Part 9

-- Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; -- rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.

Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.

Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin mahtipontiseen asentoon kuin suinkin -- se on: levitti jalkansa ja pani kultaponnen nenälleen -- ja lausui arvoisan juhlallisesti:

-- Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?

-- No välipä tuolla?

-- Nimeni on Brackander.

Patruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin vastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf, jonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:

-- Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille sattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin persoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista... [Brackander = suomeksi Pakarainen.]

Yrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander kelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta, että hän patruunalle antaisi "niin että töppöset heilahtaa", ei tohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen puoleen ja sanoi:

-- Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta henkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina solvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen omilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä kehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä...

-- Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, -- minä en jätä asiata sillensä.

-- Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.

-- Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle rangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.

-- Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; -- mutta kaikissa tapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla siihen tyytyväinen... [Spökvist = suomeksi Raippanen.]

-- Irtolainen, ärjyi Spökvist, -- kuka sinä olet? Mikä nimesi on? Mistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja lähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.

-- Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.

-- Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.

-- Niin, passia, säesti Brackanderkin; -- ellei sulla ole passia, saat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa ensi yönä.

-- Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi Yrjö -- teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä. Kaihan herrat uskotte sanaani.

-- Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä; -- heillä ei ole passia, se on ilmeistä.

-- Varsin ikävää on, lausui Spökvist, -- vaan kun teillä ei ole kirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani. Neljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan valvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.

-- Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies! pyyteli Aadolf ivaten.

-- Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi Spökvist.

Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf Sparrfältille.

-- Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, -- poikanulikka on Sparrfält nimeltään... luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni Sparrfältin poika... niinmuodoin läheistä sukua korkealle päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun aikaa ja lausui sitten:

-- Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista laatua, että minun...

-- Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, -- ei ainakaan ole minun puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.

-- Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, -- te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte, että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän... sydän, joka verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää... Mutta mitäs tehdä? Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että...

-- Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot, Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: -- pitääkö sun seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä asti halveksin sinua... peräytän keskinäisen velittelemisemme... en tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella... lopeta nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!

Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.

Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois. Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.

-- Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali Brantin olalle, -- nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä aiot maata ensi yönä.

Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:

-- Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra patruuna.

-- Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. -- Mutta täällä sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. -- Ja huone on nyt minun. Minä salpaan oven kiinni... Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet pannut akkasi ja tyttäresi?

-- Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.

-- Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna; -- minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta... Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä, kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?

-- Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.

-- Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja? Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa? Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen, karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan? Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?

-- Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; -- hän on nyttemmin niin kutsuttu _suojeluton_ henkilö...

-- Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna puheeseen; -- hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä; asianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta hänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä tahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että hän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin asetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan sellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka tekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen ikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies köyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos vaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni... Ja kiitä sinä Herraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota sinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi ja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi patruuna, -- pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta kaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää enää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.

-- Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään rintaansa; -- tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja työssä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta kantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!... Ystäväni, lausui hän sitte ääneen, -- kovalta tuntuu kun mies, joka aina on otsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin päätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna mainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon se lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä ennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.

Nyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui:

-- Kiitos viimeellisestä, korpraali!

-- Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; -- te tulette ilottomaan aikaan.

-- Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka kasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; -- minulla on kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat terveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut heidän kanssaan.

Ilon loiste sävähti ukon kasvoille.

-- Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; -- Johanna onkin vaalinut häntä sydämellisimmällä huolella...

Nämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen, kuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa lieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime aikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan lemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan liekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä ei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin paljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin täytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa ehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.

-- Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö, -- mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun esiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille, korpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään, minulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen harkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä isävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen tuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta voisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on, että te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja neuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan. Jospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa karjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle tervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?

Ilonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että milloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan valvovaa kaitselmusta, -- ei ketään, sanomme, paitsi patruuna Nikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen ja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän sielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.

Korpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat ilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä, kiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla mielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja saattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.

-- Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, -- oletteko tarkoin miettinyt asiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka olette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja tullaksenne papiksi?

-- Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö: -- minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu menetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja te olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo puhuaksemme heidän kanssaan... Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?

Siten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt täydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin siihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä huonoimmalla päällä.

* * * * *

Seuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa kalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää tavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja lausuu: -- Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku, joka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa sitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään, saattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan. Mielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa katsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen ja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin ahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä tahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää, joka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin tuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein leivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle, mieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän itsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.

-- Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia...

-- Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme puhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan elämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit ole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän päivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä estää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi, filosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.

-- Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, -- se on siis mennyttä, mennyttä kaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta, jonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani, Yrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut veljeni...

-- Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että suurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun katkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin täytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi ei aina voi olla yksi... heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit, ellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja tulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä viittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää vierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen veljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna rakkauden ikilähteen reunalla... Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme toisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja tultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja loma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.

Teinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta, mutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf itkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään, mutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja riensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin hänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf, viittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten runkojen keskeen.

XII.

Loppu.

Kertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta on kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä haeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan miehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän koulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän tuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän merellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään kokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi puskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme sanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat ponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja kompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat yhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää ankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.

Näinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten henkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet kuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa päämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle hyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten loppuvaiheista.

Sven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä ja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä kasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä -- kirjeitä, joissa kerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta hyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje, tuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt kristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia yksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf Sparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan virkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys Svenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista Johannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi, teki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä koeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet yhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta ja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän uutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi, oli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille, vaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa. Yrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän tuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki kunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen asumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten viivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat kaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi korpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan horisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.