Part 11

Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan, puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:

"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä, jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."

Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia, aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa, koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä. Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön, kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa on kuolema todennäköinen ja voitto varma.

Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon, keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme esittää muutamia otteita.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota, osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.

Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä, hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton, mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille koitunut siitä mitään hankaluutta.

Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies, joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin levänneet.

Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.

Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi. Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut, oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.

Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa, on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa vaiheilta.

Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan. He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran saavat levätä heidän vieressänsä.

Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää. Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.

En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa, koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä, niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.

Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään, mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.

Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä, vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä, heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa. Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita. Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja, lukemattomia koristeita.

Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia toistumia.

Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla. Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia. Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa. Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut; se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään. Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu, niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee täysin uudelleen elävöittämään.

Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä, itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.

Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä, kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.

Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää, elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja tehoisina.

TOINEN LUKU.

Edellä kuvaillun kohtauksen ja siihen liittyneen keskustelun kiihdyttäminä lähdettiin seuraavana päivänä hautausmaalle, jonka kaunistamiseksi arkkitehti esitti useita onnistuneita ehdotuksia. Mutta hänen mielenkiintonsa ulottui vielä kirkkoonkin, rakennukseen, joka oli alunpitäen herättänyt hänen huomiotansa.

Kirkko oli monen sadan vuoden ikäinen, saksalaisen tavan ja taiteen mukaan rakennettu, sopusuhtainen ja sievästi koristettu. Oli helppo havaita, että erään läheisen luostarin rakentaja oli tässä pienemmässäkin rakennuksessa osoittanut hyvää taitoansa ja taipumustansa: se vaikutti yhä vielä vakaan miellyttävästi katselijaan, vaikka sisustuksen uudistaminen protestanttisen jumalanpalveluksen vaatimusten mukaiseksi olikin hieman vähentänyt sen rauhaa ja majesteettiutta.

Arkkitehti sai helposti pyydetyksi Charlottalta kohtalaisen rahasumman, jonka nojalla aikoi korjata kirkon sekä ulkoa että sisältä vanhaan tyyliin ja saattaa sen sopusointuun edustalla olevan ylösnousemuksenkentän kanssa. Hän oli itse sangen kätevä, ja muutamat työmiehet, jotka vielä askartelivat talon rakentamisessa, tahdottiin pidättää siksi, kunnes tämä hurskas työkin saataisiin päätökseen.

Nyt oli tilaisuutta tarkastella rakennusta itseänsä koko ympäristöinensä ja kaikkine lisärakennuksinensa, ja arkkitehti hämmästyi ja ilahtui kovin löytäessään pienen, piiloutuvan sivukappelin, jonka mittasuhteet olivat vieläkin henkevämmät ja keveämmät, koristeet vieläkin miellyttävämmät ja uutterammat. Se sisälsi myös useita puuleikkauksia ja maalauksia, jäännöksiä tuosta aikaisemmasta jumalanpalveluksesta, joka osasi monin kuvin ja välinein merkitä eri juhlia ja viettää kutakin omalla tavallansa.

Arkkitehti ei voinut jättää tätä kappelia suunnitelmaansa liittämättä; hän tahtoi korjata erikoisesti tämän ahtaan suojan entisten aikojen ja niiden maun muistomerkiksi. Hän oli jo ajatellut, kuinka kuvioisi tyhjät seinäpinnat mielensä mukaan, ja iloitsi siitä, että saisi harjoittaa maalauksellisia kykyjänsä. Toistaiseksi hän kumminkin salasi koko asian talonväeltä.

Lupauksensa mukaisesti hän näytti naisille ensinnä erilaisia vanhojen hautapatsaiden, säiliöiden ja muiden asiaankuuluvien esineiden kuvia ja luonnoksia, ja kun keskusteltaessa johduttiin puhumaan pohjoismaisten kansojen yksinkertaisemmista hautakummuista, toi hän nähtäväksi kokoelmansa monenlaisia aseita ja kojeita, joita oli niistä löydetty. Hän oli somasti sijoittanut nämä vakaat vanhat esineet laatikkoihin ja osastoihin pykälöityjen, verkapäällysteisten sälöjen varaan, joten niihin hänen käsitteleminänsä tuli jonkinlaisten koruesineiden leimaa ja niitä silmäili mielellänsä kuin muotikauppiaan pikku laatikoita. Intouduttuansa näyttelemään ja yksinäisen elämän vaatiessa hauskutusta hän tapasi joka ilta tuoda nähtäviin osan aarteistansa. Ne olivat enimmälti saksalaista alkuperää: brakteaatteja, kolikoita, sinettejä ja muuta samantapaista. Kaikki nämä esineet suuntasivat mielikuvituksen kohti menneitä aikoja, ja kun arkkitehti vihdoin somisti keskusteluansa kirjapainotaidon ensimmäisillä tuotteilla, puupiirroksilla ja vanhimmilla vaskipiirroksilla kirkon samalla aikaa väreinensä ja muine koristeinensa alinomaa ikäänkuin kasvaessa kohti menneisyyttä, niin melkeinpä täytyi kysyä itseltänsä, elikö tosiaankin uudessa ajassa, eikö ollut pelkkää unta, että nyt vallitsivat aivan toiset elämäntavat ja -tottumukset.

Tällaisen valmistelun jälkeen hänen viimeksi tuomansa salkku vaikutti mitä parhaimmin. Se tosin sisälsi enimmälti vain hahmoteltuja kuvia, jotka kuitenkin, suoraan alkuperäisistä jäljennettyinä, olivat täysin säilyttäneet vanhanaikaisen sävynsä siten erinomaisesti viehättäen katselijoita. Kaikista hahmoista kuvastui vain puhtain elämä, kaikkia niitä täytyi pitää jaloina tai ainakin hyvinä. Kaikissa kasvoissa, kaikissa eleissä ilmeni iloinen tyyneys, altis meitä korkeamman palvottavan tunnustaminen, hiljainen rakkauden ja odotuksen antaumus. Hiukseton vanhus, runsaskiharainen poika, hilpeä nuorukainen, vakaa mies, seestynyt pyhimys, liitelevä enkeli, kaikki näyttivät autuailta viattomassa tyytymyksessä, hurskaassa odotuksessa. Jokapäiväisimmässäkin tapahtumassa oli taivaallisen elämän hohdetta, ja jumalanpalvelukseen kuuluva toimi näytti jokaisen olemukseen täysin soveltuvalta.

Sellaiseen olopiiriin silmäilevät useimmat kuin kadonneeseen kulta-aikaan, kadotettuun paratiisiin. Kenties yksin Ottilia tunsi elävänsä kaltaistensa joukossa.

Kukapa siis olisikaan voinut vastustella, kun arkkitehti tarjoutui maalaamaan kappelin suippokaarien väliset pinnat noiden alkukuvien mukaisesti siten lujasti kiinnittääkseen muistonsa siihen seutuun, missä hän oli mielellään elänyt ja toiminut. Hän puhui tästä hieman alakuloisesti, sillä asiaintilan nojalla saattoi helposti päätellä, ettei hänen oleskelunsa tässä moitteettomassa piirissä voisi kestää miten kauan hyvänsä, että se kenties piankin katkeaisi.

Vaikka nämä päivät eivät olleetkaan rikkaat tapauksista, olivat ne sentään täynnä vakavia keskustelunaiheita. Senvuoksi käytämme tilaisuutta esittääksemme osia siitä, mitä Ottilia keskustelujen johdosta merkitsi vihkoihinsa, ja tällöin tuntuu soveliaimmalta siirtymäkohdalta eräs vertaus, joka pakostakin johtuu mieleemme hänen herttaisia muistiinpanojansa selaillessa.

Kerrotaan eräästä erikoisesta järjestelystä Englannin laivastossa: sen koko köysivarasto, vahvimmista lajeista heikompiin saakka, on punottu siten, että sen läpi kulkee punainen lanka, jota ei voi kirvoitella irti hajoittamatta koko köyttä ja josta pienimmänkin kappaleen tuntee kruunun omaisuudeksi.

Samoin kulkee Ottilian päiväkirjan läpi kiintymyksen lanka, joka yhdistää kaikkea ja on kaikkien osien yhteisenä merkkinä. Sen nojalla ilmenevät nämä huomautukset, tutkistelut, suppeat mietelauselmat ja muut sentapaiset kirjoittajallensa erikoisen ominaisina ja merkittävinä. Jokainen valitsemamme ja tässä esittämämme yksityiskohtakin kelpaa mitä ehdottomimmin sitä todistamaan.

_Ottilian päiväkirjasta._

"Ajatellessansa joskus kuolemaa kauemmaksi ihminen ei voi kuvitella mitään miellyttävämpää kuin saada kerran levätä niiden vieressä, joita rakastaa. 'Tulla kootuksi omiensa luo' on sydämellinen lauseparsi."

"On olemassa monenlaisia muistomerkkejä, jotka tuovat etäisiä ja kadonneita meitä lähemmäksi. Mikään niistä ei ole kuvan veroinen. Seurustelu rakastetun kuvan kanssa, olkoonpa, ettei se ole näköinenkään, on tavallansa viehättävää, niinkuin on toisinaan tavallansa viehättävää kiistellä ystävän kanssa. On miellyttävä tunne siitä, että ollaan kaksin voimatta kumminkaan toisistansa erota."

"Toisinaan seurustelemme läsnäolevan henkilön kanssa ikäänkuin kuvan kanssa. Hänen ei tarvitse puhua, ei katsoa meihin, ei meistä välittää: me näemme hänet, tunnemme suhteemme häneen, voivatpa suhteemme kehittyäkin hänen tekemättä mitään sen hyväksi, mitenkään havaitsematta, että hän suhtautuu meihin vain kuvan tavoin."

"Tuttaviemme henkilöiden kuvat eivät koskaan meitä tyydytä. Senvuoksi olen aina surkutellut muotokuvainmaalaajia. Ihmisiltä vaaditaan harvoin mahdotonta, mutta juuri heiltä sitä vaaditaan. Heidän on sisällytettävä kuvaan jokaisen suhtautuminen kuvattavaan, jokaisen myötä- ja vastatunteet; heidän ei ole ainoastaan kuvattava ihmistä sellaisena kuin he itse hänet käsittävät, heidän tulee esittää kaikkia mahdollisia käsityksiä. Minua ei ihmetytä, jos sellaiset taiteilijat vähitellen paatuvat, muuttuvat välinpitämättömiksi ja itsepintaisiksi. Siitä saisi johtua mitä tahansa, kunhan emme juuri senvuoksi jäisi vaille monen rakkaan ja kalliin ihmisen kuvaa."

"Arkkitehdin kokoelma aseita ja vanhoja esineitä, jotka ruumiin keralla ovat piilleet korkeiden multakumpujen ja kallionkappaleiden alla, kieltämättä todistaa meille, kuinka turhaa ihmisen on huolehtia persoonallisuutensa säilymisestä kuoleman jälkeen. Mutta kuinka ristiriitainen onkaan ihminen! Arkkitehti tunnustaa itse avanneensa sellaisia esivanhempien hautakumpuja, ja siitä huolimatta häntä yhä askarruttavat jälkeentulevaisten muistomerkit."

"Mutta miksi suhtautuisimmekaan asiaan niin ankarasti? Teemmekö kaikki, mitä teemme, iäisyyttä varten? Emmekö pukeudu aamulla riisuutuaksemme jälleen illalla? Emmekö matkusta pois palataksemme jälleen? Ja miksi emme tahtoisi levätä omaistemme rinnalla, vaikkapa vain sata vuotta?"

"Kun näkee monet vajonneet, kirkossakävijäin askelten kuluttamat hautakivet, omien muistomerkkiensä peitteeksi sortuneet kirkot, niin elämä kuoleman jälkeen voi näyttää vain toiselta elämältä, johon nyt astutaan kuvassa, päällekirjoituksessa, ja jossa viivytään kauemmin kuin varsinaisessa elettävässä elämässä. Mutta tämä kuva, tämä toinen olemassaolo sammuu sekin ennemmin tai myöhemmin. Muistomerkkeihin samoinkuin ihmisiinkin nähden puolustaa aika voitokkaasti oikeuksiansa."

KOLMAS LUKU.

On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain, ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle alueelle.

Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.

Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa. Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.

Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.

Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän ei voinut kenellekään ilmaista.

Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.