Part 7

»Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen, jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski, vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.

»Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä.

»Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu, että se toimittaa työtä köyhille.»

Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut Ojanniemen Marille kymmenen penniä.

»Missä?»

»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen penniä.»

»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä kuvittelee nuo lapset.»

Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.

»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että he näkisivät iloa lapsistaan.»

»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», sanoi emäntäkin.

»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.

Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän kupin, jos kehtaisi sanoa.

»Tulkaa ottamaan.»

»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»

»On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten Nikkilällekin.»

»Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.

»Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi.

Viion leski maksoi huoneen vuokran.

»Pitää maksaa rahojen aikana.»

»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.

»Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.»

»Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.»

Niin, sillä tavallahan se sopii.»

»Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin köyhää, joka ei auttaa voi.»

Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä.

»Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski.

»Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että...»

»Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa hekattaen.

»Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti.

»Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.»

»Sillä lailla.»

»Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.»

»Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä.

»Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.»

»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»

»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»

»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.

»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.»

Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon Jumalan valitun edessä.

Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen näyttää.

»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin rakastanut.»

»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen...»

»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään. Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa vesi vetelä.»

»Niin.»

»Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt, iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin häntä Jumalanani.»

»Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi», täydenteli emäntä lesken puhetta.

»Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen luottaa.»

Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt ymmärsi hyvin ja uskoi.

»Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä ääneen.

»Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin, varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän, niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja välähtelivät kirkkaasti.

Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, ettei muulla keinolla olisi herännyt.

Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat. Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt. Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.

»Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä. Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän auttaa puolestaan, kun sopii.

Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas, suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin rakas isä.

Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta. Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.

Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.

Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne jossa isä hukkui.

Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa. Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.

»Äiti.»

»No, lapseni?»

»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»

Äiti purskahti nauramaan helakasti.

»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»

»Niin kun...» Sen enempää ei osannut selittää.

»Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin täältä pian sinne isän luo.»

Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin tulisi kotia.

7

Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu auki ja silmät renkaina.

»Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja ja pritsässiä ja kaikkia ... ja konvehtia ...», luetteli Aappo yhteen henkäykseen.

Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.

Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun päästyään.

»Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti äiti rauhoittaa.

»Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle suureksi kyttyräksi.

Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.

»Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte.--Mitä sinä sanoit, Aappo?»

Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua parastaan.

Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat nyrpyllä nenin aina köyhän luona.

»Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen ympärilleen.

Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin kanssa.

»Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari.

»Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen.

»Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen muuta tarvitse kuin olla.

»Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.»

»Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.»

»Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.»

»Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari kylläyksissään.

Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin. Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.

Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin, syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka viitsisi työtä tehdä.

»Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla, niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.

Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.

Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien. Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty. Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio, jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi, jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä. Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa, jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra, joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin, sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa. Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat kiireimmiten viemään tunkiolle.

»Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään ihmisten asunnolta», pyyteli hän.

Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta, vaan Aappo huusi tallin ovelta:

»Täällä me asutaan.»

Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään päätäysi Karénin rouva kyselemään:

»Eikö tämä ole talli?»

»Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan talli.»

»No kuinka te tallissa?»

»Tallissako asutaan.»

»Niin.»

»No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.»

»No, onhan teillä mies.»

»On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi», selitteli eukko.

»Montako teillä on lasta?»

»Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.»

»Onko teiltä kuollut yhtään?»

»Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.»

»No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.»

»Jos tuo lienee.»

»Kuinka te sanotte _jos_, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti.

»Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki kuolee», arveli vaimo.

»Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen todisti:

»Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.»

»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä hyvänä mitä hän antaa?»

»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä ajattelemaan jos jotain.»

»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»

»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa hoitamaan.»

Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, niin että posket kuumana karehti.

»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.

»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja pahnastaneet.»

»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.

Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.

Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein hartioitten sisässä ja sääret paljaina.

»Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti.

»Onhan se semmoinen kyyryselkä.»

»Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?»

»Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.»

»Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?»

»Ei käyty ollenkaan.»

Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva sanoi:

»Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä lääkärin luona.»

»Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella äänellä.

»Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa, niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja huonoja.

»Käypikö näistä yksikään koulua?»

»Ei käy.»

»Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä kääntyi vaimolle puhumaan:

»Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin lapsiaan.»

»Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin, vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.»

»Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.»

»Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja tuhranneet.»

»No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi rouva.

Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen. Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.

»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista pahantekijöitä», sanoi rouva.