest' aurink' oli mailleen mennyt, Kahdest' yöstä valjennut ol' aamu; Vaan kun kolmas päivä iltaan päättyi, Lepopaikan löysivät he, ladon Etähällä ihmis-asunnoista. Tuonne heinillen kun istuutuivat, Alkoi Aatu mustalainen haastaa: "Totta toisenkin ma kovan päivän Oon jo nähnyt, armaat ystäväiset, En tok' oo näin kauan nälkää nähnyt. Jospa jalkan' oisi valloillansa, Aikaa sitten syötäis ruokaa täällä; Erämaita kiertäneet nyt oomme Iloiten jos marja, veden tippa Löyttiin nälkään pahimpaan ja janoon. Mutt' en, jumaliste, kallis eukkoin, Sure sun ja itsen' tähden niin kuin Sairaan kelpo veikkosemme tähden!"

Näin hän lausui, mutta vaimo vastas: "Älköön surko suuri syömmes tuota; Herra, jos tään yön tääll' aiot olla, Sairas veljemme mun rintaan' syököön." Lausui näin, ja siihen suostuneelle, Nälkään-nääntyvälle sairahalle Äidin tavoin tarjos tummaa rintaa.

Ja kun tääkin yö ol' loppuun mennyt Sekä harjuin huipuillen ja metsän Loi syys-aamu ensi-ruskoloitaan, Viejä ruoast', unest' elpyneenä Heräs heinävuoteeltaan ja lausui: "Nytpä, kelpo ystäväni Aatu, Tahdon käydä ihmis-asunnoilla Ruokaa meille noutamaan, jos jaksan. Jos käyn polkutietä halki metsän, Keskipäiviks' ehtinen kai taloon; Ehtooll' olen ruokinein taas täällä. Eipä kukaan, ken mun täällä näkee, Antto viejält' apuansa kiellä."

Anton tuumaa kiittäin Aatu vastas: "Mielelläin niin pitkällen sua kannan Polulla, kuin voimat suinkin sallii; Siitä käy, ja Luoja taas sun tuokoon!"

Molemmin nyt matkailen ne lähti, Toinen käyden, toinen kannettuna, Kunnes metsäpolku vahvemp' alkoi; Veljessovuss' erjettiin nyt siinä. Aatu lähti ladollensa jälleen, Viejä, ehkä heikko, ruokaa tuomaan. Mutta vuoroin leväten ja käyden Pääs' hän ennen päivällistä taloon, Astui sisään, istui penkin päähän. Isänt' oitis miehen tuns' ja lausui: "Mitäs kummaa kuuluu, vanha naapur? Jalan tulet ja on kasvos kalpeet!" Syvään huokas viejä väsyksissään, Selkä seinän nojassa, näin lausui: "Onhan, naapur', outo matka ollut, Oudostippa talohos oon tullut Yksin, jalkasin ja kalvenneena, Suo tok' ensin nälkään, janoon hoivaa, Sitte kuule tehtävät ja tehdyt." Virkki näin ja mielessään jo mietti Väijyksillä mustalaisen kiertää, Aatu mustalaisen vaimoinensa.

Heti tuotiin pöytään ruoat, juomat, Kalaa, lihaa, leipää, voita, viinaa; Honkahaarikossa kalja kuohui. Mielissänsä miesi ruokiin ryhtyi. Kyllin syötyään ja juotuansa, Penkillen hän oikoi lepäämään ja Isännälle viitaten näin alkoi: "Laita sana voudillen täst' oitis, Aseitten ja miesten kanss' se tulkoon Aatu mustalaista kiinni saamaan. Katsos, olkaluun ja niskan väliin Puukolla mua pisti rosvon vaimo. Sitte täytyi henkikullan vuoksi Seurata heit' erämaiden helmaan; Metsiss' oltuan' näin kolme päivää Neljänten' oon vihdoin tänne päässyt. Kuu kun yöllä laskee, menkää tuonne, Missä Mättäkoski lampeen laskee, Pienen ladon luokse vuorten väliin; Siell' on paikka, sieltä rosvo löytyy Vaimoineen tän' yönä lepäämästä; Sieltä löydyn miekin, apuun uljas."

Tuohon vastas isäntä: "Et suinkaan, Vanha naapur', takaisin saa mennä; Kyllä terveet toimii, jää sä kotiin!"

Hälle Antto vanginviejä vastas: "Jollen tuo ma heille ruokaa, viinaa, Jollen palaa, niinkuin lupasinkin, Turhaan ladost' etsitään heit' enää. Suo mun mennä, pidä muusta tointa!" Lausui näin ja sulloi pussiin ruokaa Ja, ehk' uupuin, läksi paluutielle.

Samaan aikaan istui Aatu rosvo Harvan ladon heiniss' eukkoinensa. Levottomin silmin vaimo aina Katsoi pikkulasta povellansa; Mies se tähtäs aina polun päähän. Ikävöiden veikkoansa sieltä. Virkattu ei sanaa; sirkka yksin Kirkui heiniss', sorsa lammikossa Ynnä joskus äidin rinnall' lapsi.

Näinpä päivä hiljaksensa päättyi. Vaan kun aurink' uupui vuorten taakse, Paikallaan viel' istui Aatu, sentään Viilall' enää vihlomatta rautaa, Urkkien vaan yhä polkutietä. Vihdoin viejän saapuvan hän keksi.

Ylös hyppäs hän, ja kyynelvirta Vierren kasti posket ahvettuneet; Mutta riemuun ratketen hän virkkoi: "Eipä hätää, armas laps' ja vaimo, Eipä hätää, vilpitön on veikko!" Kohta kohden tulijaa hän astui, Hartioilleen vankoillen sen nosti Sekä uupuneen taas latoon kantoi.

Vaan kun viejä ruoat esiin otti, Pyrskäht' itkuun mustalaisen vaimo, Mustalainen itse istui lausuin: "Syökää nyt, mä kahlettani viilaan; Mitä tähteeks' jää, sen syön mä sitten." Vaan kun kaikkein poistunut ol' nälkä, Riemull' levollen ne laski heiniin.

Varjoillansa yö jo seudut peitti, Vitkaan käyden rataa rauhallista. Vielä valvoi sentään mustalainen, Valvoi myöskin oiva puolisonsa; Kumpikin ol' vaiti, kunnes vaimo Virkkoi: "Mitä kummia nyt tullee, Koska sirkka laulelee niin taajaan?"

Hälle vastas mustalainen jälleen: "Sirkkaa ilahuttaa heinäin tuoksu, Ilahuttaa täyden ladon lämpö Ynnä ihmistenkin hyvä seura; Minua tähti pilven yltä nähty, Mua vapaus jälleen saavutettu, Ynnä uskollisen veikon saanti."

Jälleen virkkoi mustalaisen vaimo: "Rukoile, ettei käy tähti pilveen, Ettei vapaus kahlehisin sorru, Ettei veljen uskollisuus petä!"