Part 3

Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän muillekin.

Mutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.

Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.

— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.

Kokouksen meno oli ollut erikoislaatua. —

Teeskennellyn vakavuuden ilme leikki Aapen kasvoilla kautta koko keskusteluajan, ja hänen esiintymisessään kuulti jotakin kursailevaa ja anteeksi pyytävää, joka herätti talonpoikien myötätunnon ja pani heidät mielenkiinnolla seuraamaan jokaista hänen lausumaansa sanaa. Jo keskustelun aikana huomattiin selvästi, kenen puolelle vakaumukset alkoivat kallistua, äänestykseen ryhdyttäessä kannattivat isännät melkein järjestään Aapea, kunnanlääkärin jäädessä musertavaan vähemmistöön.

Tapauksella oli vahaava merkitys. Kunnalliset uudistuspuuhat olivat siihen saakka sujuneet melutta ja hälinättä eikä niiden vuoksi oltu kertaakaan kuumasti riidelty, sillä vastustus oli aina rajoittunut mutinaan, pahimmassa tapauksessa hiljaiseen kiroilemiseen. Mutta kireämpi aika näytti olevan tulossa. Tuntui kuin olisi vanha rauha äkkiä siirtynyt menneisyyden muistoihin, kun pitäjän kansakoulunopettaja ilmaantui vastustajien riviin.

Asianomaisella taholla käsitettiin mitä se merkitsi ja mitä tulevaisuudelta saattoi odottaa, sillä Aapen luonnetta oltiin jo opittu tuntemaan ja ymmärrettiin, ettei hän tähdännyt enempää eikä vähempää kuin vallan ottamista omiin käsiinsä, joka merkitsi samaa kuin kohota kunnan tärkeimmäksi henkilöksi. Hänen ensikertais-esiintymisensä tapahtui suotuisimpana aikana. Kunnanlääkäri oli ollut virassaan vasta lyhyen ajan, koko kysymys sairaanhoitajattaren palkkaamisesta oli ennenaikainen, se oli hätiköiden suunniteltu, ja kun ei sitä oltu ennen esittämistä mieskohtaisesti kenellekään selvitetty, johti se talonpojat siihen käsitykseen, että jollei ajoissa tehdä pystyä, latovat herrat talollisten niskoille mitä rasituksia tahansa.

Ja Aape esiintyi mestarillisesti, hän tuntui olevan yhtä luuta ja lihaa talonpoikien kanssa, hän puhui arkailevasti ja kursailevasti ikään kuin varoen ettei röyhkeyden varjokaan lankeisi häneen ja ettei vain mitenkään näyttäisi siltä, että hän toivoi sanojaan varteen otettavan. Hän ei olisi puuttunut koko kysymykseen, sillä itse puolestaan ei hän ollut myötä eikä vastaan, mutta kun hän oli vakuutettu, että kunnan syvissä kerroksissa oli paljo asian vastustajia, kannatti hän mielipiteiden vapaata julkilausumista, ettei tehtäisi päätöstä niiden tahtoa vastaan, joilla oikeastaan kysymyksen päättämisvalta oli.

Mestarillisen esiintymisensä jälestä kohosi hän tulevaisuuden mieheksi. Pitäjäläisten huomio alkoi suuntautua häneen, hän työnnältihe näkyviin tuolla ja täällä, ei milloinkaan omien pyyteiden vuoksi, vaan aina muiden etua valvomassa. Tänä murrosaikana huomattiin hänessä tapahtuneen kaksi silmäänpistävää muutosta, ja molemmat koskivat ulkokuorta. Hän oli tähän saakka tavoitellut hienostelevaa esiintymistapaa sekä sulavia kumarruksia, nyttemmin rupesi hän käyttäytymään vaatimattomasti ja mahdollisimman talonpoikamaisesti. Hän pukeutui huolimattomasti, käytti harvoin kaulusta ja antoi tukkansa kasvaa pitkäksi. Säätyläisten seuroja hän vältti, mutta milloin hän yhätti heitä, oli hänen käytöksensä vapaata ja varmaa, ja siitä hohti selvästi ilmi, että hän oli mies, joka jotakin merkitsi.

Ensimmäisen menestymisen ei hän antanut sokaista itseään. Kun joku kunnallinen kysymys kävi päivän polttavaksi ja vaati ratkaisua, laski Aape ensin kaikki mahdollisuudet, asettuen vastarintaan, s o. talonpoikien puolelle, vasta silloin, kun tiesi vastarinnan varmasti voittavan. Väittelyissä ei hän tulistunut milloinkaan, hän puhui matalasti ja arastellen, mutta hän vetosi aina niiden terveesen järkeen, joita asia enite koski ja joilla oli päättämisvalta.

Hänen luottamuksensa kasvoi nopeasti ja juuri siitä syystä, että hän osasi ottaa huomioon kaikki asianhaarat: sukulaisuudet, tuttavuudet, erilaiset varallisuuden tilat j.n.e.

Talonpojat eivät lainkaan oivaltaneet, että Aape aina luovi sen niemen nenää kohti, johon mereltä käsin myötätuuli puhalsi.

Mieskohtaisien tuttavuuksien nojalla — hänen tuttavuuksiinsa pyrkivät kaikki, jotka kunnallisia kysymyksiä harrastivat — oli Aape useinkin selvillä päätöksen suunnasta jo aikoja ennen kuin kysymys otettiin esillekään. Kunnanlääkäri ja pastori lukivat ratkaisun jo hänen ensimmäisistä lauseistaan, jotka tavallisesti kuuluivat: Minulla ei itse puolestani ole tähän mitään sanottavaa, mutta minä luulen että ne, joita asia enite koskee ja joilla on päättämisvalta...

Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut. Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli notkea.

— Milloin opettaja nai? Milloin?

— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.

— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki kukkuu.

— Sanokaa.

Mies mainitsi nimen, Aape äimistyi.

— No, mitä? Eikö ole portti punainen?

— On, on, mutta...

— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos... tuttavia ollaan, nähkääs... rippikoulutovereita... mutta tarvitseeko minun vannoa, että hän sanoi...

— Ei, ei, kyllä minä uskon.

— No, jos ei Kesälinnan tytär kelpaa, minkä sille?

Mies nauroi, Aape oli vaiti.

— Minkäpä kukaan kuvalleen, jos ei muoto kelpaa...

— En minä senkään puolesta.

— No, minkä puolesta sitte?

— Minä vain muuten epäilen.

— Etteikö huolita? Käyttäkää tarkemmin silmiänne.

Aape äimistyi yhä enemmän. Tuntui kuin olisi joku etäinen valo äkkiä siintänyt hänen silmiinsä ja poistanut ensi hämmästyksen synnyttämät epäilykset. Kesälinnan isäntä oli monesti pyytänyt häntä käymään luokseen viemisille, mutta hän oli käsittänyt pyynnön pelkäksi kohteliaisuudeksi, vasite jo senkin vuoksi, kun Kesälinnasta ei kukaan käynyt koulussa. Mutta jos kehoitukset tarkoittivatkin...

Jos, jos.

Aapen päätä huimasi.

Viikon loppupuolla tapasi hän jonkun kauppapuodin rapun edessä Kesälinnan isännän.

— Eikä opettaja kerkiä milloinkaan meille, virkkoi isäntä lämpöisesti. Tullappa kerran, ehkä sitte eksyy toistekin.

Sunnuntaina lähti Aape käymään Kesälinnassa, jonne oli oikoteitä kolme taivalta. Ensimmäinen katkottiin hevosella, toinen surmattiin jalan, kolmas kului loppuun airojen solahdellessa. Nämä kolme taivalta kulki Aape sittemmin usein.

Puolen vuoden kuluttua oli hän kihloissa pitäjän rikkaimman tytön kanssa.

Hän oli kunniansa ylimmällä huipulla.

Kesälinnaan käsittyi kolme yhdysviljelyksessä olevaa vankkaa taloa melkein määrättömine metsineen, ja perillisiä oli vain kaksi, poika ja tytär. Ensimainittu oli siskoaan nuorempi sekä Aapen innokas ihailija, kuten isäkin. Isää ja poikaa pidettiin seudun kunnollisimpina maanviljelijöinä, vaikka muuten vanhoillisuuteen taipuvina. Emäntä oli hiljainen, uskonnollinen nainen, joka harvoin liikuskeli kodin ulkopuolella. Tytär, Hilmi, ei ollut niitä, jotka ensi silmäyksellä näyttävät kauniilta. Hän oli isän värinen, tummahko ja hieman raskasmielinen. Sisko oli häneen erityisemmin mieltynyt.

Kihlautuminen pitäjän ehkä rikkaimman tytön kanssa nostatti Aapea, vaikka hän yhä näytteli matalan roolia. Mutta toisin silmänräpäyksin ei hän jaksanut hillitä itseään, sisimmät aatokset silloin lieskahtivat alastomina esiin, paljastaen hänet siksi, mikä hän vielä todellisuudessa oli. Niinpä kerran kirkkoherran luona, kun nimismies valitti tulojensa pienuutta ja niitä vaikeuksia, joita lasten kouluuttaminen pienipalkkaiselle virkamiehelle tuotti, heilautti Aape ylpeästi päätään ja virkkoi:

— Mitä se sitte kannattaakaan? Lopuksi pikku virka ja velkoja, jotta maailma korvissa rutisee. Mutta hyvinvoipa talonpoika, se sanoo vaikka kuninkaalle: minä en sinusta piittaa, kuole, jollet elä.

— Emme voi kaikin ruveta talonpojiksi, pikku virkamiehiä tarvitaan välttämättä.

— Pyh, jokainen on itseään lähinnä.

Sanojensa painoksi heilautti Aape ylpeästi päätään.

Varomaton sana, joka aivan omavaltalsesti putkahti suusta ulos, säikäytti pahanpäiväisesti lausujaa itseäänkin.

Sen lausuminen oli kohtalon leikkiä, sillä pastorin henkilö oli tykkänään keskusteltavan asian ulkopuolella. Kuten noitumuksen valloissa oleva, unhotti Aape itsensä ja asemansa ja päästi sanoiksi sen, mitä hän vihan silmänräpäyksinä oli tuntenut pastoria kohtaan.

Ja lausuttua ei saanut enää takaisin. Hilmiin ei se näyttänyt ensin koskevan, mutta tuokion kuluttua hänen kasvojensa ilme kylmettyi silmin nähden. Hän näytti ajattelevan jotakin odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, ja ajattelemisen kera hän ikäänkuin liiti pois jonnekin kaukaisuuksiin, luoden läheistöönsä välinpitämättömiä ja sekavatunteisia katseita.

Aapen valtasi kiusallinen raukkamaisuuden ja heikkouden tunne. Ajatukset, mikäli niitä versoi aivoihin, eivät kelvanneet lausuttaviksi, ne löivät päänsä johonkin, joka mustasi ja likasi ne kelpaamattomiksi, vaikka ne itsessään olivat siistiä ja valkoisia. Hänen täytyi olla vaiti. Kun hän vihdoinkin rohkeni katsoa Hilmin silmiin, ei hän niissä keksinyt loukkaantumisen ilmettä, mutta jotakin surullista kuvastui niissä. Se ei kuitenkaan sattunut ensi kertaa. Joskus muulloinkin oli Aape huomannut, että pikku surutar pyrki pilkistämään Hilmin silmissä, mutta se pakeni piiloon jonkun lämpöisen ja onnellisen ajatuksen tieltä.

Sen se teki nytkin. Raskasmielinen katse suli äkkiä sydämmelliseksi, kasvoihin ilmaantui lämmin ilme, katse kuvasti jälleen häiriintymättömiä, hyväileviä tunnelmia.

Aape tunsi rauhoittuvansa.

Kynttiläkruunuhomman herättyä unhottui kiusallinen tapaus kokonaan. Sen homman synty jäi salaisuuteen, ei kukaan tiennyt, mistä se oli lähtöisin ja ken sen takana vauhtia antoi, mutta kaikki olivat siihen innostuneet. Se riensi nopeasti kuin tuuli pitäjän joka kulmakuntaan, herättäen osanottoon semmoisetkin, jotka eivät muuten maailman menoon puuttuneet.

Aape oli muita innokkain. Hänen toimestaan pantiin listat kiertämään kyliin, hänen apunaan oli kaikkialla paikallisharrastajia, jotka tarkoin seurasivat annettuja määräyksiä ja toimivat kaikin voimin asian eduksi.

Tämän homman tautta lankesi Aapen henkilöön jonkinlainen uskonnollinen kehys, häntä ruvettiin pitämään vakavana ja ylevämielisenä miehenä, vaikka hän olikin vielä nuori. Moni isäntä, joka siihen saakka oli vaistomaisesti epäröinyt yhtyä nuoren opettajan kannattajaksi, voitti omat epäröimisensä ja liittyi hänen suosijajoukkoonsa, kun näki mitkä harrastukset häntä innostivat.

Muutamassa viikossa oli koko homma pantu päätäntöön. Koko homma-aikana ei Aape ollut joutunut käymään Kesälinnassa, mutta perittyään paikallisharrastajilta listat rahoineen, lähti hän uljasryhtisenä tapaamaan morsiantaan. Kuulutuksiinpano oli ollut jo jonkun aikaa lähenemässä ratkaisuaan. Kynttiläkruunuhommasta oli Aape salaa toivonut lisävauhtia kuulutuksiinpanolle, sillä hänen silmänsä olivat keksineet, että kaikki lopullinen valta oli kuin olikin emännän käsissä, vaikka ei se kyliin eikä kirkkoteille kuulunut.

Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan, jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan, jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki paraastaan yksin.

Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa, lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt omia sanojaan eikä omaa ääntään.

Sitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.

— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.

Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka pani sulun hänen naurunsa eteen.

Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.

Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen, jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua, rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia, ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan. Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän painokkaasti:

— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi kynttiläkruunuhommaan?

Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa katsetta.

— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut siihen.

Aape tunsi raukistuvansa.

— Se olisi ollut ainakin rehellistä.

Hilmin katse oli kyyneleinen.

Syysyö, kuutamo.

Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär ovat valveilla.

— Minä en voi nukkua.

Tytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.

— Onko sinulla mielihuolia?

— On, äiti. Niin paljo...

— Sano huolesi minulle, se huojentaa.

— Tämä on tuonut huolet.

Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä olevalle pöydälle.

— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.

Hetkisen äänettömyys.

— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.

— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.

— Ei.

Hetkisen äänettömyys.

— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai miten luulet sinä?

— Minäkin luulen, että et voi.

— Vai niin. Tuopa oli uutta.

Tyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.

— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.

Hetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.

— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.

— Ei ole.

Ja tytärkin huoahtaa.

— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne, jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva edistämään minun pyyteitäni.

— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.

— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.

Hiljaisuus...

Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan, sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä lattiaa ja tuijotti eteensä.

Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen...

Miten jumalattoman kurjaa ja...

Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.

Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun tämä asia ehtii unhottua.

Saadaanpa nähdä.

Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan. Aape tunsi koko henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin, hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai todellisia.

Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.

Senkin vietävä.

Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi raivoilemaan.

Ilman sen ratin leukoja...

Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään kohti.

Ei se ole narri, joka narraa, vaan joka...

Ajatus katkesi kuin itsestään.

Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa. Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.

Miksi? Miksi?

— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —

Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.

— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se syntyikin.

Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.

Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.

Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.

Ja unhotettu.

Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.

Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.

Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan, sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut särkynyt.

Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä, kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä...

Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan, miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli hänet hylännyt.

Hän oli kukistunut suuruus.

Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten. Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan tarttui.

Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta, kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli nukkuvinaan.

Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.

Kului tuskallinen tuokio.

— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.

— Pieti, nukutko sinä?

Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman ystävällinen.

Poika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.

— Nukutko sinä todellakin?

Aape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.

Mutta poika hengitti yhä raskaammin.

Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan, hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.

— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.

Isä päästi hätävalheen.

— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että...

Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.

Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle ei mikään ole pyhää.

Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki, riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja suosikkejaan, vihasi häntä.

Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.