Part 12

Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan, mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen. Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa, jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa. Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata, että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.

Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin. Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana, ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti. Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä; hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät, saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan suunniteltiin.

Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.

Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.

Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä, lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä, keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka tarjosi odottamattoman näyn.

Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista, kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut, samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa järjestyksessä.

Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli; vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui entisellensä ja riensi linnaan.

Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi, jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan päähänpistoksi.

Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus, jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan tukea.

_Ottilian päiväkirjasta._

"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin: samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä, mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”

"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen. Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi, kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille, niinmuodoin taiteilijallekin!"

"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa. Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni, hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi, ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen synkeä."

"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."

"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon ravitsevaa ja elävää."

NELJÄS LUKU.

Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen, nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä jatkaa tavanomaista elämäämme.

Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia voimiansa.

Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta, ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.

Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa, mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia, tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.

Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa. Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta itseänsä.

Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä, millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.

Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin pian määrätyt päivät.

Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä, ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? — täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki, samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.

Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio, ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin, joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin ihailijoittensa sarjaan.

Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa vedenneidon sukulaisia.

Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla asia lähti aina hyvin sujumaan.

Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman, jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön, poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa, joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa, tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille — malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion, joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja valmistuttuaan ihailua.

Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää, että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti, koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta. Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen, vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä, ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi, mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta piirroksestansa.

Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin, sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.

Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.

Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.

Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.

Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta? lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin käsiinsä.

Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.

Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.

Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.

Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä kieltänyt.

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän, sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani; minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa, olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja hänen ei pidä poistua minun viereltäni.

Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä apinainkuvia.

Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun henkilön näköiseksi.

Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.

Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia säädyttömyyksiänsäkin.