Part 6

»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka vähän koukussa taakse.

Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.

»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla miten paraiten enkelin näköinen.

Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

»Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin enkeleitä ... nyt minä tiedät... Näin.»

»Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.

Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.

»Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa ja kätensä.

Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään hautajaisille.

Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.

Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta. Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

»Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.

»Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun Hanna.

Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei muualla koko maailmassa.

Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä. Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin kaunis.

Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.

Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin ja se kuninkaan poika oli myös pieni.

»Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa kaikkea... Mari olisi morsian.»

Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.

Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!»

Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.

Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen. Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät kristallista ja samettimatot lattialla.

»Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita, joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät ja kyselivät kukin omia mieluisiaan.

Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin, että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja oikeassa kädessä pieni kukkakimppu.

Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa. Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen, saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.

Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

Montinin Jori nauroi ja huusi:

»Flickor, kom då si!»

Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia, vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

»Pappa o' mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä.

Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena. Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.

»Flickor, fråga hva' låss hon vara», huusi rouva.

»Kuka sinä olet?» kysäisi muuan.

»Mari.»

»Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen.

Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.

»Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

»Se on Ojanniemen Mari.»

»Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi.

»Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.»

»Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään alla kuulivat.

»Ah morsian», lausui mamma.

»Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta kaunis morsian.»

»Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:

»Erinomaisen sievä.»

Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:

»Se on Ojanniemen Sannan.»

Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei kuulu teihin.

»Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä nyökäytti päätään, että hän ymmärtää.

»Synti tyttöparkaa», sanoi rouva.

Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, jonka antaisi Marille.

Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.

»Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa ja otti rahakukkaronsa.

Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.

»Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä. Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei vaikka. Niin ujosteli.

Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.

»Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.

»Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.

Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei huomattaisi.

»Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on niin komeasti.»

Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.

Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että tahtoi heti lähteä.

Marille tuli myös kiire kotia.

»Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän.

»Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku.

»Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari.

Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka kasakkain laulua, niin että kangas raikui.

6

Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.

Äiti oli rukin ääressä.

»No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin ja yötäkin.»

Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella äänellä vielä sanoi:

»Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän työtä kuin tehdä jaksaisikaan.»

Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.

»No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa tämän kankaan päätetyksi.»

Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.

Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi:

»Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin iso tytön torvelo.»

Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti, mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti, murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi, niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli pahaa ajatellutkaan.

Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän leppyneenä:

»Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään, muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät...»

Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan, vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei, ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain palautumista.

»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.

Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti käämiä tekemässä ... äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ... äiti kuoli...

Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt. Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,--ruma akka ojensi käsiään ottaakseen häntä.

Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut! Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten. Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista. Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.

Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.

Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.

Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.

Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan. Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata takaisin.

Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.

Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.

Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.

Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen itkuun, tietämättä mitä oikein itki.

Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.

Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja tarttui äitiä vyötäryksiin.

»Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.

»Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa: Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin punoittivat.

»Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät härskiä hajua.

»Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.

»Siinä on teetä.»

Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se maistuu.

»Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.»

»Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.

Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä, minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.

Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän kutomapalkan.

Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja sanoi:

»No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä, että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä muutaman korpun.

»No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun kanssa päälle, että suu jää makeaksi.»

Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.

»Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa», sanoi äiti.

Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä teelle kutsumassa.

»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja kammariin tultua sanoi Viion leskelle:

»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».

Viion leski hengähti ja sanoi:

»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»

»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.

»Istukaa emäntä.»

»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä istuttuaan.

»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.--Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»

»Oikeinko tässä teetkin.»

»Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan Montinin rouva antoi vähän teelehtiä.--Ottakaa korppukin, onhan siinä siksi.»

»Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.»

»Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie pannut.»

»Sillä lailla.»

»Hyvänsuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä useampia nauloja.»

»Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita, suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän emännänkin nenään, että kipristeli.