Chapter 2

Tuskin lausuttu ol' viime sana, Hälinään kun harva lato saartui, Sekä pimeest' ovest' ääni huusi: "Onko täällä ihmisiä ja keitä? Vastatkaa!" -- Ei ääntä -- jälleen huus' se: "Miehet, pankaa tulta ladon alle, Mustalaiskuninkaan tääll' on hovi!"

Ovellen nyt syöksi Aatu rosvo, Veistä käissään välkytellen huusi: "Täss' on mies; ei kukaan vaimon saama Rankaisutta hoviin pääse ennen, Kuin hän suostuu ehtoon: vannokaatte, Että Antto viejä saapi turvan! Sitten perheenein oon teidän vanki."

Mutta mentyään jo ovest' ulos Haastoi Antto viejä miesten kesken: "Hoida itses, mustalainen! Antto Viejä ei sun suojaas enää kaipaa."

Vihdoin Aatu kavaluuden keksi; Silmin säkenöivin pimeässä, Vaahto suussa, huus' hän: "Jumal' auta! Roistoja jos joitakin oon nähnyt, Rosvoin veljiänsä ryöstävän ja Petoin lapsensydämmiä syövän; Mutta Anton työt' ei kukaan tehnyt." Lausui näin, ja viejän sydämmehen Sinkoi surman veitsi lausujalta.

Joulu-ilta.

Saloille loisti kalvas kuu, Siell' ulvoi ilves nälkäsuu, Kylästä kuului haukuntaa; Mies astui metsän reunamaa, Häll' erämaass' ol' mökkinen. Ol' kolkko joulu-iltanen.

Kodissa lapset odottaa -- Nyt tietä tuiskun tukkimaa Mies alkoi rientää minkä voi; Hän kartanosta leipää toi, Jot' armaat söisi joulunaan, Petäistä syksyn purtuaan.

Kun päivä joutui ehtoolleen, Hän keksi poian yksikseen Lumella vaiti värjyvän, Käteensä kylmään henki hän; Melkeinpä himmee kuutamo Jähmettyneeks' sen näytti jo.

"Mihinkä, lapsi parka, ties? Käy meille, siell' on lämmin lies!" Mies virkkoi, otti viluisen Ja pääsi töllin ovellen, Toi leivän töllin juhlahan Ja pikku vieraan mukanaan.

Takall' on vaimo armahin, Povellaan lapsi piskuisin: "Kah, kauan viivyit retkelläs, Käy tänne, istu liedemmäs, Ja siekin!" -- Poian hellästi Näin lieden luo hän talutti.

Kun äiti toimi, valkeekin Pian alkoi loistaa kirkkaammin. Ei nurkunut hän puutettaan, Vaan leivän otti iloissaan, Asetti iltaiseksi sen Ja kehloss' maitotilkkasen.

Ohuilta siltaoljilta Jo lapsiparvi riemuisa Käv' atrialle niukallen; -- Jäip' yksin vieras takallen, Niin äiti otti hänenkin, Ja saattoi raukan esihin.

Ja hartaasti rukoiltuaan Nyt käytiin leipää osimaan. "Siunattu hyvän lahja on", Niin lausui lapsi turvaton, Ja kyynelsilmin hymyillen Hän tarjotun söi viipaleen.

Äit' aikoi jatkaa jakoaan -- Ol' ehjä leipä pivossaan. Silmänsä ihmeissään hän loi Pienoiseen, jonka isä toi; Hän katselee ja kummaksuu, Kun ihmeesti tuo muuttauu.

Sen silmä loisti tähtenä, Ol' otsa ihmeen välkkyvä, Olalta vaate liehahtaa, Kuin valkopilvi puodalla. Äkisti enkel' nähtihin, Kuin Luojan taivas, suloisin.

Sydämmiin autuus valkenee Niiss' ilo, toivo sykkäilee Tuo ilta unhottumaton Ihmisten hyväin tölliss' on. Ja juhlaa kauniimpaa ei näe, Sill' enkel' heille vieraaks' jäi.

* * * * *

Mon' talvi meni menojaan, Ma joulu-iltaa katsomaan Sain hyväin mökkiin, se ol' viel', Ja poianpoika asui siell'; Hän alkanut jo harmeta, Ja ruoki takkavalkeella.

Niin hilpeästi loisti lies', Vaimonsa vieress' istui mies, Ja lapsijoukko suloinen Se näytti vasta rukoilleen, Se näytti miltei uskovan Ett' templi heill' ol' majanaan.

Loi pöydän päässä kynttilä Valonsa, ainut töllissä; Sinnekkin ruokaa laaditaan, Vaikk' ei käy kukaan maistamaan. "Kenenkä paikka?" kysäisin: Sanottiin: "hyvän enkelin."

Jenny.

Näinpä äiti kerran kertoi mulle: Lasna ollessas tääll' asui tyttö, Kuudentoista vuoden vanha Jenny. Ommellen hän istui kammiossaan, Ompel' uutteraan yöt päivät usein, Omaks' ynnä äitins' elätteeksi. Ol'pa sentään ihme ettei tästä Nuoren neidon terveys ja iho Haittaa kärsinyt. Hän oli sorja, Kaunis monen mielest', uhkee, hieno; Posken hohde ei se ruusun ollut, Eikä liljankaan, vaan kumpaisenkin Sekoitusta, liljan, jos se saisi Veripiskon lainaks' ruususelta. Semmoinen se, vaiti ommellessaan. Vaan kun ylös katsahtain hän puhui, Erityinen lämmin riemun sävy Lensi kasvoilleen, kuin konsa kukan. Päivän pilke kalvehesta keksii, Ja sen terä kastein pirskoteltu Kiiltää helmin tuhansin ja hymyy. Eipä näinä hetkin muistettukaan Katsella, kuink' impi oli kaunis, Nähtiin enkelin vaan hymyhuulin Välkkyvän, miss' äsken kasvot kukki.

Kaupungissa käymästä tul' äiti Kerran kotiin. "Lapseni", hän lausui, "Valmistaudu kohtaamaan nyt luonas Ylhäisiä. Eilen nuori kreivi, Uljaan paroonittaremme heimo, Saapui. Vartovanpa rouvan luullaan, Että vanhint' tytärtään hän kosii. Huomennapa kaupunkimme kaikki Nuoret herrat laittaa tanssikemut, Kiitollisna kunnioittaaksensa Paronessaa perheineen ja kreivii. -- Tyttö kultain, muiden iloitessa Saat tääll' yksin istuin reutoella, Sääntää muiden puvut, jättää omas. Jos meill' olot ois kuin muinen, saisit Siekin, tyttö parka, kutsukortin, Tanssiss' saisit loistella kuin muutkin; Poiss' se aik' on." Muut' ei ehtinyt hän -- Ovi aukes, tamineissaan airut Astui sisään, kauniin immen käteen Kortin oiens' hän ja lähti. Hohde Ilon luoma lensi otsan yli, Nimensä kun kortissa hän huomas. Mutta hohde vaan, mi kohta haihtui Ensi tuokiossa. "Äiti kulta", Tyynen totisna hän lausui, "aika Sentään siks' on kallis mulle, jääkööt Tanssit sikseen. Muille neulominen Nää kaks' päivää helpottaa mun työni Viikoks', ehkä useemmaksi eespäin."

Lausui. Mitä äiti lie ja tytär Muuta haastelleet, sit' ei oo kuultu. Mutta tunnin parin päästä vaunut Pihaan seisahtui. Ja paronessa, Ryökynöineen ynnä uljas, kaunis Nuori kreivi, ääneens' ilvehdellen, Maahan astuivat ja siitä oitis Kammariin, viel' ovess' suottaellen.

Neidon luo, jok' ompelulta nousi Nöyrään kumarrellen, "armo" astui Suopeaan ja suvaits' sormellaankin Silittää sen hentoo ruusuposkee. "Jättäkää nyt, ystäväni, oitis Mit' on teillä tekeillä; mä yksin Nää kaks' päivää omistaa teit' tahdon." Samallapa katsahtain myös kreiviin Hymysuin hän haasti: "Myöntäkääpä: Kannattiko vaivaa vaunut jättää? Sievä valkotukka -- eikö totta?" Kerrotaanpa hienon hymyn, jossa Toinen puol' ol' pilaa, toinen totta, Sorjan herran viiksill' liihotelleen, Kun hän ään'ti nyökkäs myöntyvänsä.

Mutta nuori neito, näyttämättä Huomanneensa ilveilystä, painoi Päätään sievää kutrikasta hieman Armo-rouvalle ja hiljaa virkkoi: "Nää kaks' päivää olen estyneenä Omalt' ompelultani. Äiti tahtoo Huomenna mua käymään tanssiloissa."

Vääntäin suunsa ilkun ihmetykseen Kääntyi paronessa tytön äitiin: "Hoh!" hän sanoi, "sepä kohteljasta Heittää oma hyöty, suodaksenne Meille kauniin tyttärenne seuraa. Onko täyttä totta tuo vai voiko Ehkä muuttaa päätöstänne, rouva?"

Vanha vaimo vilpitön kun äkkäs Kevyen tuon lauseen röyhkeyden, Pahastui ja kohden astui, virkkain: "Paronessa, kaksi vuotta on jo Tämä lapsi omin heikoin sormin Itsens', äitins', siskons' elätellyt. Lukea voi ne harvat hetket, jotka Hän täll' aikaa levolleen on suonut. Nytkin -- hän on vasta ensi kerran Kutsuttu -- mun täytynyt on pyytää, Torua, kehottaa ja käskeäkin, Ennenkuin hän muistamaan on saatu Omaa pukuaan eik' aina muiden. Riitaa maksoi, mutta kerran täytyy Hälläi olla hauskaa niinkuin muilla."

Lausui näin. Mut "armo" olkapäitään Nostahtain, "hyvästi'n" nyykähytti. Käynti oli tehty, erjettiin siis. Huomattiinpa sentään, että kreivin Tervehtelytapa menness' oli Toista kuin sen tulless', että näytti Kumarrus nyt niinkuin todemmalta, Että kasvot ilmaisi ja ryhti Hiukemmin kuin äsken ylpeyttä, Että silmäns' oven suulla vielä Lämpimästi mieltyin osui Jennyyn.

Päivä päättyi, niin myös huomispäivä. Tanssiaisiin tultiin; kaikki mitä Kaupungiss' ol' nuorta, uhkeaa ja Ihanaa tääll' loistossansa nähtiin Yhtyneenä nyt, ja poloneesi Antoi alkajaiset tanssin iloon. Ihmeen sorjana ja entistänsä Sulompana nähtiin nuoren kreivin Pyörittävän paronessaa saliss', Sitten tyttäriä pari kertaa. Kuitenkinpa toisinaan sen silmät Ilmaisivat hiukan hajamieltä, Jon hän kohta korjas kääntymällä Naiseensa ja puhett' uusimalla.

Päättyi kävelyt. Musiikki soitti Tahdin muutaman, katrilli alkoi. Oli tapa, että kavalieri Paikkans' ennalt' otti, mihin luonut Käsineensä ol', ja paukutellen Kutsui naisens' sitte hyppypiiriin.

Salin päässä seisoi nuori kreivi Valmisna jo, kaikk' ol' säällään, kaikki Vartoi vaan, ett' antais kreivi merkin. Ja hän antoi. Kautta väljän salin Pauke soi ja soitto kaikui mukaan, Kaunotarta liehui kaikkialta Ritareinsa rinnalle, katrilli Sulkeutui -- vain kreivi yksin seisoi.

Nytpä vasta salin alipäässä Nähtiin kaino tyttö, epäröivä. Tanssijain ja istujoiden rivein Välitse hän turhaan pyrki, vihdoin Täytyi tulla valoon laattialle. Halpa puku yllään, soman päänsä Kiharoissa valkokukka-vanne, Astui hän, ja kaikki häntä tähtäs, Astui ujostellen yhä eemmäs, Kunnes seisomaan jäi kreivin viereen. Se ol' Jenny. Immen posket hehkui Kuumemmin kuin ruusun, lempee silmä, Maahan luotu, kartti katsojoita. Mutta jalo uljas kreivi otti, Ketään muuta katsomatta yhtään, Hymysuin ja riemull' immen käden; Samallapa hetkell' alkoi tanssi.

Sanotaanpaa samall' iltamalla Saman parin tulleen kotiljonkiin, Että kreivin lempee silmä siinä Niinkuin päivänpaiste kaiken aikaa Kiintynyt ol' Jennyyn yksinänsä.

Toiset kertoi vielä ihastellen, Kuinka kaino tyttö silloin tällöin Tohti kreivin silmiin katsahdella, Kuinka silloin taivaallinen loisto Säteili sen kasvoilt' yhtenänsä, Rusosuulta suutel' uusi sulo Lennosta mit' ikään kreivi lausui.

Muuten heidän puheitaan ei tietty; Tarina vaan on, että syksyn tullen Uljas kreivi ylkämiesnä nähtiin, Viipyi pari päivää vaan ja lähti Tilalleen taas onnellisna nuoren, Onnellisen kreivinnansa kanssa, Kauniin ompelijan, Jennyn kanssa.

Legendoja.

Kirkko.

Kova onni, kolkot koetus-alat Köyhyyteen ja hätään oli syössyt *Ollin* talostaan ja tavaroistaan. Vihdoin vuodet vei, mink' onni säästi. Viidenkahdeksatta talven lumet, Joit' ei kesä sulaa, peitti päätä. Yks jäi hälle vielä entisestä Ilostansa: usko Jumalaansa, Jolta onnetuus ja onni tulee. Nyt hän asui toisen kartanossa, Soppikulu, syrjään syösty kylky, Pitäjäänsä armoill' elätelty.

Juhannuspa koitti, pirtin väki Heräs, nuoret niinkuin vanhemmatkin Juhlaverhat yllens' otti, kaikki Herran templihin nyt tahtoi rientää. Äijässäpä syttyi sama into, Isäntänsä luo hän astui, lausuin: "Suo mun tänään päästä myötäs kirkkoon, Rakas veikko! Koko kevään olen Uuninnurkassan' ma sairastellut, Enk' oo saarnaa kuullut puoleen vuoteen."

Järvellen isäntä näytti. Siellä Virui vahva vaaleen-harmaa usva, Eikä nähty rantaa, vettä, saarta. "Koetas itse löytää tietä tuolla," Virkkoi, "kukaan muu ei venheell' lähde, Jalkaisin on järvi pitkä kiertää Eikä hevoseni sulle jouda." Vanhus kuultuansa tylyn sanan Astui hiljaa rantaan, venheen työnsi Vesillen ja usvass' alkoi soutaa. "Hän ku kalain matkat meress' ohjaa, Lintuin retket ilmass', että sinne Saapuvat ne kuin hän kutsuu, hänpä Mun myös tänään kirkkons' sallii löytää."

Hetket vieri. Vettä vaan ja usvaa Vanhus näki, tieltään eksyneenä, Uupua hän alkoi, raskaammalta Soutu tuntui, käsi puutuneelta. Aamutyynessä kun poikki järven Kellot ensin soivat, heikko kaiku Ukon korviin kaukaa kumahteli; Kirkolt' olevansa loitompana Huomas hän, kuin maalta lähtiessään, Toinen kerta soitettiin ja kolmas, Loitompaa vaan yhä soitto kuului. Korkeuteen silmäns' ukko nosti Sumu-ilmoihin, ikäänkuin kysyin, Toivotonna, voimaa vailla, tietä.

Mutta samallapa hiljaa liukuin Venhe törmäs paateen, paaden päältä Usvast' epäselvään haamoitteli Ranta, suoden vanhukselle levon. Rannalle hän astui, tutki paikkaa, Tunsi sen, tuon järven-luodon, missä Nuorna monast' oli maalle mennyt. Kalliolle kaljulle hän istui Miettimään, ja usvan varjot peitti Taivahan ja maan ja äijän mielen.

Kellot soivat yhteen. -- Liekö vanhus Korkeampain valtain turviss' ollut? -- Kun hän toivotonna katsoi ylös, Loisti siniraita pilvilöistä, Valon enne. Kirkossapa virsi Alkoi silloin; luodoll' autiolla Hengittikin tuulen ensi viima Lehvissä, ja ensi leivo lensi, Heränneenä valost', ilmaan. Poies Haihtui luonnon horros. Säveleitä Seuras säveleet, ja uudet virret Virkos vuorill', laaksoiss'. Ilotelme Kaikui pilvilöistä, kaikui puista Ukon ympärillä; itse riemuun Ratketen ei muistanut hän huolta. Lauluun yhtyi hän, ja kaunis virsi Suvivirs' "Jo joutuu armas aika" Hiljaa värähdellen soi sen suusta.

Ja se armas aika joutui, suvi, Josta lauloi hän, siit' eivät muurit Häntä sulkeneet. Sen yrttitarhat Kasvoi eessähän, sen linnunlaulut Kuuli hän; ja Kristus, laulamansa Saaronin kukka, vehmaan laakson lilja, Kukkana ja liljana hän huokui Rukoilijan mieleen lämpimyyttä.

Virren vieriessä oli taivas Seljennyt, viel' ala-ilmoill' yksin Viipyi usva. Silloin nousi idän Pilvivuoteelt' aurinko ja valoi Sädetulvan maan ja vetten usviin. Ilmat hiljentyivät, ilman joukot Lepoon pyrki, joka elävä näytti Tahtovan nyt katsella, ei laulaa; Ja tuo vanhus vaiti seuras silmin Valon tietä harrasna. -- Mik' äsken Siinsi himmeenä, se kirkastui jo. Niemet perätysten usvast' uivat, Luoto luotoon liittyi; sorja mailma Hiljaa varttui varjoin tyhjyydestä, Rajat sai ja värit, loiston.

Mennyt Aikaa sitten aamu ol', kun vanhus, Otsa sekeenä ja kirkkain silmin, Heltyneenä, kiitollisna nousi Paikaltaan ja palas venehelle. Mutta hyvästellen vielä vilkais Rantaan hän. "Nyt Herran haltuun jääkäät, Linnut kaikki, nuoret veljet, siskot", Niin hän lausui, "Herran seurakunta, Kun mun kanssain tänään temppelissä Häntä virsin ootte ylistelleet. Kiitos sulle, taivaan opin tulkki, Aurinko, kun saarnannut oot meille, Syämmellemme hänen hyvyyttänsä Silmillemme töitään selvitellyt!"

Kaste.

Arabian hietakorven luolass' Asui eräkkäänä Eukharistos, Ihmislempee, kokenut ja viisas. Usein häneen turvas seudun kansa, Konsa jonkun mieltä huoli painoi. Saapui kerran hänen luokseen vaimo, Äsken syntynyttä lasta kantain; Kalpee hän ol', lapsi kalpeampi. "Isä, mistä lohdutusta löydän?" -- Lausui hän -- "tää laps' on kuollut, kasteen Pyhän veden koskematta päätään. Hukass' on se, ah! ei koskaan saane Kristuksen se valtakunnast' osaa."

Eräkäspä nuhtel': "Miksi, vaimo, lapsen annoit kuolla kastehetta, Jospa vaikka hätäkastehetta?" Äiti parka alkoi vaikeroida: "Isä, erämaassa synnytin mä Lapsosen, ei siellä ollut vettä, Päivä poltti päältä, santa alta; Huokuut, kyynelet vain siell' ol' mulla."

Silloin ukko heltyi, tuumiin vaipui, Mietti hetkuisen ja harmahitten Kulmakarvain päälle käden nosti. Vihdoin vankka aatos hälle kypsyi, Ja hän lausui lemmen-rauhallisna: "Vesi kyll' ei tee sit' itsestänsä, Mutta henki, jok' on veden kanssa. Rauhoitu, on lapses pelastettu! Herran henki erämaassa kastoi Sen sun huokuillas ja kyynelilläs."

Rukous.

Hurskaiss', iloisissa jutteluissa Atrialla istui vanha Luther Tavan mukaan ystävineen kerran, Kun yks' heistä alkoi päivitellä: "Paha mailm' on, kurja elettävä, Täynnä tyhjää puuhaa, turhaa hommaa; Eipä kumma, että moni etsii Luostarista ikävöimää rauhaa. Minuakin tuo mailman taukoomaton Touhu kiusaa ilki-äänillänsä. Vieressäni pitkin päivää aina Kolkutellaan, lyödään, vasaroidaan; Vaikka kuinka varhain herään, häätää Pajankalke aamuhartauttain.

Luther lausui: "Miksi häiriinnytkään? Mieti ennen: Nukuin liian kauan. Kuules, ehtinyt on hurskas naapur Nousta jo ja alkaa rukoustaan; Työ ja ahkeruus on rukousta. Tosiaan kun musta seppä herää Aatellen: "On Herra mulle suonut Päivän taas ja voimat tehdä työtä", Sekä takomaan käy reippahasti, Senpä huohotus on Jumalalle Yhtä rakas kuin sun huokaukses, Taivaan usta kolkuttaa sen moukar' Ehkä lujemmin kuin rukoukses."

Khrysanthos.

Alkupuolla kristikirkon aikaa, Uuden maailman kun loistaessa Vaalen' maa ja usea uskovainen Silmäns' siitä kauhumielin käänsi. Asui Atheenassa mies Khrysanthos. Varhain, ennenkuin viel' la'en päältä Ruskee tukka kuihtui, kevään ruusut Posken jätti, korkee otsa uurtui, Ol' sen korviin sana soinut, rinta Riemull' auennunna Kristukselle. Mutta hänt' ei uusi syntymänsä Saanut kammomaan, mit' elämässä Pyhäks', armahaks' hän arvas ennen. Vihaamaanpa hänt' ei koskaan saatu Maata, jossa häll' ol' isänmaansa, Kaunis Hellas; ihanteensa aina Ol' Atheena, kirkas templikylä; Hekkumaanpa vielä sielu suli Äidinkielen joka ääntehestä. Hellaan kielen kannelsävelistä. Uskolaisens' umpimielet, synkät Pyrki metsiin hiljaisiin, ja jylhäin Kolkkoin vuoriluolain pimennoissa Mailman viettelyiltä kätkeytyivät; Hän vaan kirkkaana kuin ensi aamuns', Suoran' astui, tyynnä, maltillisna, Hopeehapsin elon hyörinässä. Lasten tarut, miesten sanat tarkkas, Kuulemass' ol' torilla, kun kansaan Puhuja iski äänens' ukkosella, Osaa otti päätöksiin ja laski Ääntöliuskans' uurnahan, kuin muutkin. Väliin taas, kun väsyneenä päivän Huolista ja töistä, etsi rauhaa Ja rukouksen aaltoon henki tahtoi Pestä pölyt siiveltään kuin joutsen, Ei hän mennyt korven kolkon luoliin, Vaan miss' Salamin salmi kuullakkainna Hymyy rannan vehmastoille, siellä Piiniain ja laaker'puiden alla Kävellen hän nautti viileyttä, Lemuja henki, silmäs ulapalle, Laskiessa auringon ja altoin Kuvastaissa iltataivaan ruskoo.

Elellen näin, nyt kuin ennen, vanhus Sûnion huipull' illall' istui kerran. Povellaan ol' kokoon-pantu kääry, Suuren pakanan Sofokleen teelmä, Jalon laulajan, ja kääryn reunaan Piirrettynä: "Oidipûs Kolôneus."

Lukenut hän äsken oli draaman, Muistissaan sen ilmeet vielä viipyi, Lauletulla seudull' liiti silmä.

"Oi Kolônos", runoojaa hän säisti, "Seutu kaikkein kauniin ilman alla, Lempee, kirkas, kuulakka Kolônos, Missä metsän vehmastossa viihtyin Satakieli helein virsin kiittää Tummaa muurikietolasta, pyhää Bakkhon marjapuuta varjokasta, Myrskytöntä; -- missä Dionysos Kirmaa kuuluin kasvattajain kanssa; Naisjumalten kutrissa narsissi Loistaa, taivaan-kaste lehdillänsä: Krookos[1] kellertää, ja vilkkaat lähteet Juottaa virtoj', Afrodite ajaa Kultasuitsin runotarten kanssa!"

[1] = Sahrami.

Pakananpa laulust' innoissansa Näin Atheenalainen kotiseudun Ihanuutta maalas -- värit kyll' ol' Pakanan, vaan lämpö kristillinen -- Niinpä nuorukainen, pyhään oppiin Varhain viehätetty kuin Khrysanthos, Vitkaan käyden luontelihe, kunnes Seisahtui hän ukon jalkain juureen, Vaiti, kädet ristiss' yli rinnan. Kasvoiltaanpa vivahteli varjot Surun, suuttumuksen, inhon, säälin, Silmäns' oli luotu pergamenttiin.

Kauan mietteissään hän seisoi, vihdoin Vaiti-olon katkais, lausuin: "Ukko, Kutsuttiinhan suakin kerran valon Pyhään valtakuntaan, valuivathan Sunkin rintaas armon lämpösäteet -- Niin mä kuulin; -- mutta kuinkas elät? Tuolla missä mailman lapset turhaan Teuhaa, kärkkii, riehuu, rehkii, hukkuu, Missä milloin posken purppuralla, Milloin hyllyhuulten myhäilyllä, Milloin muilla symboleilla horna Merkinnyt on omans', siellä, vanhus, Häärit, riehut, riemujas sa nautit. Harvoin yksin nähdään sua, ja jos se Joskus sattuukin, et Vapahtajaa, Maan ja taivaan herraa, avuks' huuda; Vaan, ihastuneena myrkylliseen Tenholauluun, kuiskaat huulin, joita Valkaisee jo tuonen tulomuisku, Afroditeen nimee ja Dionyson. Mikä loppu tullee? kauheasti Kostetaan viel' uskorikkos sulle; Sinä kerran armoliittoon päässyt, Hirmu-osan liekkijärvess' saatkin, Toivoton kun kadotus sun nielee; Itkein et saa kyynelt' itketyksi Janohos, ja kieles kuiva raukee, Avukses kun ikiturhaan anot Olottomia satujumaloitas."

Näin hän lausui. Tyyni, niinkuin illan, Vanhuksen ol' muoto. Katseen loi hän Nuhtelijaan: "Nuorukainen tuima, Rauha! Uskos vankka on, mun mieleen' On ken uskoo. Vastaa sentään, voiko Nuori ruskee silmäs, tuomitessais, Nähdä läpi sy'änten, munaskuiden? Älä tuomitse, niin tuomion vältät, Sanoo Herra. Hurskas, uskollinen, Lempee, iloinen ja sietäväinen Kristitty käy mestarinsa jäljiss! Rakkautt' uhkuu uskonsa, ja, poikan', Rakkaus on laupias, se sietää, Ei se paisu, riehu, eikä pahaa Aattele, ei vihan vimmaan ylly. Rakkaus uskoo kaikki, toivoo kaikki, Kärsii kaikki eikä koskaan uuvu. Nuorukainen, jos sull' oisi usko Siirtää vuoretkin ja nostaa laaksot, Rakkaudetta oisit tyhjä varjo."

Lausui näin, ja lempeästi nuorta Kätellen sen veti vierellensä; Samall' louhell' istuivat nyt kahden.

Päivä vieri, himmeämmin hehkui Länness' aurink', unta tuuli etsi, Hellaan taivaalt' illan rauha laski. Ei nyt tähän tauluun ukon silmä Viehtynyt, vaan nuorukaiseen yksin Silmä ynnä aatos kiintyi. Kauan Ääneti hän istui, vihdoin virkki: "Sorja sulho, ellei vanhan neuvo Mieltäs pahoittanut, suo mun vielä Seikkaa kysellä sult', ehkä kahta. Kun sun kasvos soikeat ma näen, Otsan, nenän uljaat oikoviivat, Kun sun sorjaa kieltäs kuulen, jossa Ionian ja Atthiin[1] murteet yhtyy Sointuun suloiseen, kun tuomitsetkin, Tiedän Helleeniks' sun. Mutta lausu, Millä paikkaa kasvanut oot? Ehkä Joku Arkhipelagin armas saari Näki syntys, Samos, Naksos, Paros, Mitylene? Ehkä päivään pääsit Rikkaan Aasian rannall'? Iloissaanpa Isäs sun, jos missä synnyit, nosti Sylihinsä, onnen unta nähden."

[1] = Attikan kielimurre.

"Delos", äänell' leppeemmällä vastas Miesi, "aaltoin huuhtelema Delos Ol' mun kotimaani, Kallinikos Se, jok' isän' maallinen ol' ennen, Toisen oon nyt taivahasta löynnyt."

"Kallinikos", virkkoi vanhus jälleen, "Ei oo nimi outo; Delon saarell' Ol' hän muinoin vieras-ystäväni. Oi! sen saaren vihreen vielä muistan, Lauluin ylistellyn, jumaloille Armaan, mieluisan Dianan, Foibon Synnyinmaan, sen korkeet harjut muistan, Sypressein ja seetrein varjostamat, Ja sen laaksot -- Nykton laaksot muistan, Sitran jumalalle pyhitetyn. Maata mont' oon nähnyt, kuljeskellut Pelopin niemelt' Thessaliaan, nähnyt Hellaan-merten saaret, salmet kaikki; Mutt' ei mikään maa mua viehätellyt Niin kuin Delon laakso templineen ja Lehtoineen ja siin' ol' isäs mökki. Nuorukainen, nähtyäs niin paljon Kaunist' elos aamust' asti, vastaa: Synkätkö on mailman kuvat kaikki Sulle, eikö sielus pohjaan jäänyt Yksi muisto, jota siedät, säästät, Aioiltas, kun viatonna vielä Nykton kukkain keskell' leikit, uinuit?"

Näin hän virkkoi. Nuoren poskipäillä Vaalevilla nähtiin heikon liekin Välkähtävän, kohta sammuakseen. Vanhus jatkoi: "Kerrottu on mulle Kerran taru, jonk' Arkhipelagin Saaret uskovat ja ehkä kohta Levennee se kautta manterenkin. Näin se kertoo: Delon maalla syntyi Marmaryne. Kahden lustrin[1] kesät Tuskin nähtyään, jo lemmen liekit Sytytti hän seudun nuorukaisiin. Mutt' ei aistillisen halun haltuun Puhdast' itseään hän huoli heittää. Foibon vaan hän lemmikikseen otti, Rupes puhdasna ja uskollisna Nyktoslaakson kukkain vaalijaksi. Aamuin, illoin, joskus kaiken päivää Kukkain kesken liikkui hän kuin sisko Vanhemp', yhtä tuttava ja hellä, Hoiti, istutti ja kasti niitä. Mutt' ei ainoasti käsin niitä Hoidellut hän, kallistuipa usein Kukkaa kohden, loi sen silmään silmäns', Antain pienokaisen juoda tulta Sielustaan ja henkens' elähyttää Kasvin pölyä himmeää ja mykkää. Itse hengelleen hän ruumiin otti Kukkasilta, pienimmänkin aatteen Puki kasteen, tuoksun, värin verhoon, Mullan lasten kanss' siis vaihtoi lahjoj', Antoi, otti, lempi loppumatta. Tässä rauhalassa, jost' ol' joukko Suljettu, sai joskus nuorukainen Sulo-uniin päivän hetket viettää, Elää kauniin kukkaisheimon kanssa Ja sen armaan hoitajankin kanssa. Mutta tuosta taru taasen kertoo: Kun hän, sydän täynnä ääretöntä Lempeään, ei koskaan lausumaansa, Marmarynen kukkain kesken kulki, Neiden viipyessä temppelillä, Ilmestyi tää häntä ilahuttain Luomansa ja hoitamansa tarhan Joka kasvissa, jok' olennossa. Ruusu hohti hänen rusojansa, Lilja immen silmin katsoi, puiden Humina sen ääntä yksin kaikui, Tuhansissa eri haamuis' eli Hurskaan poian lemmellen vaan impi. Kun taas kukkasista immen puoleen Joskus silmäns' sai hän nostaa, kuulla Haasteloissa, puhtaissa kuin soitto, Hänen sanojaan, niin poiast' tuntui, Kuin jos puiston ruusuin hehku hienoin Hänen poskilleen ois liekin luonut, Kaikki liljat säteens' sulatelleet Immen silmiin, koko kasvitarha Kirkkaampana immess' ilmestynyt. -- Näin on juttu. Olen tiedustellut, Ken tuo Delon nuorukainen lienee; -- Kallinikon poika, kuului vastuu."

[1] Latinan sana *lustrum* = viisivuotinen aikakausi.

Nuoren poskill' itkuhelmet vieri. "Isä", niin hän lausui, "heitä nimet, Jotka sävelistä maan on soineet Kauimmin mun korviin'; unhotin ne. Suo mun inhota ja unhoon peittää Öisen eloni varjohaamuin muistot!"