Part 2

Tämä 'päätä pitempi ja askelta ylempi'-käsitys oli syöpynyt Aapeen itseensäkin vuosien kuluessa, kun hän loistavalla menestyksellä ja verrattain helposti oli hallinnut ja ohjannut omaa kehitystään s.o. eteväksi ja huomatuksi kohoamistaan. Jo ensi luokalla tottui hän ympärillään näkemään pelkältään heikompia kykyjä sekä luonteita, ja kun hän halveksi kaikkea mikä vain oli lyyrillistä, mutta jumaloi sitä missä oli rohkeutta ja voimaa, estyi hän mieltymästä kehenkään, joka ei ollut hänen oman itsensä tasalla. Hienompaa luonnetta, kun se vain oli heikko tai kyvyttömämpi, inhosi hän. Korkeus ja voima olivat hänen mielestään saman aineen muunnoksia, niiden välinen raja oli useinkin niin hieno, että se tuskin näkyi ollenkaan. Toinen edellytti toista, ja mistä puuttui toinen, puuttui toinenkin. Kyky ja voima oli melkein aina yhdistynyt karkeaan, harvoin, tuskin milloinkaan hienoon ja pehmeään.

Aape tunsi että tämä katsantokanta oli ristiriidassa hänen ulkonaisen henkilönsä kanssa, mutta ei hänen suuruutensa sen johdosta särkynyt, päinvastoin hän pyrki ja oli aina pyrkinyt siihen ristiriitaisuuteen. Jo ensi kertaa seminaariin matkatessaan, kun hän junassa näki Sisko Valomäen ja kun hänen teki mieli mennä puhuttelemaan tyttöä, laati hän itselleen kysymyksen: mutta jos lonkkaan sivistyneiden tapoja.

Tätä muodollisuutta eli sivistyneiden tapojen noudattamista oli hän kehittänyt, mikäli asianhaarat sen olivat sallineet. Se kuului sekin loppumäärään, joka oli etevyyden saavuttaminen puolella ja toisella. Hänen elämänsä painavimpana tekijänä, sen voimakkaimpana vaikuttimena siitä saakka kun seminaari alkoi kangastaa hänen ajatuksissaan, oli ollut eteväksi kohoominen. Se oli kaiken ponnin ja toimeenpaneva voima, ilman sitä ei hän olisi tuntenut eikä ymmärtänyt omaa itseään.

Hyvin hän oli onnistunut. Mieli joskus oikein humaltui, kun hän silmäili kulkemansa radan lähtökohtaan ja näki itsensä kehittymättömänä, koulun penkkiä painamattomana eläkemiehen poikana, joka omasta halustaan ja omin voimin lähti tiedon hunajaa imemään.. ja kohosi kykynsä ja tahdonlujuutensa avulla koko oppilaitoksen ensimmäiseksi mieheksi, sen kunniaksi ja loistoksi.

Etevyyden taakse ei hän nähnyt eikä mielinytkään nähdä, tottunut kun oli kiinnittämään kaiken huomionsa nykyisyyteen sekä elämään vain sille ja ainoastaan sille, mutta joskus pulpahti mieleen Siskon lausumat sanat: mutta entä sitte?

Tähän ei hän osannut täsmälleen vastata, mutta jotakin yhtä loistavaa jatkoa piti välttämättä seurata. Tavalla tai toisella oli hänen pysyminen ympäristön huomiossa, ja se taasen ei voinut käydä päinsä muuten kuin tietojen, taitojen ja käytöksen avulla.

Aina ei tämä selitys tyydyttänyt. Kun jonkun loistavan esiintymisen jälestä Siskon kysymys taasen pulpahti mieleen, tuntui kuin olisi kosketettu epävireessä olevaan soittimen kieleen, joka tärvelee ihanimmankin soinnun. Aapesta tuntui kuin olisi hän syöksynyt suin päin jostakin korkeudesta alas. Hän kutistui äkkiä mitättömäksi eläkemiehen pojaksi, joka ainoastaan suurin ponnistuksin oli kyennyt pänttäämään päähänsä muutaman sivun tiedon alimpia alkeita, ja jonka merkitys tieto- ja taitomiehenä oli yhtä paljo kuin ei mitään.

Tuo meni kuitenkin aina pian ohi, sillä toveritkin huolehtivat osaltaan, ettei Aape unhottanut omaa etevyyttään ja suuruuttaan. He olivat aina valmiit huutamaan hyvä kaikelle, mikä lähti Aapesta, heidän ihaileva puhetapansa paikkasi piankin ehjäksi suuruuden tunteen, joka silmänräpäykseksi oli särkynyt.

Seminaariajan viho viimeisinä viikkoina poltti Aape itsensä rakkauden tulessa. Ensi luokan tyttöjen joukossa oli muuan yksinkertainen ja vaatimattoman näköinen tyttö, joka pani puoli miesseminaaria tuleen. Paraat ystävät riitaantuivat keskenään, kylmät kuumenivat, hitaat vilkastuivat, mutta tyttö hymyili kaikille yhtä viehättävästi. Vasta kevätlukukauden puolivaiheissa tiedettiin kertoa hänen ruvenneen suosimaan erästä vastaavan luokan poikaa, jota luonteettomuutensa ja silmäänpistävän naisekkaisuutensa vuoksi yleiseen kutsuttiin neiti Halliksi.

Muutamana kevätsunnuntai-iltana, kun järvi jo oli luonut peitteensä, osui Aape yhättämään nuo kaksi, jotka olivat menossa vesille, saadakseen kuherrella rauhassa. Turhamainen kunnianhimo rupesi kutkuttamaan Aapea, ja hänessä heräsi mieliteko lyödä pikku leikit tytön kanssa, joka oli niin monen pojan pään pyörälle pannut. Hän lyöttäysi mukaan. Halli yritti päästä tungettelijasta eroon, mutta Aape oli keksivänään tytön silmäyksissä jotakin rohkaisevaa ja kehoittavaa, ja hän työntyi veneeseen, jossa sitte nauraa hohotteli omalle kursailemattomuudelleen.

Tästä venematkasta se lähti jatkumaan. Aape oli keksivinään tytön silmäyksissä yhä rohkaisevampia ilmeitä, eikä hän siinä kohden erhettynytkään. Halli työntyi taustaan, hän rupesi voittamaan. Hän oli leikinteolla tupannut itsensä kahden lempiväisen väliin, mutta leikinteosta tuli tosi, kevytmielisestä kipinästä totinen tuli. Erään kerran he sitte lähtivät kaksin vesille. Aape oli silloin jo varma. Vaikka muodollinen kosinta oli vielä tekemättä, oli tyttö lujasti hänen, ikilujasti.

He viipyivät vesillä noin parisen tuntia. Kun vene laski rantaan, oli tyttö surullisen ja loukkaantuneen näköinen. Aape piti sitä oikkuna ja naureli iloisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan heidän välillään.

— Anna, minä en ymmärrä, miten saatat olla noin turhamainen, noin pikkumainen, puheli hän mitä iloisimmalla äänellä.

— Mieleni pahoittui... kirkas kuvasi sameni.

— Ei totuus samenna milloinkaan, se kirkastaa, valhe se on, joka samentaa.

— Kuuntelen mieluimmin semmoista valhetta, että meissä kaikissa on jotakin hyvää ja jaloa, kuin mokomaa totuutta, ettei meissä ole muuta kuin huonoa ja alhaista. Minäkin siis läksin seminaariin yksinomaan sen vuoksi, kun en kehdannut ruveta navettapiiaksi.

— Enhän minä sinusta erittäin puhunut.

— Puhuit yleensä kaikista naisista, sen pahempi.

— Ja miehistä myöskin. Sanoin että me teeskentelemme ja salaamme itsekkäät vaikuttimet, jotka meitä kannustavat. Sehän on valkean päivän totta.

— Ei se ole aina totta. Luokkatoverieni joukossa on kaksi tyttöä, jotka ovat lähtöisin hienosta ja sivistyneestä kodista, kummankaan ei olisi tarvinnut pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä. Mitä siihen sanot?

Aape vaikeni.

— Tunnen mökin tytön, joka erosi seminaarin kolmannelta luokalta ja antautui kiertokoulunopettajattareksi vastoin setänsä tahtoa, joka häntä koulutti. Mökin tyttö ymmärtää paraiten mökin tyttöjä, väitti hän. Oliko siinäkin alhaiset vaikuttimet?

— Poikkeuksia löytyy, erittäinkin naisissa. Olkoon menneeksi että te naiset yleensä...

— Niitä on miehissäkin, on yhtä paljo, keskeytti tyttö intoisesti. Syy on vain se, että hyvä ei ole sinussa itsessäsi vielä herännyt, ja siksi et sinä näe hyvää muissakaan.

Aape nauroi yhä, mutta poskiin kohoava tumma todisti, että keskustelun käänne rupesi kuumentamaan häntä ja että hän vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä.

Tätä vesimatkaa ei enää mikään kyennyt perinpohjin hyvittämään,tyy ai sillä siitä jäi tympäisevä muisto, joka milloin ärsytti mielen, milloin manasi sen surulliseksi. Aape koetti kaikin voimin tehdä hyväksi, mitä oli rikkonut, mutta hän tunsi itsekin onnistumattomuutensa, jopa hän toisin silmänräpäyksin häpesikin itseään ja teeskentelyään, kun tyttö loi häneen tutkivan ja epäluuloisen katseensa.

Ja niin sattui eräänä iltana, jolloin heidän taasen oli määrä yhtyä, että Aape sai odottaa hukkaan, häntä vastaan ei astellutkaan harmaasilmäinen ja yksinkertainen, mutta vilkaseleinen tyttö, ei helskähtänyt hänen korviinsa iloinen tervehdys, jonka soinnukkaisuutta hän jo vähin kaipasi joka päivä.

Tyttö oli hylännyt hänet.

Tämän tosiasian tunsi Aape sydämmessään, vaikka se olikin järjelle vaikea pähkinä purra. Hänen itserakkautensa nousi vastustamaan koko käsitystä, sillä olihan melkein mahdotonta, että niin yksinkertainen tyttö kuin Anna oli, voisi hyljätä hänet, jolla oli naisihailijoita joka sormea kohti. Ja kauniimpia, hienompia, sivistyneempiä...

Mutta sittekin, ken kykenee tutkimaan naissydämmen ja sen tuhannet salaisuudet. Ken? Jos sittekin...

Aape valvoi melkein koko kevätyön, asettuen nukkumaan vasta sitte kun viisi kuusi arkkia sisältävä kirje oli valmis. Kirjeessä esitti hän itsensä ja kantansa taivaan ja maan valossa, väliin vuodattaen ylpeitä kyyneleitä, väliin riemuiten sekä ihaillen omaa selvänäköisyyttään ja totuudentuntoaan.

Tähän kirjeesen ei saapunut vastinetta. Aape kirjoitti toisen ja kolmannen. Huomaamattaan luiskahti hän narriksi, kun rupesi suorastaan kerjäämään rakkautta. Viimeiseen kirjeesen vastasi Anna muutaman rivin, selittäen ettei sitä voi antaa, jota ei ole. Minulla ei ole rakkautta sinulle, kirjoitti hän. Se oli kaikki erhetystä, luuloa, hetken viehätystä. — — —

Rivit toivat tolkun Aapen päähän.

Kun hänen ja Annan välit eivät olleet voineet pysyä salassa, oli hänen pakko jollakin tavoin viedä toverit harhaan. Hän rupesi äkkiä hakkailemaan muuatta vastaavan luokan komeata tyttöä, jonka hän tiesi ihailijakseen. Se oli viisas keino, joka verhosi arvelujen sumuun kaikki, mitä oli tapahtunut. Yleensä otaksuttiin että Aape oli hylännyt Annan, joka ei ollutkaan kumma, sillä olivathan he täydelliset vastakohdat. Toinen yksinkertainen ja vaatimaton, toinen komea ja paljovaativainen sekä itseensä että muihin nähden.

Viimeiset päivät tuntuivat Aapesta kiusallisilta, hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin laiva vie hänet seminaarikaupungista ja Annan läheisyydestä jonnekin kauas, jossa hän löytää unhotusta.

Se päivä läheni yhä lähemmäksi.

Mutta sitä ennen piti hänen vielä loistaa yli seminaarimaailman. Hän tiesi että se oli kerta viimeinen, ja sen vuoksi tahtoi hän että loiste olisi niin täydellinen kuin suinkin. Koko viikon teki hän työtä valmistaakseen ja oppiakseen ulkoa puheen, joka hänen tuli pitää johtajan luona erojaistilaisuudessa.

Puhe alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa — —

Kaksi vuotta meni Aapelta kuin pilville, hän ei päässyt kelpo alkuunkaan. Ensimmäisen paikkansa heitti hän kesken lukuvuotta, syystä että koulu oli aivan alkuperäisellä kannalla huoneistoon sekä opetusvälineisiin nähden, toinen paikka oli niin yksinäinen, jotta hän oli menehtyä ikävään. Ei ollut lähellä ketään, jonka kanssa seurustella. Kirkolla, jonne oli pari kilometriä matkaa, oli joku kehnosti rakennettu talo, ikäloppu pappi ja melkein sivistyksen koskematon itseoppinut lukkari. Muusta kuin aineellisesta toimeentulosta ei voinut kenenkään kanssa keskustella. Sitäpaitsi kansan luonne, omituisuudet sekä saamattomuudesta johtunut yleinen kehittymättömyys ja takapajulla-olo piinasi häntä ja saattoi hänet purkamaan seminaarista lähteissä muinoisen roomalaisen mukaan tehdyn päätöksen: ennemmin täällä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena.

Hänelle selvisi että hänen oli pakosta painuminen kohti synnyinseutujaan, jos hän mieli elää ja edistyä. Omaamatta mitään tietoja vastaisesta työmaasta, erosi Aape toisestakin paikastaan, mutta sitte onni rupesi vetämään häntä. Lähitienoilta joutui muutaman kirkonkylän opettajanvirka avonaiseksi poismuuton kautta. Aape lähetti heti paperit liikkeelle sekä kirjoitti samassa Siskolle. Tämä oli kuulemien mukaan saman pitäjän kappalaisen rouvana; mies oli ennen ollut tehtaan saarnaajana.

Sisko ei viivytellyt vastata, parin viikon jälestä sai Aape kirjeen, jossa vakuutettiin, että hänen pääsemisensä oli aivan varma. Valmistaudu vain tulemaan tänne, kirjoitti Sisko, niin hyviä todistuksia kuin sinulla on, ei ole ennen nähtykään;

Elokuussa muutti Aape uuteen paikkaansa. Hänen sydämmensä hytkähti iloisesti, kun komea, pikku kaupungin veroinen kirkonkylä avautui hänen eteensä. Koulurakennus sijaitsi aivan kylän keskuksessa, vastapäätä asui kunnanlääkäri, oikealla oli kirkko ja pappila, etäämmällä vasemmalla kohosi ilmoille uljas, kaksikerroksinen vaivaistalo, ja sen sivutse häämöitti taempana oleva kappalaisen virkatalo punaisiksi maalattuine ulkohuoneineen. Sikin sokin oli sitte kylässä vielä joukko ammattilaisia, kauppiaita sekä uusi, aistikkaasti rakennettu apteekki.

Kaikki teki Aapeen iloisen vaikutuksen, kaikki oli mielen mukaista. Tulevaisuus näytti toivorikkaalta. Ensi öitä nukkuessaan uudessa kodissaan uneksi Aape pelkästä onnesta. Kaksivuotisen harhailemisen jälestä oli hän vihdoin osunut seutuun, joka synnytti sointua hänen sydämmessään ja tyydytti täysin hänen vaatimuksiaan.

Kasvatusopin tutkinto, jota varten hän jo oli alustellut lukemaan, alkoi kiinnittää lujemmin hänen mieltään; sen suorittaminen kuului lähimpiin tehtäviin.

— Milloin kerit lukemaan? kysyi Sisko, kun Aape kertoi tutkintoaikeistaan.

— Nousen aamuin neljältä ylös, siinä se on koko salaisuus.

Tietojen hankkiminen olikin aivan välttämätöntä, sillä Aape keksi piankin säätyläisten ystävyydessä jotakin hienoa varovaisuutta, joka esti hänet lähenemästä aivan lähelle heitä. Huomio rupesi vähä vähältä ärsyttämään. Ystävällinen kohtelu alkoi tuntua armopalalta, johon hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta. Säätyläisten kohtelussa, Siskoa lukuunottamatta, huokui aina jonkin verran alentuvaisuutta, kun he kutsuivat seuroihinsa opettajan ja kokivat kohdella häntä kuin heidän asteellaan olevaa ainakin.

Ajan oloon rupesi Aape viihtymään heidän seuroissaan yhä huonommin. Huomio ettei hän olekaan ympäristönsä tasalla, katkeroitti hänen mielensä, kun hän äänettömänä sekä kykenemättä keksimään puheenainetta istui ja kuunteli, miten kevyesti kaikki muut puuttuivat keskusteluun. Hän oli vailla jotakin, josta ei hän itsekään ollut selvillä, mitä se oli. Järki ei tehnyt haittaa, haitta oli jollakin muulla taholla. Astuessaan kirkonkylän säätyläisten seuraan tunsi hän aina tyhmistyvänsä ja ikäänkuin pusertuvansa kuiviin. Sekä järki että tunne kavaltivat hänet, kumpikaan ei rientänyt tuomaan sanaa suuhun, kun sitä milloin tarvittiin.

Tietojen pienuus alkoi sekin varastautua näkyviin. Sattui kerran ompeluseurassa puheeksi joku Victor Hugon kirja.

— Oletteko lukenut sitä? kysyi kunnanlääkärin rouva, kääntyen Aapeen päin.

Aape ei ollut eläissään kuullut mainittavankaan semmoista nimeä.

— En muista. Oliko se pedagoogi?

Kysymys pilasi lopunkin; monet suut vetäytyivät hymyyn.

— Se oli kirjailija... suuri nero. Eikö seminaarissa lueta kirjallisuushistoriaa?

— Eihän sitä keritä kaikkeen niin lyhyessä ajassa, osasi Aape huomauttaa.

— Kyllä teidän pitää välttämättä tutustua Victor Hugohon.

— Sen kirjoja ei ole vielä suomeksi, lausui Sisko, joka muiden hymyillessä oli katsonut lattiaan.

— Luetaanhan seminaarissa ruotsia, jatkoi kunnanlääkärin rouva, tarkoittamatta mitenkään loukata Aapea.

— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko...

— Niin, se on lyhyt aika... neljä vuotta kaikkiaan... niin, niin...

Rouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.

Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen, joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa, toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.

Eikä opita ruotsia — pahuus vieköön.

Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.

Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa...

Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi, jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja, mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri hänen ajatuksissaan taukoamatta... ja solahtaapa nurin aita, joka hänet eroitti ympäristönsä säätyläisistä.

Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla. Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei häntä huvittanut.

Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään. Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin, epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.

— Vaadin eroittamista, kuului vihdoin puristettu, vakuutukseton lausunto, jossa äänen ryhdittömyyskin jo ilmaisi horjumista.

— Ohoo, äännähti Aape, luoden samalla opettajattareen niin halveksivan katseen, että tämän kasvot tummenivat.

Pastorin esitys hyväksyttiin, rikoksen tehneelle määrättiin julkiset nuhteet johtokunnan ja oppilasten edessä sekä ankarimmat varoitukset vastaisen varalle.

Kun Aape seuraavana päivänä tapasi Siskon, lausui hän niin kylmän hyvän päivän, että viimemainitun kasvot lennähtivät tulipunaisiksi. Jo matkan takaa käänsi hän katseensa toisaanne ja Siskon kohdalle saavuttuaan ja ynähtäessään jotakin hyvän päivän tapaista, kohautti hän olkapäitään ja meni tietään eteenpäin komeana kuin nuori ruhtinas. Hän tahtoi näyttää että hänelle riitti hänen oma itsensä ja ettei hänen elämänsä välttämättömiin ehtoihin kuulunut pokkuroiminen ja niskan taivuttaminen. Hän oli mies osaltaan siinä kuin joku muukin. Jos häneltä yhtä puuttui, oli kahta sijassa: kykyä ja mahdollisuutta.

Hän tunsi vihaavansa kaikkia noita, jotka asemaan ja sivistykseen nähden olivat häntä hyöteliäämpiä, jotka hiotummalla esiintymisellään aina kykenivät työntämään hänet varjoon. Hämäränä tunteena tämä viha heräsi hänessä jo alun alkaen. Asianomaiset olivat taitavasti pidättäneet hänet sopivan matkan päässä itsestään, olivat melkein kaikissa tilaisuuksissa muistuttaneet hänelle, että on ero sivistyksen ja sivistyksen välillä, ja lopuksi oli pastori käynyt käsiksi hänen opettaja-arvoonsa mitä arkaluontoisimmassa asiassa.

Alistuminen ja mukautuminen ei näin ollen voinut tulla kysymykseenkään.

Aape oli siinä luulossa että hänen vihansa tekijöinä oli kärsitty nöyryytys sekä säätyläisten kohtelu, jossa tosiaankin ilmeni viimainen lämpö ja joka hänen luonteiselleen, kunnianhimoiselle seminaarisuuruudelle oli karvas kärsittävä. Hän ei käsittänyt että hänen oli pakko elää ulos itsestään jotakin, jonka peitteenä olivat tähän saakka olleet ohuet, pintapuoliset tiedot, luuloteltu etevyys ja kohoamisen toiveet.

Kärsimästään nöyryytyksestä sai hän pian täyden hyvityksen, sillä samaisen huonokäytöksisen pojan vuoksi täytyi johtokunnan kokoontua toisen kerran. Rikos oli tällä kertaa vieläkin raskaampi, ja syytteen oli tehnyt johtokuntaa lähellä oleva henkilö, jonka pojan syytteenalainen oli onnistunut kietomaan mukaansa rikokseen. Aapen käytöksessä ilmeni omituinen nöyryys ja vaatimattomuus, kun hän astui johtokunnan kokoukseen, mutta pastori oli hermostuneen ja nolatun näköinen.

Todistetun rikoksen selvittäminen kaikkine seikkoineen ja asianhaaroineen ei kestänyt kauan.

— Ehdotan julkista nuhdetta ja varoitusta.

Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja hän jatkoi entistä pisteliäämmin:

— Sinä tietystikin kannatat minua.

Opettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.

— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.

— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti, samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin, vastasyihin ja...

— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.

— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme, meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.

Pastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun vastalauseeni.

Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.

Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt. Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan jonkun Victor Hugon romaaneja.

Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä? Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä, jotta ei riitä aikaa?

Ei kukaan kysynyt eikä välittänyt.

Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta...

Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli, ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa, katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen ja syytöksineen eikä avannut silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.