Part 3

Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös...

Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran alla lihavassa kuusikkokorvessa.

Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi, hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää, männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea. Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta näytti.

Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi tähkällä.

"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä tynnyriin", selitti Heikki.

Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo... tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.

Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois tieltä.

"Riskejä poikia te olette!"

Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta, rasittavasta työstä?

Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää, ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon tyytyväiseksi.

"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt, latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt teille juttelen..."

"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään alkaneet", kehoitti Kaarlo.

Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää".

"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki.

"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti Kaarlo.

Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin oli kuin himmennyt.

"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän... huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..."

"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja mieli heltyi.

"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..."

Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti, aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!

Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?

Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt eikä tiennyt!

-- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!

"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..."

Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.

Hyvillä mielin jatkoi Heikki:

"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää koko talveksi..."

Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta, kun hän katseli peltojaan.

"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo.

"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt kauppiaaseen mitään..."

"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.

He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.

"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö hiuksella..."

"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?

Ei muistanut mitään oppineensa.

"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia. "Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä hautoa jäseniään..."

Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.

"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle mennessään.

"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki. "Varmaan maisterikin taas saunaan..."

"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!"

Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä hajaantuen järvelle päin.

"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki.

"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!" vastasi Kaarlo.

"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..."

Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään. Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.

Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä, lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä ja aloittaakseen uutta elämää.

Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan...

Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet. Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista romaaneista...

Työ oli tuossa vasta alulla!

Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä...

Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.

"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.

"Menenpähän levähtämään jonnekin."

He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille...

Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?

Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi sydämessä kuin vetten viri...

V.

Oli lauantai-ilta.

Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet kotia.

Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran taakse.

Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.

Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä. Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran kuuli.

"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt kyetään..."

"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet oikein hyviksi ystäviksi.

"Vaikkapa lähdenkin!"

"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki. "Eipä taida piimä lystää..."

"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se Kuveroja?" hän kysyi sitten.

"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti Heikki.

"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!"

"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..."

"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty", luetteli Akseli.

Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen maitoa, sanoi Kaarlo leikillä:

"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko homma..."

"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..."

"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana.

"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta.

"Eipä juuri."

Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli niinkuin vanhat miehet.

"Entä eikö Eevan tee mieli?"

"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?"

Eevan silmissä vilahti kuin ikävää.

Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.

Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.

Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa, sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.

Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.

Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut siihen mitään vastausta.

Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan...

Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään, lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään...

Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä, joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä... hänen on yksin ikäväkin...

Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen...

Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin sinisiin silmiinsä...

Mitä se lienee ollut?

Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.

Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä ymmärtävän mitään...

Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään...

Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi, ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa... Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi...

Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä kesävieras...

Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen sydämeensä.

"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.

Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli suloisempi kuin koskaan ennen.

"Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä uudestaan.

"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi aikaa..."

Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen pehmeä.

"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan, paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:

"Mitä Eeva tahtoi?"

Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:

"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota kirjaa lukeakseni..."

Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja täynnä.

Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:

"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin lukea..."

Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.

"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä.

"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet."

Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen kirjoihin päin.

"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä kapsäkistä..."

Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt kädessään.

Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin...

-- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan koukun!...

Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi:

"Tämä on se kirja, jota halusin..."

Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.

"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä... Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on vasta Jaakon päivä huomenna..."

Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.

"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja asetti molemmat kämmenensä niskan taakse.

"Oikein paljo kiitoksia!"

Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.

"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi nyt! Nukkukaa rauhassa!"

Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.

Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi ja lämpimästi.

Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä sopimattomaksi!

Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen, viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta...

Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta sänkyyn...

Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?

Ei, tuhannen kertaa ei.

Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen...

Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!

Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta...

Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat, sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä...

Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut; hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää kirjavarastostaan...

Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli kieltänyt...

Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla...

Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu, sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata, mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon varteen!

Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa...

Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt, kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven ympärillä!

Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli ajatellut!

Nytkö vasta hän sen ymmärsi!

Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja katsellessa...

Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!

Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean, kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko...