Part 9

Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas karkaamme... ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu käyvän kuin unessa...

Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.

Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy... Tuulen nopeudella on vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät umpeen joka taholta.

Me olemme antautuneet. Kapteenimme -- lieneekö kunniassaan loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:

"Silloin, niinpä tiedetään, Enää ei hän lyönytkään, Hatun painoi alemmaksi, Muuttui muita lauhemmaksi..."

* * * * *

Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa...

Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi lyönyt.

Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu. Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin seuraavissa sanoissa:

Ja Turkin keisari kaakelimuurista Katseli kiikarilla, Kun Suomen poikia marssitettiin Ylitse Tonavan sillan!

Ja Turkin keisari Tonavan rannalla Kiroili ja itki, Kun Suomen poijat ampuivat Sen panssarilaivat rikki! -- -- --

Näin sitä laulettiin ja tyytyväisyys ja leppymys kuvastui kaikkien, pahimmin vaivaatuneidenkin kasvoilla. Sillä jokainen tiesi että tähän ne nyt päättyivät tämän sotilasvuoden varsinaiset harjoitukset, tämä seitsemän vuorokauden manööveri se oli kaikkien vaivain ja ponnistusten huippuna, jäljellä oli enää vain keisariparaati tosin kiusallista harjoitusta vaativine kaunomarsseineen.

* * * * *

Minusta tuntui kuin olisin ollut mikäkin veteraani, kun kohta kotiuduttuamme Jussi Kellolaisen ja Oskari Hongén'in seurassa -- viimemainittu oli muka sairauden takia ollut kokonaan osaton tähän retkeen -- astelin Krasnoje Seloon uhkeaan sotilassaunaan. Lieneekö Jussi Kellolaisesta samoin tuntunut, en tiedä tarkalleen sanoa. Mutta ei se ainakaan meistä toisista siltä näyttänyt. Ensinnäkin hän pelkäsi mennä n.k. "25:n kopeikan saunaan", sillä se, ties hän, oli ainoastaan upseereja varten.

-- Mutta rahanhan sitä mekin maksamme!

Me menimme siis 25:n kopeikan saunaan ja Jussi Kellolainen seurasi mukana.

Riisumahuoneessa ei ollut monta henkeä, mutta Jussi Kellolaista ne peloittivat.

-- Voi... ei täällä saa olla! kuiskasi hän hiljaa meille, mutta me emme olleet kuulevinamme, riisuuduimme vaan.

Jussi Kellolainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen kuvastimiin ja tyynypäällisiin sohviin ja alkoi sitten riisuutua hänkin.

-- Joudu nyt!

Jussi Kellolaisen kädet vapisivat, kun hän veti paitaa päältänsä. Me astuimme kolmikannassa isoon pesuhuoneeseen.

Varjele ja valaise! -- Siellähän oli pari oman pataljoonan upseeria, samallaisessa alastomassa asussa kuin mekin. Vaikk'eivät ne meistä näyttäneet vähääkään piittaavan, oli Jussi Kellolainen kumminkin kuin tulisilla hiilillä. Juuri kun hän oli kumartuneena vääntämään vettä ranasta, ja alaston everstiluutnantti sattui kävelemään ohitse takaapäin, kimmahti hän kuin sähköiskun saanut toisapäin, pullisti rintansa, painoi kätensä tiiviisti paljaita kupeitaan vasten ja loi upseeriin aran, vain aina nöyräilmeisen katseen. Huulet supussa, posket kuopalla ja paljahko pää kekallaan seisoi hän siinä ja teki -- "kunniaa".

Everstiluutnantti murahti naurusuin jotain isoon partaansa ja viittasi ehkäisevästi kädellään.

Vaan Jussi Kellolainen seisoi siinä vielä hetken pinnistyksissä, alastomana, ja suu oli yhä supussa ja valmis sanomaan "herra eversti". Ei saunan löylyssäkään hänen sotilaallinen sydämmensä myötenantanut unohtaa kunniata ja rintaman tekoa, vaikka toinen toverini kivenkovaa väitti että _poletille_ sitä kunniaa tehdään eikä koskaan itselleen miehelle. Ja joka hetki oli hän valmis kuulemaan näiden läsnäolevien päällikköjen sanovan: ei teidän ole lupa täällä olla, menkää pois!

Mutta ne eivät mitään sanoneet, ainoastaan toinen heistä, luutnantti, virkkoi: "onko kuuma?" ja siihen Jussi Kellolainen, -- joka oli luullut luutnantin rupeavan sanomaan jotain että: onko lupa? -- aivan ihmetyksissään tästä tavattomasta suvaitsevaisuudesta, vastasi lakeasti:

-- On, herra luutnantti, -- kuuma... Ja hän vähän uskalsi naurahtaakkin.

Kun oltiin pukemassa, ja me luulimme että nyt hän ainakin alkaa rauhoittua, niin silloin ovi avautuu, ja vanha kenraali astuu sisään.

En piruakaan minä luulisi Jussi Kellolaisen niin säikähtävän kuin hän säikähti tätä vanhaa, vaatimattoman näköistä kenraalia.

Ensin hän kalpeni -- vaikka olikin saunan löylyssä tullut punaiseksi, -- loi sitten tavattoman aran ja tavattoman rukoilevan katseen tähän punakauluksiseen soturiin ja veti horjuen mutta kiireesti housut jalkaansa.

-- Kenraali... näettekö? soperteli hän värisevällä äänellä ja lisäsi katsoen nurkkasilmällä meitä:

Voi joutukaa! -- Ei täällä varmaankaan olisi saanut olla...

Me nauroimme hiljaa hänen arkuudelleen.

-- Eihän tuo nyt meitä syö sentään! sanoi Hongén pilkallisesti hymyillen.

-- Ja ihmisiähän sitä ollaan mekin ja tarvitaan puhdistaa ruumista niinkuin tuokin -- huomautin minä, joka -- niinkuin sanottu -- tänään tunsin itseni karaistuneeksi veteraaniksi.

Vaatteet päälle saatuamme olimme valmiit lähtemään. Jussi Kellolainen astui etummaisena ottaen päällensä paraimman ryhtinsä ja teki kunniaa kenraalille, joka sinne oven luo oli kyyristynyt sohvan kulmaan riisuutumaan eikä näyttänyt mitään huomaavan. Me seurasimme Hongén'in kanssa jäljessä ja teimme samoin kunniaa.

Vielä ulkona, tiellä lausui Jussi Kellolainen että

-- Ei sinne varmaankaan olisi saanut mennä.

XXVIII.

Eräänä joutopäivänä tämän jälkeen, kun taivas pitkästä ajasta taas oli likaisenharmaja, vettä kylmästi vihmoi leirillemme, ja minä istuen kosteassa teltassani yhdessä toverini kanssa nautin jokapäiväistä teetäni, kohosi äkkiä telttavaate ja sisään astui sotilaslähetti sanoen:

-- Vapaehtoista käsketään upseeriklubiin.

-- Minuako? kysyin vähän hämmästyen. -- Kuka se kutsui?

-- Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni...

Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani. En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer vitae scelerisque purus..." kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn paikkaan.

Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa, kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin, sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita upseereja oli lähellä)

-- Tulkaas tänne vapaehtoinen!

Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään, seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.

Minua värähdytti... mitähän ne nyt minusta!...

-- Oletteko te -- aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan, syvämielisen katseen -- kirjoitellut täältä leiriltä mitään sanomalehtikirjeitä Suomeen?

-- Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen, tulleenkin varmasti perille.

Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi pannen painoa joka sanalleen:

-- Menittekös te kirjoittamaan Helsingin -- nimiseen lehteen n:o 187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin Pietaria, kohtasi meitä _ilkeä venäläinen haju_, -- mitä?

-- Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten olin vastannut, -- kuinka väärin olin vastannut!

Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari askelta karjasi:

-- _Te_ kirjoittanut -- --!... satans...! (hän suvaitsi kirota ruotsiksi).

-- _Venäläinen_ haju! kertailin minä -- ja säpsähdin älyten hyvin, mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.

-- Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, -- ei se ole mahdollista... en _minä_ ole noin kirjoittanut!...

-- Ette!... ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan lauhtuivat -- --

Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta minua saattoivat syyttää ja epäillä?... Mikä oli tuo paperiliuska everstiluutnantin kädessä?

Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa, murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin kädestä sanomalehtipalstan -- sillä sellainen se olikin tuo paperiliuska -- ja viittasi minua lähemmäksi.

-- Tässä -- sanoi hän miettiväisen näköisenä -- on venäläisestä lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun Moskovan lehdestä... -- Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat... ymmärrättehän vähän venättä?

Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella erään Suomalaisen leirikirjeestä ---- nimiselle sanomalehdelle Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." -- Sillä ne sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin sulkumerkkien sisällä.

Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!

Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! -- se ajatus iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti, jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut toisen kansan kansallistuntoa!

-- Herra eversti -- vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, -- en muista vähääkään kirjoittaneeni "ilkeä _venäläinen_ haju"...

-- No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.

-- Tulinhan minä _sivumennen_ maininneeksi siitä meille oudosta hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä... mutta eihän siinä mitään pah...

-- Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta! kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.

"Mitä saatanaa!" -- Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani, aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.

-- Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi leimahtaa.

-- Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni! sanoin minä saaden malttini takaisin.

-- Ensimmäisessä --! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. -- Olenko siis _minä_ sen lukenut?

-- Olette, herra kapteeni! -- --

Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.

Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, _muista_ lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" -- tahi jos on lukenut, ei ole sitä _miksikään_ huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. -- Kapteeni parka! -- hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!

-- Oletteko ylioppilas? kysyi nyt -- sen hyvin jo ennestään tietäen -- everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.

-- Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni" alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna vastaani.

Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty puhehalu heti ilmi.

-- Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. -- Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa --? -- varokaa kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä kansallistuntoa?... muistatteko te, hah?

-- Kyllä, herra kapteeni... mutta enhän _minä_ olekkaan lou...

-- Niin, enkö minä varoittanut... enkö?... helvetti... mutta te olette semmoinen... (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! -- Teidät pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te... te olette niin äärettömän huono... niin hirveän kehno te olette!...

Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa... -- ainakaan minä en tämän oman maapallomme päällä seissyt!

Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, -- ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan ehtinyt jäähtyä.

Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni. Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi... Sinne se jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan... Ja nyt vasta luulin tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!

XXIX.

Oli palattu jälleen kotimaahan. --

Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta. Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi, omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta, muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka satuin olemaan päivystäjänä.

-- Hyvästi nyt, vapaehtoinen! -- Milloinka te pääsette? sanoivat he minulle.

-- Kissa tiesi... vielä on aikaa!

Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin -- jos oli jotain rikkonut... ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa...

Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi... olivat kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä...

Vääpeli -- kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! -- Vääpeli, joka kun suuttui, oli kamala...

Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin herra te luulette olevanne!"

Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin isällisesti... silmät kosteina. Hmyh... Kentiesi sentään hänelläkin oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? -- enhän minä tuota tiennyt.

* * * * *

Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois laskettu.

Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo tuskaisa leirikirje-asia... ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi viattomat sanat, -- joka teki kissasta karhun! -- Voi inhimillistä epäluuloa!

Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi loppuajaksi.

Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, -- en, sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, -- tahi: ei ainakaan ottaisi pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää, koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.

Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.

Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen vastauksen, käypikö se laatuun, -- ja aikomukseni oli sitten vasta ajaa asia läpitse kapteenini kautta.

Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. -- Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.

-- Mitä tämä on? Miks'ette ole ensin ilmoittanut kapteenillenne? kysyi minulta pieni, hyvänsuopa everstini saranan kitinää muistuttavalla äänellä.

Minä en vastannut mitään, vaikka vastaus kyllä oli valmis ja piili sydämmessäni.

-- Te pääsette heti siirtymään haluamaanne paikkaan... ja komennuslippunne on valmis, -- mutta sitä ennen täytyy minun teitä rangaista... olen päättänyt -- ainoastaan kahden vuorokauden yksinkertaisella arestilla.

-- Ymmärrän, herra eversti.

-- Se on kaikista pienin ja lievin rangaistus tällaisesta rikoksesta. -- Jaa, saatte mennä!

Vaikka minusta äkiksestä oli tuntunut kovin surkealta mielessä tämä odottamaton keikaus, rauhoituin kumminkin pian ja ajattelin melkein ylpeydellä tätä arestissa-olon kunniaa. Oli kuin olisin kohonnut omissa silmissäni.

-- Mielelläänhän tuota menee tuollaisesta syystä, arveli arestiin kuljettajani. -- Kun ei ole sen häpeällisempi...

-- Eikä se toki ole oikea sotamieskään, joka ei lie joskus arestissa käynyt! -- vakuutti leikillinen varusmestari, -- niin ainakin entinen eversti selitti, että se on s----n huono poika, joka ei putkassa ole ollut...

Näin lohdutettuna astelin minä iltahämärässä arestihuoneelle arestilaispuvussa, ja minut suljettiin pienenpuoliseen koppiin. -- --

* * * * *

Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa: -- -- ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on arestihuone... ja minä olen siis arestissa...

Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? -- olenko murhannut?... olenko varastanut? -- ja nyt istun vankeudessa...? -- -- Haa! Mitä houkkio hourailenkin! -- minähän olen, minähän olen...

Ja minulle selvenee kaikki.

Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi pahki kopin päätyseiniin.

Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: -- minä suljettuna yksikseni tänne... ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa kaltereissa... ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku... voi sentään! -- hiljaa sydän, hiljaa! -- Tämä ei ole leikin asia...

Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit, pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin tieheni! -- Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin metsiä... kauvas... ja levähtämättä!

Mutta mitäpä minä karkaisin!... minua huvittaa vain näin itsekseni kuvailla.

Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää... Mutta minä en näe sieltä muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana ja raihnaisena... Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi, surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen säkeissä:

Syksyn synkkä, kolkko ilta Kattaa kaupungin ja maan, Raskahasti rannan aalto...

Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja nukun -- -- --

Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.

Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.

-- Miltä se tuntuu?

-- No siinähän tuo menee.

Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko rupeaman.

Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja! Pitkä on päivä edessä... ja yö... ja vielä huominenkin päivä iltaan saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja pahki, yli ja ympäri... On aikaa nauttia "otium sapientis"...

Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka ja mietin -- -- --

Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!

Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista sävyisemmin "hyvää päivää!"

-- Jumala antakoon, herra kapteeni!

Hän alkaa puhella taas noista kiusallisista leirikirjeistä ja vetää povestaan pari sanomalehteä, -- juuri ne, joissa sepustukseni löytyvät.

-- Merkitkää lyijykynällä ne paikat, joita toimitus on muutellut tai jotka ovat erilailla kuin konsepteissanne!

Hän antoi minulle lyijykynänsä.

-- Ja saatte pitää nämät lehdet täällä luonanne... minä lähetän niitä sitten huomenna noutamaan.

Hän puheli aivan isällisellä äänellä niin että minusta tuntui kuin ei meidän välillämme ikipäivinä olisi ollut mitään katkeraa suhdetta ja kuin hän olisi ollut itse jalous ja hyvyys.

Ja sitä hän olikin tällä hetkellä.

-- Miksi te olette panneet vapaehtoisen _tähän_ huoneeseen! lausui hän ankarasti ovella seisovalle vahtipäällikölle. -- Muuttakaa hänet aliupseerein arestihuoneeseen! --

Kapteeni poistui, ja minä sain siirtyä sanomalehtineni tilavampaan ja kaikinpuolin iloisempaan kamariin, jossa jotakuinkin sain aikani kulumaan lukemalla nuot -- tosin vanhenneet -- sanomat aina viimeiseen ilmoitukseen saakka ja piirtämällä muutamia muistosanoja kapteenini antamalla kynällä seinään. Ja kun aika kävi pitkäksi, koetin minä nukkua ja kun siihen taas väsyin aloin astella. Mutta pitkäksi kävi se sittenkin ja kauhistuksella ajattelin minä niiden tilaa, joiden täytyy olla vankeudessa kuukausia ja vuosia...

Seuraavan päivän iltana, vähää ennen kuin arestiaikani päättyi, tuli pataljoonan päällikkö luokseni. Tehtyään kohteliaita kysymyksiä, onko ollut kylmä j.m.s., kysyi hän:

-- Onko mitään valituksia? --

-- Ei, herra eversti... --

Mitäpä minulla olisi ollut valittamista!

Eversti ei tämän johdosta mitään virkkanut, mutta hänen kasvoistaan olin minä lukevinani, että hän piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa ettei minulla -- eikä muillakaan -- voinut eikä _saanut_ olla mitään "valittamista".