Part 8

Taikka: kun kapteeni rynnätessämme jotain varustusta tai jossain kylässä majailevaa vihollista vastaan sotaisessa innossaan kiljuen kuin jalopeura karkasi sotilastensa rinnalla hutkien ja hosuen lähinnä juoksevia paljastetulla miekallaan selkään -- että pikemmin joutuisivat! -- niin silloinkin muuttui se, mikä äsken oli voinut näyttää isänmaalliselta uljaalta, -- muuttui surkeaksi valheeksi...

Mutta kummakos hänen siinä oli rynnätä, kapteenin, jolla ei ollut päällään muuta varustusta kuin miekkansa ja revolverinsa, -- meillä, sotamiehillä sitävastoin oli niskoillamme monen leiviskän painavat taakat!

Helppoa se hänelle oli noitua ja teuhata, tyrväistä ja lyödä sokeassa innossaan, kun ryntäyssoitto levottomasti kutsui ja mennä piti, vaikka henki olisi lähtenyt!

Mutta muistanpa että meitä kerran moitittiin liiastakin kiireestä. Eräänä iltana rynnättäessä jotain kylän rähjää vastaan oli näet mentävä hyllyvän suon poikki. Parasta vauhtia mentäessä kuului surkea vongahdus, aivan niinkuin koiran ulvahdus, kun sitä on kalikalla jalkaan satutettu. Emme kuitenkaan sitä siinä melskeessä miksikään älynneet ennenkuin takaapäin kuului käheää karjuntaa:

-- Stoi, stoi! -- Mihin helvettiin teillä on kiire?

Ja kun vilkasimme taaksepäin että "oletkos ainoa muukalainen, joka et tiedä...", niin huomasimme kapteenimme siellä teutaroivan rimmessä ja koettavan kiskoa irti toista jalkaansa...

Monella olisi silloin tehnyt mieli remahtaa kovaan ja mehevään nauruun, mutta kun jokainen silmänräpäys nyt oli niin tärkeää, ei joudettu -- eikä hennottukaan. Sillä sääliksihän se toki kävi...

Omin neuvoinsa hän sieltä kumminkin irtautui ja kahta kauheampana ja partansa sisästä käristen nähtiin hänet pian taas johtamassa. Ja kyytiä ne silloin saivat viholliset kylästä.

XXVI.

Hän oli siivoimpia ja hiljaisimpia miehiä eikä kenenkään oltu kuultu hänestä pahaa sanaa lausuvan. Sotamiehen velvollisuudet täytti hän nöyrästi ja nuhteettomasti eikä hänessä oltu havaittu mitään merkkiä silmäin palvelemiseen niinkuin monessa muussa. Hän puhui vähän, mutta mietti kentiesi enemmän. Olipa kuin jokin mielihaude aina olisi asunut hänen korkean otsansa takana ja noissa harmaissa, melkein syvällisissä silmissä. Hänen olentonsa oli milt'ei kunnioitusta herättävä.

Ja sellainen mies oli nyt heti leiriajan alussa tehnyt rötökset! Yhdessä parin, myöskin mieluiseksi tunnetun toverinsa kanssa oli hän eräänä iltamyöhäisenä hiipinyt pois teltastaan ja pujahtanut venäläisen upseeriklubin puolelle ja sen keittiössä vähän ryypiskellyt "votkaa" ja "piivaa". Juomia maksaessa oli häneltä pudonnut rahoja laattialle ja kun hän niitä rupesi poimimaan, joutui hän riitaan -- omistusoikeudesta. Kerrotaan näet venäläisen kokin kaikessa ystävällisyydessään tahtoneen häntä auttaa rahojen kokoamisessa ja -- perin pohjin sen tehdäkseen -- koettaneen työntää häntä ulos ovesta. Tästä syntyvän rähinän aikana pötkivät kumppanit tiehensä koeteltuaan turhaan auttaa päihtynyttä toveriaankin pakenemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, sillä rykmentin päivystäjä patrulleineen oli jo tulossa. Eikä hän, joka ei voinut kärsiä omistusoikeuden loukkausta, tuskin halunnutkaan paeta. Hän hurjistui, hän näytteli pohjalaista puukkoaan ja tahtoi kaiketi koettaa voimiaan vieraan maan miehen kanssa. Siitä nousi melu ja räiske, joka yhä kasvoi. Ovet lensivät säpäleiksi, ja ikkunaruudut rämisten menivät rikki. Raivoten kuin mielipuoli löi hän jo ympärilleen kuin entinen Sven Tuuva. Eikä hän peljännyt sotilaspatrullien piikkejä, ryntäsi vaan eteenpäin huutaen: "pois tieltä! -- täss' on poika Pohjanmaalta, jok'ei ketään pelkää!" Ja totta se lienee ollutkin, sillä sanotaanpa hänen tässä ihmeteltävällä urhoollisuudella aseetoinna taistelleen useampaa kiväärillä asestettua sotamiestä vastaan, jotka häntä olivat kerrassaan pitäneet itse paholaisena. Vieraan maan upseeriakin kerrotaan hänen tässä vastustaneen.

Ylivoima oli kumminkin liian suuri, niin että tästä leikistä täytyi tulla loppu. Sidottuna ja vartioittuna tuotiin hän yön pimeässä meidän Suomalaisten puolelle ja salvattiin putkaan. Vielä sielläkin kuohahtelivat hänen pohjalaiset verensä, ja ovet ja ikkunakalterit tärähtelivät kumeasti hänen iskuistaan. Hän oli kuin ärsytetty härkä, joka mieletönnä möyryää puskien sarvillansa kantoja ja mättäitä, juuria ja syyttömiä pensaita...

Mutta viimeinkin hän asettui, silmien kalvo sammentui, kädet kävivät hervottomiksi, ja huokaisten rinnastaan syvän huokauksen, retkahti hän seljälleen pilkkopimeän arestihuoneen paljaalle laverille. Ja hän nukahti paikalla.

Nukuttuaan, kun aamulla mentiin katsomaan, oli hän taas sama mies kuin ennenkin, hiljainen ja sävyisä, olennossa entinen kunnioitusta herättävä ilme. Mutta hänen katseestaan välähteli jotain kummastelevaa ja kysyväisenä näytti hän katselevan ympärilleen tyhjiä seiniä, kolkkoa ikkunaa... Miten hän tällaiseen paikkaan oli joutunut -- tätä hän ei voi käsittää... mitä on tapahtunut?

Hänelle selitettiin että hän viinapäässään on yöllä tehnyt niin ja niin, raivonnut kuin villipeto, vastustanut päivys-upseeria j.n.e. ja että hän siis nyt täällä odottaa tuomiotansa.

Mutta hän kuunteli tätä kaikkea kuin kummaa uutista taikka kuin peloittavaa unta. Hän ei itse muistanut mitään aikaansaamastaan häiriöstä.

Kotimainen sota-oikeus tuomitsi hänet puoleksi vuodeksi linnavankeuteen. Tuon korvaamattoman väliajan perästä saisi hän vasta ruveta asevelvollisuuttaan jatkamaan.

Monelle kävi sääliksi tämän miehen kohtaloa.

-- Voi helvetti! puheli kapteenimme tämän tapauksen perästä päivittäin komppaniiassa, -- voi helvetti sentään, kuinka te olette tuhmia! Mitä te luulette olevanne!... Haa! -- lurjuksia te olette... suurimpia lurjuksia maailmassa!... Eikö oltu varoitettu kylliksi!... eikö... hah?... Semmoisia tomppeleita!

Hän naurahti katkerasti ja jatkoi:

-- Kun te saatte jonkun ryypyn nahkaanne, niin te olette kuin villisikoja, kuin puhvelihärkiä te olette... "Hei, pois edestä vaan, täss' on urhoollinen pohjanpoika, me emme pelkää!" -- niin te huudatte mukamas, kun jonkun putelin olutta juotte. -- "Me emme pelkää piruakaan!" "Me olemme urhoollisia suomalaisia!" Juu helvetti -- urhoollisia! Vaan raukkoja te olette, aika möröjä te olette ja akkamaisia... ettekä osaa käyttäytyä kuin sotamies... --

Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"

Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen! -- varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat. Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää, tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä haaveellisena kuin siellä Suomessakin -- tuolla kaukana, jonne aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme? Emme, -- onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja tuntuu vieläkin -- sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto koskaan voisi soimata...

Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina tuolla yöllisellä retkellä.

Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli väärin on niin sanoa, -- kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, -- kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt, mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan, ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat osaisitte juoda, niin saisittehan te... mutta kun te olette niin helvetin tuhmia..." arveli hän kaiketi.

Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa mukaan tiedusteli että

-- Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin puolesta:

-- Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi siitä vielä tinki että

-- Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:

-- No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi pirullisena näin:

-- Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille Sakarilalle annoitte selkään!...

Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa seistiinkin -- -- --

XXVII.

"On verrattu rautahan, Sydän kiveä kovempi on..."

Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti. Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi mielipiteeksi.

-- Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa suinkin salli.

-- Ja tietäkää -- rähisi kapteenimme -- että joka vain uupuu ja pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!... Joka vain väsyy, se on lurjus ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että... siltä minä, helvetti...

Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että joku ei kestäisi retken vaivoja.

-- Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!

-- Vai oletteko te akkoja, -- mitä, hah? tiuskasi hän heittäen ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.

Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun herkempitunteisen rekryytin leuka.

-- Muistakaa siis että joka tulee kipeäksi, se on helvetin huono mies!

Me seisoimme hievahtamatta ja koetimme sulattaa, mitä oli sanottu. Raskas kenttävarustus, joka oli sälytetty hartioillemme -- ja jota kantaessa minä en koskaan voinut olla vertaamatta itseäni ikeenalaiseen vetohärkään -- sai aavistamaan että kovaa ponnistusta ja itsensä rääkkäämistä todellakin nyt kysytään.

Ja jokainen päätti kestää, vaikka suolet revetköön... Kukapa se sairasvaunuihin semmoisten uhkausten perästä!

"... Joka väsyy, se on raukka... se on akka... ja huono mies."

Ja kukaan ei tahtonut olla raukka, ei akka eikä huono mies!

Niine päätöksineen sitä lähdettiin.

Komppaniia komppaniian perästä, pataljoona pataljoonan perästä, rykmentti rykmentin perästä, -- kunnes siitä muodostui mahtava miesjoukko, joka päästä katsottuna näytti loppumattomalta.

Kuvitelkaa mieleenne lakeata kenttää, sellaista, jossa ei kasva tuskin vaivaiskoivuakaan, ja joka on niin aava ettei metsän reunaa voi silmällä eroittaa! Kuvailkaa itsellenne yhä edelleen mätäkuun auringon paahdetta tuollaiselle autiolle lakeudelle! -- ja olette saaneet himmeän kuvan siitä vedettömästä merenulapasta, jonka halki tämä rauhanaikuinen sotaretkemme alkoi. -- --

* * * * *

-- Mahtaa olla 40 astetta auringonpaisteessa? saan minä sanoakseni vierustoverilleni, jonka hurstisen puseron selkäpuoli on märkänä läpikotaisin ja jo höyryää hiestä.

-- Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?

-- Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!...

Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa kovemmin kiväärinsä perää.

Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää? ja jos joku kysyisikin -- pilan vuoksi, ei osanotosta, -- niin ei kukaan huolisi vastata, -- vaikka vähän väsyttäisikin.

Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei _saa_...

Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla tyhjät -- vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, -- ainoastaan muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!

Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.

-- Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. -- Ja jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.

Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää leilimme raikkaammalla vedellä.

Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja puolispaikassa -- eräällä pellolla -- koettaa hän hieroutumaa korjata muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin salaa muilta:

"Sillä se on helvetin huono mies, joka ei kestä" soipi yhä hänen korvissaan.

Näin kuluu ensimmäinen päivä, ja iltapuoleen saavumme me muutaman kylän piiriin, jonne yövymme. Teltat, joihin kuuluvat tarpeet -- pienen olkimatonkin -- olemme tasanjaettuina seljässämme kantaneet, pystytetään säännöllisiin riveihin ja heti niihin ryömiikin pahimmin väsyneitä.

Olin minäkin väsynyt ja helpoituksen huokaus pääsi rinnastani tuntiessani itseni vapaaksi leirivarustuksesta, -- noista kirotuista "längistä"... Mutta minä olin iloinen että olin edes tämän päivän elävänä kestänyt, vaikka alussa oli siltä tuntunutkin kuin henki lähtisi, -- ja kaikki päivän rasitukset olivat unohdetut, kun Jussi Kellolainen, (minun uskollinen toverini tämänkin sotaretken iloissa ja suruissa) siinä samassa tuli ehdoittamaan että:

-- Eikö lähdetä kylää katselemaan!

Ja me lähdimme, kuljimme salakähmää jotain aitoviertä ja kylänraitille päästyämme astelimme rohkeina -- kapakkaan, joka jo oli täynnä venäläisiä aliupseereja ja sinistä tupakinsavua.

-- On se sentään mainio asia että näissä kylissä on kussakin kapakkansa! tiesi toverini sanoa, kun taas vähän päästä varovaisina hiivimme takaisin. Sillä kauvoa ei Jussi Kellolainen hirvennyt viipyä vääpelinsä tähden. Se kun yhä edelleen piti hänestä aivan isällistä huolta huolimatta siitä että Jussi Kellolaisella oli kaksi nauhaa olkapäillään ja luja aikomus muutaman viikon perästä jo komennuttaa itsensä kadettikouluun. Ja yhä edelleen Jussi Kellolainen nöyrästi, mutta arasti lausui "herra vääpelinsä", lausui sen monta kertaa päivässä ja siinä sotilaallisessa pingoitustilassa, joka syrjästä katsojasta usein näyttää niin hullunkuriselta.

Mutta antakaamme jo sekä Jussi Kellolaisen että toistenkin, uupuneiden sotamiesten -- niiden joukossa minunkin -- ryömiä mataliin kenttäteltteihinsä kokoomaan uusia voimia uusiin ponnistuksiin ja antakaamme pimeän, pilvisen elokuun yön kietoa helmoihinsa kaiken sen surkeuden, mikä näiden satojen, tuhansien telttojen piiriin mahdollisesti oli yhdistetty. -- --

* * * * *

Viidettä vuorokautta oli jo oltu poissa pääleiriltä. Oli samottu yhä eteenpäin pitkin Inkerinmaata, levähdetty, taas lähdetty liikkeelle, taas pysähdytty -- kunnes suunta oli kääntynyt jo melkein taaksepäin, -- Suomea kohti, niin oli eräs päälliköistämme vakuuttanut, ja se tiedonanto oli herättänyt hetkeksi suurta riemastusta meikäläisissä riveissä.

Taisi olla sunnuntain iltapäivä, ja me olimme jo vuorokauden olleet leiriytyneinä erään kylän pientareille. Iloisesti valaisi aurinko telttojen harjoja ja kirkkaina heijastivat sen säteet kytkettyjen kiväärien pistimistä.

Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa... mikä ääretön tyydytys siitä on koko olemukselle... mikä suloinen tunne voi hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!...

Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta... Voihan rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne puikahtaa. Ja voihan...

Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin heti utelemaan.

Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä. Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa. Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja... Minä palasin takaisin. --

Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa, vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt levitettiin, -- ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista silmällä pitämään, -- sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.

Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, -- meidän, suomalaisen komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.

Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti, alakuloisesti...

Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan kielletty virittämästä... ei tulitikullakaan saanut raapaista etteivät vihollisen vakoojat -- jos niitä nyt olikaan -- saisi pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.

Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme. Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja siten voidakseen nukkua.

Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko nousisi!...

Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä, on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.

Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat, joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat... Tuo armas aurinko, kuinka sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! -- Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pah...!

Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella, emmekä "haistaa verta."

Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? -- En, sillä sitä eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta. Vaan kuumuudesta he hehkuivat -- ja harmista. Ja kiroilivat tiheään toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.

Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain. Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, -- kaikkien piti sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut... Väliin täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.

Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, -- jokainen mies oli kasvoiltaan kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet... Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.

Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti läähättäen... Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" -- ja pyyhkäsemme ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin, ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun helteeseen"...

Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset, jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel, näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella leijuu verkalleen outo ilmiö -- suuri ilmapallo ylhäällä maasta, ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen... ne ovat jotain taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, -- tekevät sieltä yleiskatsauksen...

Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa... Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan ja -- tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni pataljoonassa ja hän kyllä tietää...