Part 3

»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä? Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...

Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto? Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella. Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta. Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen turmeltunutta luontoaan...

Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»

Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän vihdoin pääsi pysähtymään:

»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman meno.»

Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja autuuteen.

Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.

Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.

Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi sitä poliisit veivät, kun se oli _huono ihminen_, sillä poliisit olivat vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, että ne Ovat huonoja ihmisiä.

»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»

»Vankilaan.»

»Viedäänkö ne kaikki?»

»Viedään.»

Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin suinkin.

Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä, sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.

»Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän äidiltä.

»Jumala voi rangaista monella tavalla.»

»Tekee sorakieliseksi.»

»Vaikka niinkin.»

»Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?»

»Ei.»

»Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä sorakieltä?»

»Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä mukaan.»

»Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?»

»Kun ovat unohuttaneet Jumalan.»

Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että pian tulee.

Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko, että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.

»Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.»

Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä myöskään »ylitse kaikkea».

»Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa. Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti selittää.

Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.

Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.

Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata. Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli kipeä ja joskus kun ei ollut leipää.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.

Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko. Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut pääsi aivan levolliseksi.

Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.

»Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä, kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä asioilleen tänne maan päälle.

Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.

Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.

Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan? Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna...

Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä lintuja ja...

Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian vaipui herttaiseen uneen.

Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.

Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla lapsella: huutolaisen kamalat päivät.

Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri. Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut siihen toivoon--mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt itsekään--että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista tulee paljon tuollaisia.

Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras--taikka oikeammin sanoen: se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.

»Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.»

Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.

»Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!»

3

Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan äitinsä sitä vastaan pannut.

»Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä maailmassa».

Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.

Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:

»Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.»

Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.

Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut. Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata. Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.

Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.

»Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.

Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja neuvolla oli sanonut:

»Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.»

Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä. Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt, ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella leipäjuuston palasella.

Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja veljensä.

Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän vakavana ja juhlallisena lausui:

»Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

»Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin juhlallisesti että oikein.

Vimparin Aappo kutsuttiin:

»Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria papilliseen pukuun.

Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa. Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut--paljaita jalkoja, rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan. Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.

Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan. Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.

»Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.

Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan pormestarinna.

Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä milläkin mättäällä tai kivellä.

Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin hautajaisviinit olisivat päähän nousseet.

Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan. Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.

Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:

»Tuleppa tänne, Litulatu!»

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.

»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestä.

»Teetkö vasta?»

»En.»

»Sano vielä toinen kerta!»

»En.»

»Mitä et?»

»Tee.»

»Mitä et tee?»

»Ilkeyttä.»

»No sano kokonaan.»

»En vasta tee ilkeyttä.»

»No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.»

Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään kääntyi ja huusi:

»Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.»

Ja Heikki alkoi viskellä kivillä.

Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.

Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei näkynytkään.

»Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen pormestarinna.

Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä. Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko riemuitsi.

Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä leikittäisiin hautajaisia.

Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin. Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt arvasivat asian ja kysyivät:

»Saatko sinä taas piiskoja?»

»Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö olleet pojat ilkeitä?»

»Olivat», myönnettiin yhdestä suusta.

»Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?»

»Sietivät.»

Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

»Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi.

»Joo, ja piiskoja.»

Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään. Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee... Vaan hän kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi... Ja hän käypi vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja Mikolta, jos ei äiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on väärin tehnyt...

Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.

»Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:

»Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon äidiltä, minulta...»

»Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.

»Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin emäntä.

Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.