Part 2

Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.

»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.

»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.

»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen sängyssä.

Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli. Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän. Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut.

Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.

»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten kulen.--Hyvää päivää kuitenkin.»

»No oletpa sään aikana liikkeessä.»

»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän ilmaan.»

»Istukaa.»

»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»

»No, no?

»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä silpasen takaisin.--Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja, niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut--ja missä tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä--isäkin on antanut pennin tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.

Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:

»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan.--Enhän minä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa...»

»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.

»Niin.»

»No tuota, onko se teille tuttu?»

»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»

»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat», kärisi Nikkilä.

»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun emäntä.

»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa yhtiössä, joka auttaa köyhiä?»

»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä. »Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua eli Kahampua eli mikä maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietää, kun teidän mies on paljon merta kulkenut?»

»En minä tiedä.»

»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.

Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun emäntä nauroi että vatsa hytkyi.

»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.

»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.

»Viimeksi minä sinne menen.»

»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikä vielä hätä tämän näköinen.»

»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän jälkeen:

»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vähän, ettette kaikkea unta vie.»

»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.

»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.--Hyvästi vain.»

»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka jäljestä meni:

»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»

»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:

»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää teille rahaa.»

»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.

»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.

Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät. Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos. Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.

Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.

»Nikkilä, ette usko!»

»No mitä?»

»Niin kaunis sateenkaari.»

»Ohhoh.»

»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan ja heiluttelisin jalkojani.»

»Niinkö ne enkelit tekevät?»

»En tiedä, vaan niin minä tekisi.»

»Etkö muuta tekisikään?»

»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa samettinauhassa...»

Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään saattoi.

»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä. Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»

»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista. Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja...»

»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.

»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.»

»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.

»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»

»Miksi ei?»

»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»

Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.

»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.

»Nikkilä», havautti hänet Elsa.

»Mitä», tikasi Nikkilä.

»Jopa olette taas yrmynä.»

»Enpähän ole.»

»No kertokaa sitten taas jotakin.»

»No mitä minä kertoisin?»

»Jotakin.»

»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:

»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui. Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.

Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin. Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin, hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.

Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä kulta mulle ruokaa'.

Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.

Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla äänellä:

Ällös sä tyttöni pelkää istua joutsenen selkään, hänpä sun kaunoisen tuo kaipaavan ystävän luo.

Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä ne elävät...

Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.»

Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa, ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.

Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten hilpeitä ääniä.

2

Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.

Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla ryhmässä puhelemassa.

»Ne veivät sen putkaan.»

»Putkaanpa tietenkin.»

»Varmaankin sakotetaan.»

»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut varoituksella.»

»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»

»Ei ne vähene noin yksittäin.»

»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»

»Keväällä pääsi lastenkodista.»

Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.

Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä. Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä--vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.

Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla hyvin usein.

Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.

»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.

»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa, kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.»

»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.

»Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma, poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»

»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.

»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun emännälle.

»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.

»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla jälellä», sanoi Latun emäntä.

»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.

»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun emäntä.

»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on Jumalan kädessä.»

»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.

»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»

»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas toisakseen.

»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.

»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...»

Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.»

»Niin, siivo tyttöhän se oli...»

»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen. Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:

»Tottapa on syytä ollut ...»

»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»

»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...»

»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»

»Niin, maailman turhuudessa...»

»Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui Latun emäntä purskahtaen itkuun.

»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.

»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.

»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...»

»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni, tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen, kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia täydellistä onnea täällä ajassa.»

»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun Viion leski sanaton oli.

»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista toisella.»

»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.

Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.

»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.

Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän navetan katolla.

Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.

»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»

Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, kiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.

»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa? Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla. Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi. Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»

Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin.

»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»

Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.

»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiä ihmisiä ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän tekisi, jos niin voisi tehdäkin...

Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän on niin ankaraa kuritusta ansainnut.»

Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.