Part 2

Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän inhosi vieläkin äskeistä.

"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."

Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?

"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."

"Onko semmoisia satukirjoja?"

"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"

"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska kirja..."

He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.

Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä venevalkama porraspuineen.

Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja avuttomilta!

Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä. Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone, jonka musta ovi oli järvelle päin.

"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone", selitteli Eeva.

"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"

"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin tehty."

Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:

"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy. Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön seutuna."

"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"

"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin, että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."

Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.

"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi hänelle.

"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."

"No, sepä on hauskaa!"

Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi. Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.

"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo ihmettelemään.

"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."

"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."

Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.

Samassa kolahti vene porraspuihin.

Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä ikkunaa.

Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan ihminen koskaan kulkenutkaan!

Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen, outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola...

Mitä varten hän oli tänne tullut?

Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut...

Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?

Oli. Niin oli.

Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi, ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se, että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi kuihtumus ja jäykistyminen...

Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus kangistunut...

Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.

Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka oli ollut hänen suurin erehdyksensä!

Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista...

Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet toiveet syttymään.

Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on; siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli saapunut tänne!

Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.

"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen palasen."

Ei hän matkastaan muuta selittänyt.

Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo valaissut hänen pimeää mieltänsä?

Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys ruumiin.

Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille, eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään...

Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa...

Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.

Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet...

Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen sydämessään.

Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten mieliksi!

Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä mitään syntisestä maailmasta!...

Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen uneen.

III.

Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä olikaan.

Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen. Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa. Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki ja meni pirttiin.

Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli, joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia. Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:

"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi vielä jauhotkin kauppiaaseen!"

Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö, laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen kuin Eevankin.

"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo.

"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa."

Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille huivit ja emännälle pakan liinakangasta.

Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:

"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt tullut..."

"Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään antamista..."

"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen... Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa, että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään näyttänyt väsymys vaivaavan.

Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.

Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:

"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät, että..."

"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.

"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut, missä olinkaan!"

"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.

"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on hätänä!"

"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi Kaarloa, että oli tänne hautautunut.

"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä täällä mitään kaipaa."

Heikki sanoi siihen:

"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä... Vaikka huomenna jo..."

"Ei toki... en minä mitään ikävöi..."

Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean, louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin tullessa aamuvarhaisella.

Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.

Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala, puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä oli hurmaavaa.

Pojatkin joutuivat siihen.

"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli. "Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."

"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.

"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"

"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.

Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin, lakitta ja paitahihasillaan.

Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään, järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.

Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut, kun oli näin paljon kirjojakin.

Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle, otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä. Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".

Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.

Äitikin tuli kamariin.

"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen, että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä Eevalle.

"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa", näytteli Eeva ja kehuskeli.

"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa alamielisyyttä silmissään."

"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä."

Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo oli siihen jättänyt.

Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.

"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva.

"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki."

"Tämä tässä on suomalainen..."

Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä.

"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut utelias näkemään.

"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva.

"Et saa pyytää. Voipi suuttua."

"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen."

Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa".

"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras miellyttänyt.

"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva.

"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen tulleet."

"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti, kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään kuin hauki..."

"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille."

Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta kokoon.

Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta varmaan oli ystävä jossakin kaukana...

Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia rivejä.

IV.

Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.

Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.

Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi, nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön, jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.

Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat liikkeellä.

Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.

Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia voimia.

Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis, niin luonnollinen ja suora!...

Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä...

Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä havaita.

Ja taas hän kirosi itseään.

Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.

Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta, kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko Eeva?..."

Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän ystävällisen talon ihmiset...

Ja kiireesti hän riensi pois.

Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!

Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta...

Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, -- kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi... Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää... Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten lakkaa...

Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään ärsyttämään?

Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään...

Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:

-- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja, saastainen halu, mutta minä olen minä...

Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen, häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.

Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.

Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan. Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä. Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea...

Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt polveaan hameensa peittoon...

"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.

"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?"

"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä kuluu."

"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?"

"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania."

Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:

"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!"

"Ei niitä täällä ole paljon."

Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen pulleat, sirot pohkeensa takaapäin...

"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..."

Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli melkein Kaarlon viereen...

"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen sen heti..."

Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen. Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:

"Huomenna sanon..."

Ja hän asettui toista lehmää lypsämään.

"Miksei nyt?"

Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.

"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa aamuin, illoin."

"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.

"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään kuokkamaalla..."

Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla...

Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin... niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut nähneensä...

Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei hän nähnyt tytössä muita piirteitä?

Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_ asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!...