Part 1

VAALIHEIMOLAISET

Romaani

Kirj.

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

ENSIMMÄINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.

Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään kauemmaksi.

Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne. Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko, jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.

Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin nähdä miehet sitä rakentamassa.

Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen käskettävänään tekee työtä ilomielin.

Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua. Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.

Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.

Hän asteli pengermiä alas, tarkasteli ohimennen kasvihuoneita ja taimilavoja, kunnes saapui veden partaalle ja sitten porrasta pitkin siihen kohtaan, missä uusille istutuksille johtava polku jakautui kahteen haaraan. Hän väisti toisen, joka suuntautui poikki kirkkomaan jokseenkin suoraan kohti kallionseinämää, ja lähti kulkemaan toista, joka hieman avarammin kaartein suikersi vasemmalla loivasti ylöspäin halki leppoisan viidakon; molempain yhtymäkohdassa hän istahti hetkiseksi soveliaasti sijoitetulle penkille, lähti sitten astelemaan varsinaista polkua ja saapui vihdoin, toisinaan jyrkemmin toisinaan loivemmin kohoavan tien monenlaisista portaista ja askelmista suoriutuen, sammalmajalle.

Charlotta tervehti miestänsä ovella ja sijoitti hänet istumaan siten, että hän voi yhdellä silmäyksellä havaita ne eri kuvat, jotka näyttivät maiseman ikäänkuin kehystettynä. Eduard oli mielissään ja toivoi kevään piankin luovan kaikkialle vielä runsaampaa vehmautta.

Minulla on yksi ainoa muistutuksen aihe, lisäsi hän: maja tuntuu minusta hieman ahtaalta.

Meille kahdelle siinä sentään on tilaa, vastasi Charlotta.

Epäilemättä, virkkoi Eduard, saattaisipa olla sijaa vielä kolmannellekin.

Miks'ei, sanoi Charlotta, jopa neljännellekin. Suurempia seuroja varten varaamme toiset paikat.

Kun nyt olemme täällä kahden kesken, kenenkään häiritsemättä, virkkoi Eduard, niin tunnustan, että minulla on jo muutamia aikoja ollut sydämelläni jotakin, mikä minun pitäisi ja tekisi mielikin sinulle uskoa, kunhan se vain luonnistuisi.

Olen jotakin sellaista huomannut, vastasi Charlotta.

Ja tunnustanpa, jatkoi Eduard, että olisin kenties vaiennut vieläkin kauemmin, ellei postinkuljettaja minua huomenna varhain ahdistaisi, ellei meidän olisi päästävä jo tänään päätökseen.

Mikä onkaan asiana? kysyi Charlotta ystävällisesti alkuun autellen.

Se koskee ystäväämme kapteenia, vastasi Eduard. Tiedäthän, millaiseen surulliseen asemaan hän, kuten moni muukin, on ilman omaa syytänsä joutunut. Kovin tuskalliselta täytyy niin tietorikkaasta, kyvykkäästä ja osaavasta miehestä toimettomana-olo tuntua, ja — sanonpa nyt siekailematta mitä hänelle toivon: tahtoisin hänen tulevan joksikin aikaa luoksemme.

Asiaa on hyvin harkittava ja tarkasteltava useammalta eri kannalta, virkkoi Charlotta.

Olen valmis ilmaisemaan sinulle mielipiteeni, lausui Eduard. Hänen viime kirjeessänsä huomaa ankaran apeamielisyyden hillittyä sävyä; tosin hän ei ole missään puutteessa, sillä hän osaa rajoittaa tarpeitansa, ja välttämättömimmästä olen minä pitänyt huolen; ei häntä myöskään ahdista se, että on otettava minulta jotakin, sillä me olemme elämämme varrella velkaantuneet toisillemme siinä määrin, ettemme enää kykene laskemaan vastaaviemme ja vastattaviemme välistä suhdetta — hänen varsinaisena kiusanansa on toimettomuus. Monipuolisen sivistyksensä jokapäiväinen ja jokahetkinen käytteleminen toisten hyödyksi on hänen ainoa huvinsa, jopa intohimonsakin. Ja nyt täytyisi hänen tyytyä istumaan ristissä käsin tai ryhtyä edelleen opiskelemaan, hankkimaan itsellensä uusia taitoja, koska ei voi käytellä niitä, jotka täysin määrin omistaa, — sanalla sanoen, lapsukaiseni, asema on kiusallinen, ja hän tuntee yksinäisyydessänsä sen painostuksen kaksin-kolminkertaisena.

Olen luullut, virkkoi Charlotta, että hänelle on tehty tarjouksia useilta tahoilta. Kirjoitin itsekin hänestä monelle toimeliaalle ystävälle ja ystävättärelle, ja mikäli tiedän, saivat kirjeeni jotakin aikaan.

Aivan oikein, vastasi Eduard; mutta nuo eri mahdollisuudet, nuo tarjoukset aiheuttivat nekin hänelle uutta kiusaa, uutta levottomuutta. Tarjoutuneet olosuhteet ovat kaikki sopimattomia. Hän ei saa toimia, vaikuttaa; hänen on uhrauduttava, uhrattava aikansa, periaatteensa, oma olotapansa, ja se on hänelle mahdotonta. Mitä enemmän tätä kaikkea harkitsen, mitä paremmin sen tunnen, sitä hartaammin haluan saada hänet luoksemme.

Menettelet varsin kauniisti ja rakastettavasti ajatellessasi niin myötätuntoisesti ystäväsi tilaa, vastasi Charlotta, mutta sallinet minun kehoittaa sinua muistamaan myöskin itseäsi, meitä.

Olen sen tehnyt, vastasi Eduard. Hänen läheisyydestänsä voimme odottaa koituvan itsellemme pelkkää etua ja mielihyvää. En tahdo puhua mitään kuluistani, jotka joka tapauksessa muodostuvat vähäisiksi, jos hän muuttaa luoksemme, — varsinkin kun samalla otan huomioon, ettei hänen täälläolonsa aiheuta meille mitään hankaluutta. Hän voi asua linnan oikeassa kylkirakennuksessa, ja kaikki muu järjestyy itsestänsä. Mitä se hänelle merkitseekään ja kuinka paljon hauskuutta tarjookaan meille hänen seuransa, hauskuutta, vieläpä hyötyäkin! Olen jo aikoja sitten halunnut mittauttaa tilukseni ja koko tämän tienoon; hän ottaa asian huoleksensa ja ohjaa mittaustyöt. Sinä aiot ryhtyä itse hoitamaan tiluksia, kunhan nykyisten vuokraajien vuodet ovat menneet. Arveluttava yritys! Mutta hän voi varmaan auttaa meitä hankkimaan itsellemme koko joukon esitietoja! Tunnen liiankin selvästi, että minulta puuttuu hänenlaisensa mies. Maalaisilla on asiaankuuluvat tiedot, mutta heidän esityksensä ei ole selvää eikä vilpitöntä. Kaupunkien ja korkeakoulujen oppilaat puhuvat kyllä selvästi ja moitteettomasti, mutta heiltä puuttuu asian välitön oivallus. Ystävältäni voin odottaa kumpaakin, ja lisäksi johtuu asiasta vielä satoja muita mieluisia suhteita, jotka koskevat sinuakin, ja joista arvaan koituvan paljon hyvää. Nyt kiitän sinua siitä, että olet minua hyväntahtoisesti kuunnellut; lausu sinä puolestasi vapaasti ja seikkaperäisesti ajatuksesi, sano, mitä sinulla on sanottavana, minä en keskeytä.

Olkoon menneeksi, virkkoi Charlotta: niinpä esitän aluksi erään yleisen huomautuksen. Miehet ajattelevat lähinnä nykyisyyteen kuuluvia yksityisseikkoja ja tekevät aivan oikein, koska heidän on määrä toimia, vaikuttaa, naiset sitävastoin enemmän kaikkea, mikä elämässä kuuluu yhteen, ja menettelevät yhtä oikein, koska heidän ja heidän perheensä kohtalo liittyy tuohon yhteyteen ja koska heiltä vaaditaan juuri tuota yhteenkuuluvaista. Luokaamme siis silmäys nykyiseen samoinkuin menneeseenkin elämäämme, ja sinä olet myöntävä, ettei kapteenin tänne kutsuminen sovi aivan hyvin meidän tarkoituksiimme, suunnitelmiimme ja järjestelyihimme.

Kuinka mielelläni ajattelenkaan varhaisinta suhdettamme! Me, nuoret ihmiset, rakastimme toisiamme hellästi, meidät erotettiin, sinut minusta, koska isäsi, joka kyltymättä himoitsi varallisuutta, liitti sinut melkoista vanhempaan, rikkaaseen naishenkilöön, minut sinusta, sillä minun täytyi erikoisitta toiveitta ojentaa käteni varakkaalle miehelle, jota en rakastanut, mutta kunnioitin. Me vapauduimme jälleen; sinä aikaisemmin, äitisi jätettyä sinulle perinnöksi suuren omaisuuden, minä myöhemmin, juuri niihin aikoihin, kun palasit matkoiltasi. Niin löysimme toisemme jälleen. Me iloitsimme muistoistamme, rakastimme niitä, saimme elää häiritsemättä yhdessä. Sinä vaadit liittoa; minä en kohta suostunut, sillä kun olemme suunnilleen samanikäiset, olen minä naisena vanhentunut, sinä miehenä et. Vihdoin en kumminkaan tahtonut sinulta evätä sitä, mitä näytit pitävän elämäsi ainoana onnena. Sinä tahdoit toipua rinnallani kaikista hovissa, sotaväessä ja matkoilla kokemistasi levottomuuksista, tahdoit malttaa mielesi, nauttia elämästä, mutta vain minun kerallani. Ainoan tyttäreni minä sijoitin koulukotiin, jossa hän tosin on sivistynyt monipuolisemmin kuin maalla eläen olisi käynyt päinsä, enkä ainoastaan häntä, vaan Ottiliankin, rakkaan veljentyttäreni, jolle kenties olisi ollut parasta saada kasvaa opastukseni alaisena auttajakseni talousaskareissa. Kaikki tämä tapahtui sinun suostumuksellasi, vain siinä tarkoituksessa, että saisimme elää häiritsemättä, jotta voisimme rauhassa nauttia varhain ikävöiden kaipaamaamme, vihdoin myöhään saavuttamaamme onnea. Niin aloitimme maalla-olomme. Minä otin hoitaakseni sisäiset asiat, sinä ulkoiset ja sen, mikä koskee kokonaisuutta. Minä olen järjestäytynyt noudattamaan kaikessa toivomuksiasi, elämään yksin sinua varten; koettakaamme ainakin toistaiseksi, missä määrin voimme tulla toimeen kahden.

Koska yhteenkuuluvainen, kuten sanoit, on teidän varsinainen elementtinne, virkkoi Eduard, ei tosiaankaan pidä kuunnella teitä yhteen menoon, tai täytyy suostua myöntämään, että olette oikeassa; niinpä myönnänkin olleesi oikeassa aina tähän päivään asti. Se perustus, jonka olemme toistaiseksi luoneet elämäämme varten, on laadultansa hyvä, mutta eikö meidän ole mitään enempää sen varaan rakennettava ja eikö siitä pidä sukeutua mitään sen enempää? Teemmekö mitä teemme, minä puutarhassa, sinä puistossa, vain erakkoja varten?

Olet oikeassa, vastasi Charlotta, epäilemättä! On vain varottava tuomasta taloon mitään estävää, vierasta. Ajattelehan, että päätöksemme, myöskin mitä seurusteluun tulee, koskevat tavallansa vain kahdenkeskistä yhdessäoloamme. Sinä aioit aluksi esittää minulle matkapäiväkirjasi oikeassa järjestyksessä, saattaa samalla kuntoon monia siihen kuuluvia papereita ja minun kerallani, minun avullani kerätä noista verrattomista, mutta sekasortoisista vihkosista ja lehdistä meitä ja muita ilahduttavan kokonaisuuden. Minä lupasin, auttaa sinua jäljentämisessä, ja me ajattelimme saavamme mukavasti, somasti, miellyttävästi ja kotoisesti matkailla muistoissa halki sen maailman, jota meidän ei suotu yhdessä nähdä. Niin, olemmehan jo aloittaneetkin. Sitäpaitsi olet iltaisin ottanut jälleen esille huilusi, soittelemme yhdessä, minä klaveeria. Naapurit käyvät meillä vieraissa, samoin me naapureissa. Minä ainakin olen kutonut itselleni kaikesta tästä ensimmäisen kesän, jonka olen eläissäni ajatellut viettää iloiten ja nauttien.

Kunhan ei, virkkoi Eduard otsaansa pyyhkien, kaiken hellästi ja järkevästi kertomasi ohella alinomaa johtuisi mieleeni se ajatus, ettei kapteenin täälläolo mitään tärvelisi, vaan pikemmin toisi kaikkeen vauhtia ja uutta elämää. Hän on suorittanut osittain samat vaellukset kuin minä, hänkin on, omalla tavallansa, havainnut monta seikkaa: me käyttelemme yhteisiä kokemuksiamme ja saamme aikaan sitä ehomman kokonaisuuden.

Salli siis minun avoimesti tunnustaa, vastasi Charlotta hieman kärsimättömästi, että tunteeni puhuu tuota aietta vastaan, että jokin aavistus ennustaa minulle siitä kaikkea muuta kuin hyvää.

Kukapa teitä naisia vastustelemaan: aluksi esiinnytte niin ymmärtäväisinä, ettei voi sanoa mitään vastaan, sitten niin hellinä, että myöntyy mielelläänkin, niin tunteellisina, että varoo teitä loukkaamasta, niin aavistelevaisina, että säikähtää.

Minä en ole taikauskoinen, virkkoi Charlotta, enkä välitä mitään tuollaisista hämäristä vaikutteista, elleivät ne ole mitään muuta, mutta ne ovat enimmäkseen tajuttomia muistoja niistä onnellisista tai onnettomista seurauksista, joita omat tai toisten suorittamat teot ovat kokemuksiksemme aiheuttaneet. Missään olotilassa ei ole mitään niin merkitsevää kuin kolmannen väliintulo. Olen nähnyt ystäviä, sisaruksia, rakastavaisia, aviopuolisoita, joiden välinen suhde kerrassaan muuttui, joiden asema täydellisesti vaihtui jonkun kolmannen henkilön tultua sattumalta tai kutsuttuna heidän olokehäänsä.

Sellaista voinee sattua, vastasi Eduard, ihmisille, joiden elämä on hämärässä haparoimista, ei niille, jotka kokemuksen kirkastamina ovat paremmin tietoiset itsestänsä.

Tietoisuus, rakkaani, virkkoi Charlotta, on riittämätön ase, vieläpä toisinaan vaarallinenkin käyttelijällensä, ja kaikesta tästä selviää ainakin se, ettei meidän pidä hätäillä. Suo minulle vielä muutamia päiviä, älä tee heti päätöstäsi!

Asia on sillä kannalla, vastasi Eduard, että me hätäilemme vielä monenkin päivän kuluttua. Olemme vuorotellen esittäneet syyt asian puolesta ja sitä vastaan; kaikki riippuu ratkaisusta, ja niin ollen olisi tosiaankin parasta uskoa se arvan huomaan.

Minä tiedän, että mielelläsi lyöt vetoa tai heität arpaa epävarmoissa tapauksissa, virkkoi Charlotta, mutta näin vakavassa asiassa pitäisin sitä uhkamielisyytenä.

Mitä sitten kirjoitan kapteenille? huudahti Eduard. Minun näet on heti ryhdyttävä kirjettä sommittelemaan.

Kirjoita rauhallinen, järkevä, lohdullinen kirje, vastasi Charlotta.

Toisin sanoen ei mitään, virkkoi Eduard.

Ja kumminkin, huomautti Charlotta, on useissa tapauksissa välttämätöntä ja ystävällistä mieluummin kirjoittaa jotakin, vaikkapa ei mitään, kuin olla kirjoittamatta.

TOINEN LUKU.

Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä, hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen, osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin huolestuttavaan olotilaan.

Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa, matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa, mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen, ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin, — sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua vastustelemaan hänen toivomuksiansa!

Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.

Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa: rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi. Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.

Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.

Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa, kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi, kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä, lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän samalla olikin jo vaivaksi.

Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.

Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita, etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.

Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää toisistansa.

Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan, leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua, jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia, koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.

Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin, kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.

Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani. Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa kumota.

Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta, niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin kuulunut hänen elämänsä piiriin.

Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa, jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen, vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!

Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään, jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?

Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen, kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona. Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.

Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.

Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.

Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät, kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko, mutta nopeasti, nopeasti!