Part 2

Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan, Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me tulemme aivan kohta.

Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja mielikuvitus kernaasti viivähtivät.

Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian. Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu. Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi kyynel.

Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua; minulla on tänään vielä paljon tekemistä.

Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen koristanut.

Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?

On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene omin neuvoin selviytymään.

Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte. Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.

Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja, sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden, sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla. Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen, mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan, antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler [Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.

Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski satuloida hevosensa.

Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea — niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä! Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan, kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne. Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka: palvelijanne!

Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.

Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän ymmällä ja epätietoisina.

Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen, vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen uskottiin hänen asiaksensa.

Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!

Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä. Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan. En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.

Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi pyyhkäistä sen pois.

Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita, kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua kiirettä.

Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti hakea Ottilian pois koulukodista.

Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset eivät aina noudattaisikaan tahtia.

KOLMAS LUKU.

Kapteeni saapui. Hän oli ennen tuloansa lähettänyt erittäin järkevän kirjeen, joka täydellisesti rauhoitti Charlottan mielen. Sellainen viileä itsensä tunteminen, oman ja ystävien olokannan kirkas tajuaminen herätti mitä valoisimpia ja kauneimpia toiveita.

Ensimmäiset tunnit kuluivat, kuten tavallisesti käy ystävien kesken, jotka eivät ole muutamiin aikoihin toisiansa nähneet, vilkkaassa, melkeinpä uuvuttavassakin keskustelussa. Iltapuolella tehtiin Charlottan kehoituksesta kävelyretki uudelle puistoalueelle. Tienoo miellytti kapteenia, ja hän havaitsi kaikki ne kauneudet, jotka vasta uusien teiden valmistuttua olivat tulleet nähtäviin ja nautittaviin. Hänen katseensa oli harjaantunut ja samalla vaatimaton, ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, mikä oli suotavaa, ei hän kumminkaan, kuten usein tapahtuu, aiheuttanut mielenapeutta henkilöille, jotka hänelle näyttelivät omaa maailmaansa, vaatimalla enemmän kuin olosuhteet myönsivät tai muistelemalla jotakin muualla näkemäänsä täydellisempää.

Ehdittyänsä sammalmajalle he näkivät sen mitä hupaisimmin koristettuna, tosin vain tekokukilla ja talvikeilla, mutta niiden joukkoon oli sijoitettu niin kauniita kimppuja oikeata vehnää ja muita pellon ja puutarhan tuotteita, että ne tuottivat kunniaa järjestelijänsä taideaistille.

Vaikka mieheni ei pidäkään siitä, että hänen syntymä- tai nimipäiväänsä vietetään, virkkoi Charlotta, ei hän varmaankaan tänään minua moiti, jos omistan nämä vähäiset seppeleet kolminkertaiselle juhlallemme.

Kolminkertaiselle? huudahti Eduard.

Epäilemättä! virkkoi Charlotta: ystävämme saapumista pidämme täydellä syyllä juhlana, ja lisäksi, mitä tuskin lienette ajatelleet, on tänään teidän molempien nimipäivä. Eikö nimenne ole Otto, toisen samoinkuin toisenkin?

Ystävykset ojensivat toisilleen kätensä yli pienen pöydän. Sinä palautat mieleeni nuoruusaikaisen ystävyysseikan, sanoi Eduard. Lapsuudessa meillä oli kummallakin tuo sievä lakoninen nimi, mutta kun sitten asuimme samassa koulukodissa, luovutin sen vapaaehtoisesti hänelle.

Ylen suurta jalomielisyyttä et siinä asiassa kuitenkaan osoittanut, virkkoi kapteeni. Muistan näet varsin hyvin, että nimi Eduard miellytti sinua enemmän, ja totta onkin, että se kaikuu erikoisen sorealta, kun sen kuulee miellyttäviltä huulilta.

Niinpä he nyt istuivat kolmisin saman pienen pöydän ääressä, jonka vaiheella Charlotta oli innokkaasti vastustanut vieraan tuloa. Tyytyväinen Eduard ei tahtonut palauttaa vaimonsa mieleen noiden hetkien muistoa, mutta ei kumminkaan voinut pidättyä sanomasta: Olisihan tässä varsin hyvin sijaa vielä neljännellekin.

Samassa kajahti linnasta metsätorvien ääni ikäänkuin todeksi myöntäen ja vahvistaen toistensa seurassa viipyvien ystävysten hyväntahtoisuutta ja hyviä toivelmia. Ääneti he sitä kuuntelivat, kukin itseensä keräytyen ja tuntien oman onnensa kahdenkertaisena niin kauniissa liitossa.

Eduard keskeytti ensimmäisenä vaitiolon nousten seisaalleen ja astuen ulos sammalmajan ovesta. Viekäämme ystävä heti korkeimmalle näköpaikalle, sanoi hän Charlottalle, jottei hän luule koko perintötilamme ja olosijamme rajoittuvan tähän ahtaaseen laaksoon; ylhäällä katse liikkuu vapaammin ja rinta avartuu.

Siinä tapauksessa, vastasi Charlotta, täytyy meidän vielä tällä kertaa kiivetä vanhaa, hieman vaivalloista polkua; toivon kumminkin askelmaini ja portaitteni pian johtavan mukavammin aina ylös asti.

Niinpä saavuttiin kallioiden yli, pensaikkojen ja viidakkojen halki kulkien korkeimmalle paikalle, joka tosin ei muodostanut tasannetta, vaan jatkuvia, hedelmällisiä selänteitä. Kylä ja linna olivat painuneet taakse näkymättömiin. Alhaalla näkyi lampien pintoja, toisella puolen metsäisiä kukkuloita, joiden juurta ne huuhtelivat, vihdoin jyrkkiä kallioita, jotka luotisuorana seinämänä jäykästi rajoittivat viimeistä vesikuvastinta heijastellen sen kalvoon mahtavia muotojansa. Syvällä rotkossa, missä kiivas puro syöksyi lampeen, oli puolittain piilossa mylly, joka ympäristöinensä näytti miellyttävältä pieneltä lepopaikalta. Näkyvissä olevassa puoliympyräkehässä vaihtelivat kaikkialla laaksot ja kukkulat, viidakot ja metsät, joiden kevätvihreys lupasi mitä mehevimmän kesäisen näköalan. Yksityiset puuryhmätkin kiinnittivät useissa kohdin katsetta.

Erikoisesti piirtyi katselevien ystävysten silmiin alhaalla, keskilammen rannassa kasvava kaunis poppeli- ja plataaniryhmä. Se seisoi siinä täydessä kasvuvoimassansa, raikkaana, terveenä, korkenemaan ja levenemään pyrkien.

Eduard kiinnitti ystävänsä huomiota erikoisesti tuohon ryhmään. Nuo puut, huudahti hän, olen nuoruudessani itse istuttanut. Ne olivat nuoria hoikkia runkoja, jotka pelastin, kun isäni suurta linnanpuutarhaa laajentaessaan antoi keskikesällä kaivaa ne juuriltansa. Ne osoittavat varmaan tänäkin vuonna kiitollisuuttansa työntämällä uusia vesoja.

Tyytyväisinä ja hilpeinä kuljettiin takaisin. Vieraalle osoitettiin linnan oikeasta kylkirakennuksesta miellyttävä, tilava asunto, jonne hän aivan pian asetteli ja järjesteli kirjansa, paperinsa ja kojeensa jatkaakseen tavanmukaista askarrustansa. Eduard ei kumminkaan ensimmäisinä päivinä jättänyt häntä rauhaan, vaan kuljetti hänet kaikkialle, milloin ratsain, milloin jalkaisin, perehdyttäen hänet seutuun ja tiluksiinsa samalla ilmaisten ne tilan parempaa tuntemista ja edullisempaa viljelyä koskevat toivelmat, joita hän oli jo kauan aikaa mielessänsä hautonut.

Ensimmäinen tehtävä olisi se, että mittaisin seudun magneettineulan avulla, virkkoi kapteeni. Se on helppoa ja hauskaa askaretta, ja jos tulokset eivät olekaan kaikkein tarkimmat, on se kumminkin hyödyllinen ja ensi töiksi ilahduttava toimitus; sitäpaitsi sen voi suorittaa tarvitsematta suurtakaan apua, ja tietää varmaan saavansa tehtävän päätökseen. Jos tuonnempana ajattelet tarkempaa mittausta, voitaneen siihenkin keino keksiä.

Kapteeni oli hyvin perehtynyt mainittuun mittaustapaan. Hän oli tuonut mukanansa tarvittavat kojeet ja aloitti työn heti. Hän neuvoi Eduardia sekä muutamia metsästäjiä ja talonpoikia, joiden tuli olla hänen apunansa. Päivät olivat suotuisat; illat ja varhaisimmat aamuhetket hän käytti piirustamiseen ja varjostamiseen. Pian oli kaikki vesimaalattu ja väritettykin, ja Eduard näki tiluksiensa kasvavan paperista esiin mitä selvimpinä, ikäänkuin uutena luomuksena.

Siinä oli tilaisuutta keskustella seudusta sekä uusista puisto- ja viljelysalueista, jotka voi saada kuntoon paljoa paremmin tuollaisen yleiskatsauksen nojalla kuin tehden umpimähkään, satunnaisten vaikutelmien varassa hajanaisia kokeita.

Se meidän pitää selvittää vaimolleni, sanoi Eduard.

Jätä se tekemättä! virkkoi kapteeni, joka ei mielellään asettanut vakaumuksiansa toisten vakaumusten tielle, koska oli kokemuksesta oppinut ihmisten mielipiteiden olevan niin monenlaisia, ettei niitä saa järkevimminkään huomautuksin yhteen kohtaan kerätyksi. Jätä se tekemättä! huudahti hän: hän joutuu helposti harhaan. Hänelle, kuten yleensäkin henkilöille, jotka vain harrastuksesta askartelevat sellaisissa puuhissa, on tärkeämpää, että hän tekee jotakin, kuin että jotakin tulee tehdyksi. Luontoon käydään käsiksi hapuillen, miellytään erikoisesti toiseen tai toiseen pikku paikkaan, ei uskalleta raivata pois sitä tai tätä, ei ole riittävää uskallusta uhrata jotakin; ei osata ennakolta kuvitella, mitä on saatava aikaan, kokeillaan, se onnistuu, se epäonnistuu, korjataan, korjataan kenties sellaista, mikä olisi jätettävä ennallensa, jätetään ennallensa sellaista, mikä olisi korjattava, ja niin on lopputulos aina parsinnainen; se vaikuttaa miellyttävästi ja virkistävästi, mutta ei tyydytä.

Tunnusta minulle vilpittömästi, virkkoi Eduard, ettet ole tyytyväinen vaimoni sommitelmiin.

Jos suoritus tyhjentäisi ajatuksen, joka on varsin hyvä, ei olisi mitään muistuttamista. Hän on vaivalloisesti kiusautunut ylös halki louhikon ja kiusaa nyt, jos suvaitset, jokaista sinne kuljettamaansa. Ei käy kulkeminen rinnakkain enempää kuin peräkkäinkään siedettävän vapaasti. Askelen tahti häiriytyy alinomaa, ja mitä kaikkea vielä voisikaan huomauttaa!

Eikö sitten olisi ollut helppo suorittaa tehtävää toisin? kysyi Eduard.

Sangen helppo, virkkoi kapteeni: hänen olisi tarvinnut vain murtaa pois kallionkulma, joka muuten onkin mitätön, koska sen muodostavat pienet kappaleet; siten olisi nousuun tullut kaunis kaarre ja samalla olisi jäänyt kiveä käytettäväksi niihin kohtiin, missä tie olisi tullut kapea ja vaivainen. Olkoon tämä kuitenkin sanottu vain meidän kesken: muuten hän käsittää asian väärin ja panee pahaksensa. Se, mikä on tehty, on säilytettävä. Jos tahdotaan käyttää enemmän rahoja ja vaivaa, sopii sammalmajan yläpuolella ja kukkulan laella tehdä sitä ja tätä ja saada aikaan paljonkin miellyttävää.

Jos nykyisyys askarrutti ystävyksiä monella muotoa, ei toisaalta puuttunut menneiden aikojen hilpeitä ja mieluisia muisteloita, joihin Charlotta tapasi ottaa osaa. Sitäpaitsi päätettiin ensi töistä päästyä käydä käsiksi matkapäiväkirjaan ja herätellä silläkin tavoin menneisyyttä eloon.

Eduardilla muuten oli Charlottalle vähemmän sanottavaa, varsinkin sen jälkeen kuin hänellä oli sydämellänsä uusiin puistorakennelmiin kohdistuva moite, joka hänestä tuntui aivan oikeutetulta. Hän piti kauan omana tietonansa, mitä kapteeni oli hänelle uskonut, mutta nähdessään vihdoin vaimonsa suunnittelevan sammalmajalta kukkulalle johtavia pikku askelmia ja poluntapaisia hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan hetken kierreltyänsä kaarreltuansa lausui julki uuden oivalluksensa.

Charlotta seisoi hämmästyneenä. Hän oli kyllin älykäs kohta tajutaksensa, että toiset olivat oikeassa; mutta se, mitä oli tehty, kiisteli vastaan ja oli kerta kaikkiaan sellaisenaan olemassa; hän oli pitänyt sitä oikeana ja toivottavana, sekin, mitä moitittiin, oli yksityisiä osiansa myöten hänelle rakas; hän ei tahtonut ottaa vakaasti uskoaksensa, puolusteli pientä aikaansaannostansa, sätti miehiä, jotka heti tavoittelevat suurta ja avaraa, tahtovat leikinlaskusta, jutelmasta heti tehdä kokonaisen teoksen ajattelematta laajennetusta suunnitelmasta johtuvia kustannuksia. Hän kiihtyi, loukkaantui, kävi nyreäksi; hän ei voinut luopua vanhasta eikä kerrassaan torjua uutta, mutta keskeytti päättäväiseen tapaansa heti työt asiaa miettiäksensä ja mielessään kypsytelläksensä.

Koska tämä toimelias ajanvietekin nyt jäi pois, miesten yhä viihtyisämmin askarrellessa omissa toimissansa, erikoisen ahkerasti taiteellisissa puutarhatöissä ja kasvihuoneitten rakentamisessa, silti kokonaan laiminlyömättä tavallisia ritarillisia harjoituksiansa, kuten metsästystä, hevosten ostoa, vaihtoa, ratsuksi ja ajojuhdaksi totuttamista, tunsi Charlotta itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän harjoitti, osalta kapteenin vuoksi, entistä vilkkaampaa kirjevaihtoa, mutta siitä huolimatta sattui monta yksinäistä hetkeä. Sitä mieluisammat ja hupaisemmat olivat hänelle koulukodista saapuvat tiedonannot. Johtajattaren laveaan kirjeeseen, jossa tavallisuuden mukaan seikkaperäisesti ja mielihyvin selostettiin tyttären edistymistä, liittyi lyhyt jälkikirjoitus sekä laitoksen erään miespuolisen apulaisen kirjoittama liite, jotka molemmat tässä esitämme.

_Johtajattaren jälkikirjoitus._

Mitä tulee Ottiliaan, armollinen rouva, voin oikeastaan vain toistaa, mitä edellisiin tiedonantoihini sisältyy. En tiedä, mistä häntä moittisin, ja kumminkaan en voi olla häneen tyytyväinen. Hän on edelleenkin vaatimaton ja hyväntahtoinen toisille, mutta tämä ujous ja palvelevaisuus ei minua oikein miellytä. Teidän armonne lähetti taanoin rahaa ja erinäisiä vaatteita. Edellisiä hän ei ole vielä ollenkaan käytellyt, ja jälkimmäisetkin lepäävät yhä koskemattomina. Hän pitää kylläkin vaatteensa erittäin puhtaina ja hyvässä kunnossa ja näyttää vaihtavan niitä ainoastaan tätä seikkaa silmällä pitäen. Hänen ankara kohtuullisuutensa ruoan ja juoman nauttimisessa ei sekään minua miellytä. Pöydässämme tosin ei vallitse yltäkylläisyys, mutta mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin nähdä lasten syövän kylliksensä maukkaita ja terveellisiä ruokia. Se, mikä harkiten ja vakaumuksella pöytään tuodaan ja nautittavaksi tarjotaan, on tosiaankin nautittava. Siihen en saa Ottiliaa mitenkään taivutetuksi. Keksiipä hän itsellensä jotakin tekemistä, suorittaa jotakin palvelijattarien laiminlyömää vain siinä tarkoituksessa, että saisi jättää jonkin lajin tai jälkiruoan nauttimatta. Kaiken tämän ohella on kumminkin otettava huomioon, että hän toisinansa potee vasemmanpuolista päänsärkyä, joka tosin aina hellittää, mutta voi sittenkin olla tuskallista ja merkittävää. Sen verran tästä muuten kauniista ja herttaisesta tytöstä.

_Apulaisen liite._

Oivallinen johtajattaremme tavallisesti sallii minun lukea ne kirjeet, joissa hän ilmoittaa kasvatteja koskevia huomioitansa vanhemmille ja esimiehille. Teidän armollenne osoitetut tiedonannot minä aina luen erikoisen tarkkaavasti ja erikoisen mielelläni, sillä jos meidän on teitä onniteltava tyttärestänne, jossa yhtyvät kaikki seuraelämässä menestystä luovat ominaisuudet, täytyy toisaalta ainakin minun ylistää teitä yhtä onnelliseksi sen johdosta, että teille on suotu kasvattityttärenne, lapsi, joka on syntynyt toisten hyödyksi ja iloksi ja epäilemättä myöskin omaa onneansa varten. Ottilia on melkeinpä ainoa kasvattimme, johon nähden en voi olla samaa mieltä kuin kunnioitettu johtajattaremme. En tahdo suinkaan moittia tätä toimeliasta naista siitä, että hän haluaa nähdä huolenpitonsa hedelmät ulkonaisina ja ilmeisinä, mutta on olemassa suljettujakin hedelmiä, kaikkein ytimekkäimpiä, jotka kehittyvät varhemmin tai myöhemmin kauniiseen elämään. Niiden joukkoon kuuluu epäilemättä teidän kasvattityttärenne. Koko ajan, minkä olen häntä opettanut, näen hänen tasaisesti hitaanhitaasti edistyvän, en milloinkaan taantuvan. Jos lasta kasvatettaessa on tarpeen alkaa alusta, niin sääntö soveltuu varmaan häneen. Sitä, mikä ei seuraa edellisestä, hän ei käsitä. Hän suhtautuu avuttomasti, jopa haluttomastikin helposti tajuttavaan asiaan, jolle hän ei keksi mitään kiinnekohtaa. Mutta jos voi löytää ja hänelle selvittää välijäsenet, niin hän käsittää kaikkein vaikeimmatkin asiat. Siten hitaasti edistyen hän jää jälkeen kumppaneistansa, jotka aivan toisenlaisten kykyjen varassa rientävät yhä eteenpäin, helposti tajuten, helposti muistaen ja vaivattomasti jälleen käytellen kaikkea, hajanaistakin. Kiireellisestä opetuksesta hän niinmuodoin ei opi yhtään mitään, ei tiedä mitä tehdä; niin on laita eräillä tunneilla, jotka ovat oivallisten, mutta ravakkain ja kärsimättömien opettajien hoidettavina. On moitittu hänen käsialaansa, hänen kykenemättömyyttänsä tajuamaan kieliopin sääntöjä. Olen lähemmin tutkinut näitä valituksia, ja tosiaankin hän kirjoittaa hitaasti ja kankeasti, jos niin tahdotaan sanoa, mutta ei suinkaan arastellen eikä muodottomasti. Sen, mitä hänelle vähin erin opetin ranskankielestä, joka tosin ei ole minun aineeni, hän käsitti helposti. Ihmeellistä kylläkin: hän tietää paljon ja varsin hyvin, kysyttäessä vain näyttää siltä, kuin hän ei tietäisi mitään.