Part 8

Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento, joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen olihan ansainnut.

Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:

-- Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi. Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan... ole _sinä_ jos olet kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan _minä_ en ole; _minä_ en kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan käsiksi... kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään... saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.

Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.

Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi, ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan; korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua, mutta Kersti vastusti viipymistä.

-- Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii perille, sanoi eukko vesissä silmin.

-- Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni, lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen. Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä, lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!

Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa. Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus, että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan; väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.

Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä, jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.

Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.

Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi, että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat, että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä korpraali Brantin luo.

-- Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; -- sanokaa sitten isälle ja äidille ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan, nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan kanna... Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin. Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo Kaarina saava.

Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset, jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa. Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni. Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu, oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten unien kirjavaan maailmaan.

He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat matkaansa, puhellen vakavista asioista.

-- Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, -- että ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa, suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.

Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson, jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia, jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen, haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.

-- Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä vilahti näkyviin; -- mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?

Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:

-- Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!

Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.

Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä näyttelijöinä murhenäytelmässä.

Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan herrastalosta -- juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies, jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja, vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa, toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla, jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin haljakkoihin silmiinsä.

Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen, nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.

Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.

Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja kuolinpäivät oli merkitty... se oli se kirja, josta äijävanhus oli hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan, saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. -- Muuan torppari talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän, Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista, jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello, joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin riemuiten pois.

Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla laadituksi kostonsa.

Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut "mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa ansainnut.

Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika vain erottamassa _silloin_ ja _nyt_ toisistaan! Ja nuorukaisista, joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista, liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan. Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn, tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun ja mielihaikeaan.

-- Yrjö, sanoi hän tälle, -- seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!

Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin viiksiin... ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä viljavina vuotaa.

-- Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen toverinsa kaulaan.

Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään. He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan, urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.

-- Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, -- hi, hi, hi, Borup menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät ihmiset... Seitsemän skillinkiä... Se on ollut mukana kaikkialla, missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi... Kahdeksan skillinkiä... Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä... Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika niin ketterästi oikaisi pakoon...

-- Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno, suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet värähtelivät suonenvedon tapaisesti.

-- Te valehtelette, jatkoi poika. -- Ruotsin poika ei paennut Ratanin luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta...

Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä ja lausui:

-- Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet? Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen toimittaessaan virkaansa?

-- Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.

-- Nappapoika? äänsi Spökvist...

-- Maankulkija? uudisti Brackander.

-- Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle miehelle, -- pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.

-- Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; -- minä vastaan pojan puolesta... hän on toverini... me olemme teinejä Veksiöstä...

-- Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; -- tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?

-- Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander tuimistuneena; -- etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan...

Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.