Part 19

Ajateltakoon yleismielen elimiä ja välineitä sellaisina kuin ne näemme nykyjään Englannissa tai Amerikassa. Kuinka uskallettuja ne ovatkaan ja kuinka satunnaisia! Tämän omituisen ajatustoiminnan pohjalla on tavallisen ihmisen äly, joka oli aikoinaan viljelemätön ja kykeni ottamaan vastaan ainoastaan juttujen ja huhujen karkeita, epäselviä ilmauksia, mutta joka nyt nopeasti sivistyy, ainakin lukemisen ja kirjoittamisen tasolle, ja jossa kirjalliset vaikutukset herättävät yhä enemmän vastakaikua. Väestön suuri joukko on nykyjään tosiaankin kuin savea, joka on aikaisemmin vain kaikkea vaimentanut, mutta jonka tämä kasvatustoimi, kuin jokin saveen vaikuttava kuivaava ja kuumentava voima, tekee kaikuvaksi, joten se kykenee tavallaan vastaamaan siihen suunnattuihin vaikutelmiin epämääräisesti kumisten. Tämän suuren joukon läpi huhuilevat, vetoavat siihen eri tavoin, eri tasoilta ja eri tarkoituksin useat organisatiot, järjestelmät, joiden arvo ja voima ovat tuntemattomat. Sen vastaus sellaisenaan, monilukuisuuden vuoksi persoonattomana ja epäselvästi ilmaistuna, on laajalle ulottuva tunteenomainen virike.

Tämän pohjajoukon yläpuolella on kasvava määrä sellaista ainesta, jossa ilmenee jonkinlaista tietoista ajatuselämää. Sen perusaatteet, sen ennakkokäsitykset on luonut sosiaalisten perintätapojen sekoitus, joka on opittu kotona ja koulussa ja ajan tapojen ja toiminnallisten tottumusten antamien vihjeiden nojalla. Se kuitenkin lukee ja kuuntelee jossakin määrin. Ja hajallaan, siellä täällä, on väkeä, joka tosiaankin oppii, tosiaankin lisää ja kasvattaa tietojansa, tosiaankin ajattelee ja keskustelee — ihmisiä, joita sopii nimittää maailman aktiivisiksi mielisoluiksi. Heidän aatteensa leviävät ihmisten suureen joukkoon niinkuin virikkeet kudokseen, jonka hermosto ei ole vielä täysin haarautunut, ne leviävät kirjeiden ja lentokirjasten, luentojen, aikakaus- ja sanomalehtiartikkelien, saarnastuolin, järjestelmällisen aatteenlevittämisen, poliittisten näytösten ja taisteluiden avulla. Vaikutus on kokonaisuudessaan melkoinen, mutta sosialistin on sittenkin syytä silmäillä tarkasti näiden nykyisen ajan älyllisten liikkeiden pohjalla olevia taloudellisia prosesseja. Lukuunottamatta yliopistoja ja useita muita julkiseen kasvatukselliseen organisatioon kuuluvia laitoksia, lukuunottamatta muutamia saarnastuoleja, jotka on varustettu erikoisilla tiedonjakajoilla ja jotka toimivat ajatuksen ja ajatuksenilmauksen vapautta rajoittavissa olosuhteissa, lukuunottamatta joitakin puutteenalaisia, varattomia aatteenlevittämispyrkimyksiä, on kaikki nämä nykyisen julkisen ajattelun ja keskustelun välineet luonut kaupallinen välttämättömyys, joka yhä pitää niitä voimassa.

Ajateltakoon esimerkiksi sitä luullakseni verrattomasti tärkeintä nykyisen ajan aatevälinettä, joka on täysi-ikäisten suurelle enemmistölle ainoa aatteiden välittäjä, sanomalehteä. Se on yleinen huokeutensa vuoksi, ja sen huokeus johtuu siitä, että tuotantokustannukset korvaa yksityisliikkeiden ilmoituksista saatu maksu. Sanomalehti on suuressa määrässä kilpailun loinen; sen arvostelut, väittelyt, kirjeenvaihtajain tiedonannot ovat liikkeen näkökannalta kirjoitetut kilpailevien tupakka-, saippua-, lääkeilmoitusten ja muiden samanlaisten takapuolelle. Yksikään sanomalehti ei voisi pysyä pystyssä vain lehden myynnistä saatujen varojen nojalla, ja samoin on useimpien yleistajuisten aikakaus- ja viikkojulkaisujen laita. On erittäin todennäköistä, että se, mikä ehkäisee julkista ilmoittamista toisilla tahoilla, esimerkiksi kielto kiinnittämästä ilmoituksia aitoihin ja muureihin, näköalojen, rautatievaunujen ja rakennusten suojeleminen ilmoittajalta, yllyttää mielenkiintoisen kirjallisuuden tuottamiseen. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaistujen asioiden tulee välttämättä olla ilmoittaville liikkeille hyväksyttäviä, ei ainakaan liian avoimesti heidän etujansa vastustavia. Näine rajoituksineen sanomalehti tarjoaa nykyaikana omituisen vapaan ja vaihtelevan kentän keskusteluille. On kuitenkin ilmeistä, että edistyminen kohti sosialismia edellyttää, ellei sanomalehden täydellistä tuhoamista, niin ainakin erittäin syvää tässä kansanomaisen ajatuksen aineellisessa aluksessa tapahtuvaa muutosta...

Sanomalehti kylvää aatteita. Samoin kirja ja lentokirjanen, ja näiden viimeksimainittujen leviäminen ei nykyisin riipu niiden ilmoitusväline-arvosta siinä määrin kuin sanomalehden. Niistä saadaan myymällä riittävä hinta. Nykyaikainen keskinkertainen teos, jonka nimellishinta on kuusi shillingiä, maksaa itsensä ja tukee tuottajiaan. Samoin on, joskin rajoitetummassa määrässä kuuden pennyn lentolehtisen laita, mutta kirja, enempää kuin lentolehtinenkään, ei leviä niin laajalti yleisön keskuuteen kuin puolen pennyn ja pennyn lehdet. Kirjaliikkeen menetelmät ja välineet ovat kehittyneet kenenkään niitä suunnittelematta; ne muuttuvat, ja kukaan ei kykene ennustamaan niiden muutoksista koituvia seurauksia. Nykyaikana vallitsee huomattava liike uusien kirjojen hinnan alentamiseksi, ja näyttää siltä, että hinnan alenemisen tulee korvautua lisääntyneen menekin nojalla ja osittain siten, että uusia kirjoja käytetään ilmoitusvälineinä. Monet otaksuvat tämän uusien kirjojen hinnan alenemisen vaikuttavan haitallisesti kaikkien etuihin, kaikkein kehuvimmassa merkityksessä kansanomaisia kirjailijoita lukuunottamatta. He uskovat sen lisäävän uusien kirjailijoiden vaikeuksia ja auttamattomasti köyhdyttävän kirjallisen elämämme kaikkein hienoimpia aineksia, niitä omalaatuisia ja poikkeuksellisia henkiä, jotka vetoavat sivistyneeseen arvostukseen eivätkä kehen tahansa kadunkulkijaan. Tämä voi olla totta tai erehdystä; sosialistien mieltä kiinnittää tässä se seikka, että on käynnissä tapahtumasarja, joka todennäköisesti tulee vaikuttamaan mitä kauaskantavimmalla tavalla yhteismieleen, siihen koko yhteisön ajatustoimintaan, jota yhteiskunnan edistyvä organisoiminen välttämättä edellyttää. Se on tapahtuma, joka voi levittää erästä kirjailijatyyppiä laajoille aloille, voi vaientaa tai masentaa toisen, voi vaikuttaa alentavasti ja huonontavasti asioiden pohtimistapaan ja tulee epäilemättä tekemään kirjallisuuden ilmoittavien liikkeiden mielisuosiosta riippuvaksi paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Sosialisteina he eivät kuitenkaan muodosta itselleen tästä asiasta minkäänlaista mielipidettä; heidän toimintasuunnitelmansa jättää sen kerrassaan huomioonottamatta...

Kirjat ja sanomalehdet muodostavat kaksi nykyaikaisen yhteiskunnan tärkeintä henkistä elintä, mutta melkein yhtä tärkeä on se suuri aatteidenlevittämislaitos, jonka muodostavat tuhansien lahkojen ja seurojen saarnastuolit ja luentosalit. Kaikkiin näihin asioihin nähden sosialismi on tähän saakka pysynyt mielettömällä _laissez faire_-kannalla...

Toistaiseksi olen tarkastellut yhteismieltä ainoastaan ajatustoimintana, mutta sillä on paljoa vakavammat ja paljoa välittömämmät tehtävät kansanvaltaisessa valtiossa. Tulee muistaa, että sen asiana on sosiaalisen järjestyksen ja kehittymisen tahtominen. Kaikissa maissa on tämän tahdon määrittelemistä ja ilmaisemista hoitava koneisto moniosainen. Nykyaikaisissa läntisissä valtioissa yleisesti käytetty menetelmä on se, että asioista äänestää lukuisa äänivaltaisten joukko, johon näyttää vähitellen tulevan kuulumaan koko täysi-ikäinen miespuolinen väestö, ellei maan koko väestökin. Se on merkillinen, mutta kenties välttämätön menetelmä. Itse asiassa ajatuksen täytyy tihkua läpi aina tavalliseen mieheen saakka kaikkia omituisia ja satunnaisia tiehyitä pitkin, sanomalehtien välityksellä, jotka ovat ilmoituslehtiä, kirjojen avulla, jotka voivat joutua boikottauksen alaisiksi "kirjasodassa", saarnastuoleista, jotka on vannotettu noudattamaan määrättyä oppia, ja luentosaleista, joita pitävät yllä rikkaitten antimet; sen täytyy saavuttaa hänet, sekaantua yleistettyihin tunnevoimiin salaperäisesti rahoitetuissa vaalitaisteluissa ja sitten palata yhteisratkaisuna. Tuskin luulisi olevan valtiomiehellä tai sosialistilla tärkeämpää tutkittavaa kuin näitä tapahtumia ja menetelmiä koskeva tiede. Maailman on kuitenkin vasta tuotettava tämän tarpeenvaatiman yhteispsykologian alkeelliset yleistyksetkin.

3.

Nyt kehoitan lukijaa erittäin huolellisesti tarkastamaan, kuinka sosialistinen liike — tämä nimitys nyt käytettynä avarammassa merkityksessään — suhtautuu tähän erittäin epämääräiseen ja erittäin todelliseen sosiaalisen kehityksen tulokseen, yhteismieleen, ja mitä se oikeastaan pyrkii saamaan aikaan tässä yhteismielessä.

On huomattava, että tämä mieli on nykyjään sekasortoisessa tilassa, täynnä ristiriitaisia vaikutteita ja keskenään kiisteleviä virikkeitä. Se on kuin erittäin hämmentynyt ihmismieli, sillä ei ole mitään selvää päämäärää, se kykenee vain epämääräisesti ilmaisemaan, mitä tahtoo tehdä, siinä on virikkeitä, haaveita, se aloittaa ja unohtaa. Sitäpaitsi sitä haittaa sisäinen hajanaisuus, joka tarkoin vastaa psykologiassa persoonallisuuden jakautumisen nimellä mainittua omituista sielullista häiriötä. Sillä ei ole selvää käsitystä koko itseydestään, se kuljeksii unohtaen oman nimensä ja osoitteensa. Eräät osat, esimerkiksi Saksa, ajattelevat itsensä suuriksi tekijöiksi, toinen osa ajattelee itseään katolisuutena, toinen valkoisena rotuna tai Judeana. Toisinaan koko sekasorto ei näytä miltään muulta kuin parantumattomalta mielettömyydeltä, sielullisten elementtien kaaokselta, jossa kummittelee vastustamattomia ja hajanaisia piintyneitä mielikuvia. Tämä, kuten lukija muistaa, on ytimenä Flaubertin alakuloisen iroonisessa katkelmassa _Bouvard et Pécuchet_.

Sosialistinen liike merkitsee oleellisesti tätä: se on yhteismielen ristiriitaisessa sekasorrossa ilmenevä pyrkimys itsensä-keräämiseen, hallitsevan itseyttä koskevan käsityksen kehittelemiseen ja vakaannuttamiseen. Se on kuin henkilö, joka päättävästi kysyy itseltään "Kuka minä olen? Mitä teen itselleni? Minne olen ajautumassa?" ja vastaa, ensin epäröiden, epämääräisesti, sitten selvästi ja varmasti.

Sosialistinen liike ei ole tältä näkökannalta vähempää kuin ihmiskunnan yhteisen itsetajunnan kehittelemistä. Sen täytyy niinmuodoin välttämättä olla kansainvälinen ja avoin, se ei saa suostua mihinkään rotua tai väriä koskevaan ennakkoluuloon. Nämä kansalliset ja rodulliset yhteistajunnat ovat nykyjään niin epämääräisiä ja häilyviä kuin usva tai pilvet, ne sulavat, liukenevat toisiinsa, yhtyvät, hajautuvat. Nykyaikaisissa oloissa ei voi minkään kansakunnan mieli säilyä selvästi eristettynä; Japaninkin mieli tulee nyt ihmisajatuksen yhteiseen sulattoon. Me sosialistit omaksumme nyt sen väitteen, jonka varhaiset kristityt esittivät ensimmäisinä: että ihmissuku on yksi perhe ja yhtä ainesta, että samarialainen, joka kumartuu tien vieressä makaavan haavoittuneen muukalaisen puoleen, on veljemme pikemmin kuin leviitta...

Sosialistisen aatteenlevittämisen tulee, tosin varsin toisenlaisessa mielessä, olla _tulevaisen ihmissuvun itsetajunnan siemenenä_. Sosialismin tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy sen hajanaisten kirjoitusten, sen pirstoutuneiden, epäselvien ja hämärien lausumien kasvaa korkeammiksi, leveämmiksi ja kookkaammiksi, tulla voimallisemmiksi, kerätä kehäänsä kaikki ilmaisukeinot, kehittyä järjestetyksi ajatuksen, taiteen, kirjallisuuden ja tahdon järjestelmäksi. Nykypäivän sosialistisen aatteenlevittämisen täytyy luoda huomispäivän koko julkinen mielipide tai epäonnistua, sosialistien täytyy toimittaa sen vähäisen hapatuksen osaa, joka hapattaa koko maailman. Elleivät he sitä tee, he kärsivät täydellisen häviön...

4.

Tämä käsitys, jonka mukaan sosialismi lopulta merkitsee ihmiskunnan moraalista ja älyllistä synteesiä, josta voi koitua uusi kasvu, edellyttää kaikille sosialistien toiminnoille asetettavaa uutta kelpoisuuskoetta — ja avaa kerrassaan uusia aloja tutkimukselle. Tarkastakaamme sosialistisen kannan erikoista vaikeutta. Me tahdomme hävittää kapitalistisen kilpailujärjestelmän, joka omistaa ja kannattaa nykyisiä sanomalehtiämme, lahjoittaa ja testamenttaa rahoja yliopistoille, perustaa uusia saarnastuoleja, julkaisee, ilmoittaa ja ostaa kirjoja; meidän tulee järjellisinä olentoina kysyä, mitä uusia välineitä meillä on tarjottavana niiden satunnaisten ja epätyydyttävien menetelmien sijaan, joiden nojalla nykyjään ajatuksia levitetään ja vaihdetaan. Näyttää melkein siltä kuin nykyinen sosialismi hengittelisi julkista mielipidettä, niinkuin keskiajalla hengiteltiin ilmaa, tietämättä, että se on olemassa ja että sitä voidaan pilata tai pitää raittiina. Niinpä olemmekin tässä suhteessa kaikkien valmiiden ja kypsytettyjen sosialististen ehdotelmien kehän ulkopuolella. Sosialismin vastustaja voi yhä vielä huomauttaa, että sosialismi voi tuhotakin itsensä tukkimalla oman ajattelunsa tiehyet, ja sosialistin täytyy vielä vastata epämääräisin ja ylimalkaisin lausein.

_Meidän täytyy taata yhteismielen jatkuvaisuus_; siinä on ilmeisesti sosialismin ensimmäinen välttämätön ehto. Yritys toteuttaa Marxin esittämää demokraattisen sosialismin aatetta ilman sitä voisi helposti johtaa päättömän keskoismonstrumin synnyttämiseen; hallinnollisen sosialismin tasaisen kehityksen olisi luovutettava maailma virkavaltaiselle mandariiniluokalle, omahyväiselle, häiritsevälle ja kaikkea uutta oppia kaihtavalle, ja sen keralla kuolisi viisaus. Me sosialistit emme kumminkaan kykene suunnitelmissamme asettamaan minkäänlaista ehdotonta estettä näiden mahdollisuuksien tielle. Tässä voin ehdottaa ainoastaan mitä ylimalkaisimmin menetelmiä ja eräitä periaatteita. Ne olisi määriteltävä oleellisesti sosialismille välttämättöminä, mutta toistaiseksi niitä ei ole määritelty. Ne tulee vielä liittää sosialistiseen uskoon. Ne kuuluvat oleellisina periaatteina siihen liberalismiin, jonka jaloista pyrkimyksistä sosialismi sai alkunsa, mutta ovat periaatteita, jotka valitettavasti eivät vielä nytkään ole saaneet sijaansa minkään sosialistisen yhdyskunnan perusvaatimusten joukossa.

Ensimmäinen näistä periaatteista on _lausuntavapaus_, toinen _kirjoittamisvapaus_ ja kolmas _yleinen tietojen jako_. Sivistyneessä valtiossa täytyy jokaisella olla vapaus tietää, tiedon tulee olla vapaasti saatavissa ja käsillä, ja jokaisen täytyy saada vapaasti keskustella, kirjoittaa, ehdotella ja suostutella. Näitä vapauksia tulee valvoa kuin pyhiä asioita. Ihmisen viljelemättömään luontoon ei kuulu minkään sellaisen vapauden kunnioittaminen; se ei kuulu myöskään virkavaltaiseen mielenlaatuun. Päinvastoin: halu tukahduttaa mielipiteitä, jotka vastustavat omia mielipiteitämme, on ihmisluonnossa melkein vaistomainen. Se on vietti, joka meidän tulee kukistaa. Väittelyn moitteettomuutta kannattaa kultivoitu kunnioitus, luonnollisen vietin ojentajana; ihmisiä täytyy totuttaa kaihtamaan obskurantismia, moitteenalaista perustelua tai arvovaltaista mielipiteen kumoamista, kun mielipide suuntautuu heitä vastaan. Englannissa sellaista hyvää taipumusta on jo olemassa suuressa määrin, sitä on meillä viljelty ainakin seitsemänneltätoista vuosisadalta alkaen. Amerikka sitävastoin — päättäen niistä kokemuksista, joita keräsin lyhyen vierailuni aikana Yhdysvalloissa — on tässä suhteessa taantunut aikaisemmalta brittiläiseltä kannaltaan; siellä vallitsee karkeata enemmistön tyranniutta julkaisutoiminnan alalla, epä-englantilaista taipumusta boikottaamaan kirjastoja, kirjoja, kirjailijoita ja julkaisuja mitättömistä syistä, lisääntyvää taipumusta käyttää postilaitoksen apua epäsuotaviksi katsottujen mielipiteiden leviämisen esteeksi. Nämä avointa asiain julkilausumista ja pohtimista ehkäisevät toimenpiteet ovat sivistystä-tuhoavia voimia.

Edellyttämällä, että nämä välttämättömyydet yleisesti tajutaan, voidaan määritellä sosialistisen valtion sielullisen olemassaolon seuraava välttämätön ehto: julkisen postilaitoksen puolueetonta jakelutoimintaa on laajennettava ja sen maksuja alennettava, niin ettei se toimi ainoastaan kirjeenvaindon välineenä, vaan levittää myöskin kirjoja ja sanomalehtiä, lentokirjasia ja kaikenlaisia painotuotteita. Postilaitoksen tulee muuttua kirjakauppiaaksi ja uutistoimistoksi. Ranskassa on jo niin sanomalehdistön laita; niitä ei kanna enää sanomalehtipoika, vaan ne toimittaa perille julkinen posti. Englannissa voivat herrat Smith ja Mudie ja muut sensuroida mielin määrin aikakauslehtiä ja kirjoja. Asian korjaaminen on vaivalloisempi ja kiusallisempi asia kuin kärsitty loukkaus. Englannissa enempää kuin Amerikassakaan ei ole mitään takeita, ettei julkista aikakauslehtien ja kirjallisuuden tuotantoa yhtäkkiä tukahduta jokin keinoteleva kirja- tai sanomalehtitrusti, joka pyrkii kiristämään tekijältä tai julkaisijalta suurempaa voitto-osuutta tai on osallisena finanssitoimissa, jotka voisivat joutua paljastuksen esineiksi. Kummassakaan maassa ei ole takeita, ettei joku hyväonninen monopoli-seikkailija pääse täydellisesti vallitsemaan sen ajatustiehyitä....

Sosialistinen valtio ei missään tapauksessa suvaitse sellaisia vaaroja; sen itsensä täytyy myydä sanomalehtiä ja kirjoja kaikkialla, tavallisen sanomalehtien myyjän ja kirjakauppiaan täytyy muuttua puolueettomaksi valtion virkamieheksi, joka saa työstään varman ja riittävän palkan nykyisten sattuman varassa olevien ansioiden sijaan. Ja tämän kirja- ja uutispostin ja kirja- ja sanomalehtiliikkeen laajennuksen ei tule olla ainoastaan kunnallinen, vaan mitä laajimmalle ulottuva valtion palvelus.

Jakelu on kuitenkin vain ongelman alku. Vaikeampi seikka on se, kuinka kirjat ja sanomalehdet saadaan painetuiksi ja julkaistuiksi. Tässä joudumme monimutkaiseen pulmaan, kun on sovitettava toisiinsa toisaalta ehkäisemättömän yksilöllisen ilmaisumahdollisuuden kieltämätön tarve, toisaalta julkinen omistus, ja sitäpaitsi on edessämme kysymys, kuinka kirjailijoita on kannatettava sosialistisissa oloissa. Tämän kirjan tarkoituksena on ainoastaan mahdolliseen ratkaisuun viittaaminen. Nämä ovat ongelmia, joita sosialistin on vielä perinpohjin pohdittava. Nykyjään saavat kirjailijat, joilla on liikeoveluutta ja jotka kykenevät herättämään mielenkiintoa, tuloja kirjojensa myynnistä, ja näyttää mahdolliselta, että heille maksetaan palkkaa samoin sosialisminkin vallitessa. Erikoisaloja käsittelevien teosten piirin ulkopuolella (sellaisten teosten kirjoittajia olisi kannatettava korkeakoulujen ja yliopistojen yhteydessä) on vaikea keksiä mitään muuta pätevää keinoa erottaakseen toisistaan ne kirjailijat, joiden tulee saada elatuksensa kirjailemisesta, ja ne, jotka eivät hyvällä syyllä voi sellaista vaatimusta esittää. Sosialismin vallitessa tulee kuitenkin olemaan yksityisen kustantajan ohella tai kerrassaan hänen korvaajanaan eräänlainen julkinen kustantaja.

Tässä kohden esiintyy jälleen vaikeuksia. On vaikeata ymmärtää, -kuinka voidaan täydellisesti välttää jonkinlaista sensuuria, jos on olemassa yksi ainoa yleinen valtion julkaisudepartementti, ja jos vaaditaankin jokaiselle halukkaalle oikeutta kustannukset ♦suorittamalla julkisessa kirjapainossa ja sitomossa painattaa ja sidottaa ja lähettää julkisuuteen tuotteita, jää sittenkin mieltä ahdistamaan epämiellyttävä yhdenmukaisuuden mahdollisuus. Mutta koko hallinnollinen sosialismi taipuu kannattamaan suuria paikallishallituksia, taipuu siihen ajatukseen, että maan, alkeisopetuksen, omnibusliikenteen, voimanhankinnan ja muun tulee olla keskiaikaisten ruhtinaskuntain kokoisia alueita vallitsevien kunnallishallitusten toimena; ja näyttää mahdolliselta otaksua, että nämä suuret yhteisöt, niiden vaiheille kehittyvä patriotismi ja eri yhteisöjen välinen kilpailu voi taata halutun vilkkaan ja kilpailevan julkaisutoiminnan, samoinkuin niiden välisestä kilpailusta nyt toivotaan yllykettä taiteelle ja rakennustoiminnalle sekä julkiselle arvokkuudelle ja komeudelle.[33] Kuten eräässä edellisessä luvussa (kahdeksannen luvun viidennessä kappaleessa) huomautin, ovat koristetaiteet jo pelastetut yksityisen liiketoiminnan huonontavalta vaikutukselta; nykyjään ei kukaan tahdo palata siihen asiaintilaan, joka vallitsi kuningatar Viktorian hallituksen alkupuolella, ja niin muodoin on syytä toivoa, että kunnallisista taidekouluista ja teknillisistä oppilaitoksista, joissa opetetaan kirjanpainamista, -sitomista ja muuta sellaista, voi luontevasti ja mukavasti kehittyä julkisia kirjapainoja, julkisia sitomoita ja kaikkia kirjateollisuudessa tarvittavia välineitä. Kunnat voisivat myös valita, kannattaa ja kunnioittaa kirjailijoitaan, julkaista ja myydä heidän teoksiaan ennen kaikkia muita maailmassa. Vielä tuntematon kirjailija voisi olla ylpeä, kun hänen teoksensa lähtisivät maailmalle jonkin suuren kaupungin vaakuna kanteen kuvattuna, ja mikä kaupunki hyvänsä voisi ylpeillä siitä, että sen vaakuna nähtäisiin klassilliseksi ja kuolemattomaksi havaitun teoksen kannessa. Niin on ainakin eräänlainen kilpailumenetehnä mahdollinen tällä alalla...

Tämä on kuitenkin vain ohimennen esitetty ehdotus monien mahdollisuuksien joukosta. Kaikissa näissä älyllistä elämää koskevissa seikoissa julkinen omistus ilmeisesti on järjestettävä ja se voidaan järjestää niin, että välttyy keskitys ja vaihtoehdoton valvonta. Muodostuipa julkinen kustannustoimi muuten millaiseksi tahansa, joka tapauksessa on kenelle hyvänsä suotava tilaisuus harjoittaa riippumatonta kustantajan ja kirjanpainajan tointa ja myydä ja ilmoittaa puolueettoman julkisen kirja- ja sanomalehtiorganisation välityksellä.

Minä tehostan jossakin määrin tätä kirjain julkaisemista koskevaa asiaa, koska on mielestäni huomattava ja valitettava seikka, ettei nykyaikaisessa sosialistisessa keskustelussa ollenkaan tajuta, kuinka suurta yleistä vahinkoa koituu tämän erittäin tärkeän toimialan jättämisestä yksityisten voitonhankinnan huostaan. Sosialistit näyttävät olevan valmiit tekemään kivihiilen ja maidon hankinnan sekä asunto-olojen järjestelyn kunnallisiksi asioiksi, kannattavatpa vielä kunnallisia teatterejakin, mutta kunnallista julkaisutuotantoa he eivät ole vielä ottaneet harkittavakseen. He jättävät kapitalistille vapauden johtaa heidän kirjatuotantoaan ja ehkäistä ja määrätä mielensä mukaan heidän henkistä ravintoansa...

Sanomalehdistön ongelma on kenties ratkaistava jotenkin rinnastamalla yksityinen liiketoiminta ja julkiset välineet. Sanomalehden voi käydä kuinka tahansa jo läheisessä tulevaisuudessa; tuntuu näet varmalta, että se nykyisessä muodossaan on erinomaisen ohimenevä ilmiö, ettei se enää edusta eikä vallitse julkista ajatusta niinkuin kuningatar Viktorian hallituskauden keski- ja loppuaikoina ja että julkisen keskustelun siirtyminen pois sanomalehden palstoilta on jo alkanut. Sekä Englannissa että Amerikassa näyttävät yleistajuiset aikakausjulkaisut ottavan haltuunsa yhä suuremman osan julkista ajattelua. Sanomalehti näyttää olevan siirtymässä perinpohjaisten muutosten vaiheeseen.

En kumminkaan tahdo tässä käydä käsittelemään sanomalehden tulevaisuutta. Olen esittänyt nämä huomautukset pelkkinä hapuilevina kokeina osoittaakseni, millainen työalue tässä avautuu kenelle hyvänsä älykkäälle tutkijalle, alue, jonka huomioonottaminen on sosialisteille ollut toistaiseksi mahdoton liikojen kiireitten vuoksi....